Kertokaa kummittelukokoemuksia

Olin eräällä reissullani ja kaipasin yösijaa. Minä en yövy motelleissa vaan nukun autossani ja mahdollisimman halvalla paikalla.

Olen kertonut tästä aiemminkin, mutta minusta on aiheellista nostaa kokemukseni esiin jälleen.

Olin ajanut koko päivän, lähdin etelästä ja halusin päästä Lappiin asti ensimmäisenä päivänä. En kuitenkaan halunnut ohittaa Talvisodan muistomerkkiä ja etsin sitä joitain tunteja.

Löysin muistomerkin ja olin vaikuttunut kaikkien niiden kivien kertomasta sanomasta. Taistelu, kuolema ja pakottaminen. Eräät oli pakotettu tänne ja he kuolivat korpeen. En sääli heitä. Mikä kohtalo ikinä heitä kohtasikin, olisi meitä kohdannut vielä kovempi.

Joka tapauksessa kävin muistomerkillä ja ajoin takaisin Suomussalmelle. Ilta oli pitkällä ja jouduin välittömästi etsimään itselleni yösijan.

Kuten yleensä reisuillani, löysin rauhallisimman paikan hautausmaan parkkipaikalta.

Tein kaikki normaalit valmistelut, laskin istuimeni vaaka-asentoon , suljin ovet, levitin takin peitokseni ja jättäydyin unen armoille.

Reissuillani nukun yleensä hautausmaiden parkkipaikoilla. En pyri sillä mihinkään, minusta ne vain ovat osoittautuneet rauhallisimmiksi yöpymispaikoiksi.

En ole sielä etsimässä kokemuksia. Aamulla minua odottaa tuntien ajaminen.

Suomussalmen hautausmaan parkkipaikalla koin kuitenkin elämäni erikoisimman tapahtuman.

Olin vetäytynyt kaikessa rauhassa yöpuulle. Lueskelin mukana tuomaani kirjaa katuvalojen loisteessa kunnes väsymys voitti ja nukahdin.

Nukuin mielestäni hyvin, mutta jossain vaiheessa yötä aloin nähdä unta, jossa olin omassa autossani. Makasin unessa samassa asennossa kuin olin itseni nukkumaan mennessä asettanutkin. En voinut juurikaan liikkua, eikä sillä olisikaan ollut väliä, koska huomioni kiinnittyi autoni ulkopuolella liikkuvaan pariskuntaan.

Tämä pariskunta koostui kahdesta ihmishahmosta. Toinen oli vanha ja ankaran oloinen nainen. Hänen seurassaan liikkuva nuorempi tyttö oli käsittääkseni vanhemman rouvan tytär. Pienempi ja nuoremman oloinen oli vetäytyvä. Vanhempi oli selvästi komentaja ja johdossa.

Minä katselin heidän kulkuaan autosta käsin. En nähnyt heidän jalkojaan, he ikäänkuin leijuivat ja liikkuivat sulavasti, eivät ottaneet askeleita.

Minusta he pitivät toisiaan käsistä kiinni. Sain kuitenkin vaikutelman, että vanhempi hahmo määräili nuorempaa.

Oli miten oli, katselin tämän parivaljakon kulkua autoni liepeillä ja he hohtivat oudosti. Olin käynyt nukkumaan katulamppujen valossa, mutta unessani olivat katuvalot pimeinä ja ainoa valo tuli hahmoista itsestään.

Seurattuani jonkin aikaa autoni ympärillä tapahtuvaa kulkemista, alkoi vanhempi hahmoista ärsyyntyä. Nuorempi hahmo ei yrittänyt lepytellä vanhempaa.

Vanhemman raivo kohosi äänettömästi, ainoastaan hänen ilmeensä muuttui. Vanhan naisen kasvot muuttuivat luurangon kaltaiseksi.

Seuraavaksi näin kuinka tämä luurankokasvoinen hahmo syöksyi vihansa voimalla autoani päin.

Heräsin täydellisessä pimeydessä kovaan tömähdykseen ja autoni heilui.

Katuvalot eivät paistaneet. Kunta (käsittääkseni) oli sammuttanut ne aamuyöksi.

Järkeilin myöhemmin, että uneni täytyi johtua kävyn putoamisesta autoni katolle. Kolahdus sai minut uneksumaan hyökkäyksen ja auton heiluminen johtui heräämisestäni ja siihen liittyvästä liikehdinnästä.

Oli miten oli, tapaus oli outo ja jäi mieleen. Kerroin siitä työkaverilleni ja hän sanoi, että olen kohdannut kuolleen noidan tyttärineen. Eivät tykänneet ajatuksestani nukkua heidän leposijallaan.

En tiedä, outo oli kokemus. En ole muualla kokenut vastaavaa.

Yhteiskunta oli erilainen 1940-ja 1950-luvuilla. Pedagogiikan tarkoituksena ei ollut etsiä lapsista heidän lahjakkuuksiaan ja pyrkiä vahvistamaan niitä. Yhteiskunta oli pitkälti luokkajakoinen ja koulutoimen tarkoituksena oli kasvattaa lapsista luokkaansa kuuluvia yhteiskunnan jäseniä.

Metodit olivat myös toisenlaiset kuin nykyään. Aikoinaan julkista nöyryyttämistä ja ruumiillista rangaistusta pidettiin sopivina kasvatuskeinona. Oli tarkoitus sovittaa yksilöt heidän sosiaaliluokkaansa kuuluvaan muottiin.

Luonnollisesti näillä keinoilla saattoi olla traumaattisia vaikutuksia nuoriin yksilöihin. Opetuksen ja kasvatuksellisten keinojen jälkeen, yksilöt saattoivat olla tahdoltaan murrettuja ja toiveiltaan lannistettuja. Kenties he olisivat sopivaa työntekijämateriaalia kehittyvän teollisuuden tarpeisiin.

Loppujen lopuksi teollisuus- tai mikään muukaan sektori ei voinut näitä mielikuvituksettomiksi kasvatettuja olentoja työllistää, koska kenelläkään ei ollut ajatustakaan, että miten se voisi tapahtua.

Omalaatuinen ajattelu on sekä siunaus että kirous. Toivottavasti se kääntyy vielä tapauksessasi siunaukseksi.

Jaahas! Tännekö voi kirjottaa jostaki mitä on kokenu outoja?
No oli vuosi jotakin -57 kun Ukki ja Imari kuoli peräjälkeen. Ilmari meni synnytykseen ennen ukkia. Isä oli kai tallilla hevosen luona ja me Helenan, Teuvon ja äidin kanssa kamarin sängyssä.
Yht äkkiä kamari hulmahti kirkkaaksi kun päivä,- pirtin ovesta tuli Ukki Ilmari sylissään, seisoi siinä ja hymyili, sanoi, että me menemme Ilmarin kanssa nyt pois, meillä on hyvä olla. Valo ei tullut mistään se oli vaan?
Äiti sanoi, että no siinäpä se oli, Ukki ja Ilmari kävi jättämässä hyvästit.
Oli se kerta kaikkiaan pienille lapsille mieleenpainuva kokemus.
Äidille se oli näköjään aivan luonnollista.

Ärssyttävimpiä näissä asioissa ovat kriitikot. Tuntuu siltä kuin he olisivat vihkiytyeet siihen, että kaikkiin asioihin heidän olisi vastattava yhdellä sanalla Ei. Tuntuu siltä kuin he olisivat mielestään ainoita terveitä ihmisiä. Minun mielestäni kriitikot on kuitenkin hyvin mielikuvituksetonta porukkaa. Mitenhän olisi jos joku heistä näkisi vaikka tällä palsalla kirjoitettuja tapahtumia itse olisiko hänellä sittenkin tuo heille niin rakas sana "EI" käytössään.