En pääse lapsuusajan traumoista yli :(

Jatkoa kun ei mahtunu enempää tohon ekaan kappaleeseen..

Välillä äiti otti kasan henkareita ja käski mun mennä eri asentoihin kun se lyö myö niillä, ja koska itikin aina kivusta, niin lyöminen jatkui. Äiti sanoi aina että niin kauan kun itksen tää ei lopu. Toinen lyömistapa oli hiusharjan sillä "kovalla päällä" päähän. Mua sattu aina päähän koska ne iskut oli kovia, ja välillä mulla oli paukamia päässä. Mustelmilla olin aina jaloista ja käsistä. Meillä oli myös sääntö että jos äiti halus olla rauhassa kattomassa esim telkkaria niin mun piti olla huoneessa lukemassa koulujuttuja enkä saanut mennä tunteihin vessaan. Mun piti huoneen oven alta lähettää lappuja aina jos oli pissahätä ja sillonkun äiti sattui menemään keittiöön niin sillon se näki lapun ja päätti sillon päästääkö vessaan vai ei. Usein ei päästäny koska kuulin aina kun se oli keittiössä ja se oli hirveetä koskamulla oli hirvee kusihätä aina. Sit jos kuulin että se meni takas olkkariin ilmanettä oli ignoorannut mun lappua jossaanelin vessaan pääsyä niin joskus huusin aina että " äiti, saisinko mennä vessaan" ja itkin samalla koska olo oli niin kamala. Sitten äiti tuli vaan raivoomaan mulle että vitun läskiperse ole hiljaa siellä "saatana!!!!!!! ( "läskiperse ja "vitun pentu"oli mun yleisimmät kutsumanimet)Tai välillä se keksi erilaisia asioita mitä mun piti sit heti tehdä, esim mun piti mennä hieromaan sen hartioita tunniksi ja sen jälkeen takas lukemaan koulujuttuja. Välillä se viskas mun ruuat lavuaariin ja jouduin syömään ilman aterimia niinkun joku koira niin että se (äiti) nauroi vieressä. Tunsin itteni aina nöyryytetyks ja pelkäsin kokoajan että mitä mun täytyy seuraavaks tehdä. En siis saanu myöskään puhua mitään. Mulla oli joka päivä ihan kamala olla, mä suunnittelin 6 vuotiaana jo oman hautakivenkin. Piirsin paperille kiven missä oli mun oma nimi ja kaksi kyyhkystä koska kun ltiin käyty joskus hautausmaalla olin nähny sellasen ja se oli mun mielestä ihana, haluisin sellasen kiven vieläkin. Mut normaalisti 6-vuotiaat ei mieti tollasia. Mun äiti sanoi kun olin 5v että jos kuolen nyt ( eli silloin) niin oon ikuisesti sen ikänen ja tulin onnelliseks ajatuksesta et jos kulen nyt niin oon aina lapsi ja saan taivaassa vaan leikkiä ikuisesti. Meidän keittiön ikkunasta oli suora näköyhteys juna-asemalle ja usein seisottiin siinä äidin kanssa ja se osotti aina raiteille ja sanoi et joku päivä jompikumpi meistä makaa siellä junan alla. Se hoki sitä tosi usein. Aina kun se suuttu ja oli vihainen se irvisti niin et sen hampaista kuulu narskunaa ja silmät kiilsi. Se näytti niin pelottavalta ja muista sanoneenki monesti että plkään sitä. Siitähän se vasta suuttuikin..Mä toivoin aina et joku hakis mut pois, toivo että mun äiti kuolis. Tosin tunsin huonoa omatuntoa pienenä siitä että ajattelin niin. Tunsin huonoa omatuntoa kaikesta. Sillä kerrottiinhan mulle että kukaan ei koskaan halunnut mua vaan on äitille pelkkä rangaistus jota kukaan ei haluis sattuvan omalle kohdalleen. Kirjotan tätä nyt tosi sekavasti koska mun mielessä pyörii niin paljon asioita samaan aikaan ja mun on vaan pakkosaada avautua jotenkin :/

En edes pysty kirjottamaan enää mitään koska tuntuu että pää räjähtää kohta mutta jos joku jakso lukea ton niin anteeks et on niin sekava.

Onpa hyvä, että kirjoitit edes tänne auki tämän. Mutta nyt kun olet aikuinen, oletko puhunut asiasta missään kenenkään kanssa ääneen? Sinun lapsuudenaikaiset kokemukset ovat sellaisia, että tarvitset apua. Pystyisitkö turvautumaan työterveyteen tai kouluterveyteen tai vaikka terveyskeskuslääkäriin, että saisit vyyhdin purkamisen alkuun?

Moni on varmasti myötäeläytyen lukenut . ja tulee lukemaan tarinasi, mutta tuskin tulet saamaan monia vastauksia, koeska siperia_opettaa jo kertoi mitä tulisi tehdä.
Meitä on kuule runsain joukoin ihmisiä, jotka olemme pienempienkin traumojen vuoksi käyneet asiantuntintijoiden luona keskustelemassa ja/tai terapiassa. Rohkeasti vaan johonkin yllämainituista osoitteista.

Halaan sinua ystäväni. Voimia. Koohtuutonta kärsimystä ole t kokenut. mene ammattiauttajien luokse heti.

Hae apua ammattiauttajilta. Kaikki järjestyy.

On hyvä että kirjoitit tänne. Siitä jo näkee että olet kykenevä puhumaan terapeutin kanssa. Pystyt ilmaisemaan itseäsi.
Mene ihan tavalliselle lääkärille ja pyydä päästä mielenterveystoimiston asiakkaaksi. Älä yhtään pelkää, siellä on ihan tavallisia ihmisiä, ei mitään ''hulluja''. Useimmat ovat kokeneet kovia.
Elääkö äitisi vielä?

Kiva huomata että joku on jaksanut lukea ton mun tekstin ja vielä vastatakkin.
En usko että pystyn mennä puhumaan kenellekkään terapeutille tai varata mitän keskusteluaikaa koska jo tänne kirjoittaminen oli tosi vaikeeta ja mietin monta vuotta kehtaanko purkaa edes netissä tätä ahdistusta. Häpeen mun taustaa ja en oo ikinä pystynyt avautumaan siitä kenellekkään paitsi nyt ekaa kertaa.

Sillonkun alotin tän ketjun niin tuli niin ahdistava olo että en pystyny enää jatkamaan mutta siis lisään vielä että

Joskus kun olin 13 v opin puolustamaan itteäni niin etten enää alistunut kaikelle väkivallalle ja sanoin ekaa kertaa elämässäni vastaan kun mua haukuttiin. Sitkun olin just täyttäny 14.v niin kesken mun koulupäivän sossu soitti mulle että mun äiti on seonnut ja että mun pitäis koulun jälkeen mennä sosiaalitoimistolle juttelemaan. Olin jotenkin tosi helpottunut mut samalla ihan ( ehkä shokissa). Kun koulu loppu niin menin sinne sossuun niin selvis että mun äiti oli muutaman kerran ottanu yhteyttä sossuun ja sanonut että sillä on kauhukakara kotona ( eli mä) ja mut pitäis saada pikimmiten suljetulle osastolle. Siellä sit oltiin sille sanottu ettei ketään laiteta suljetulle ennenkun nähdään kyseinen henkilö ja tehdään arvio. Sitten äiti oliseonnut niiden toimistolla niin että se vietiin pakkohoitoon ja sillon ne soitti mulle. Ja luulen että se meni sinne sentakia että olin oppinut pitämään puoliani eikä se enää voinutkaan nöyryyttää ja hakata mua samanlailla kun ennen vaan se halus että muut hoitaa sen että mut suljettais johonkin.

Mulle kerrottiin sielä et muuttaisin väliaikaisesti lyhytaikaiseen kriisiperhekotiin jossa asuisin siihen asti että tilanne jollain tavalla selviää. Olin ihan järkyttynyt sielä enkä tienny mitä mun pitäis tehdä koska mun äiti ei ollu ikinä sotkenu ketään ulkopuolisia mukaan meidän asioihin koska se ties että pääsisin parempaan paikkaan jos se kertois jollekkin. Mut tän idea olikin se että joutuisin sinne suljetulle minne en joutunu, vaan lopulta mun äiti olikin se joka vietiin hoitoon.

Muutin sit sinne kriisikotiin ja aika nopeasti sopeuduin sinne. Kävin normisti koulua sieltä ja tutustuin muihin nuoriin siellä. Olin sillon tosi sulkeuunut koska mulla ei ollut ollut minkäänlaista sosiaalista elämää oikein koulun ulkopuolella koska olin asunut vaan äidin "vankina" aina kotona. Olin ihan ihmeissäni siitä että kriisikodissa ei enää tarvinnutkaan pelätä sitä että kun menee nukkumaan niin jonain yönä äiti tulee tappamaan ( niinkun äiti oli aina sanonut, että jonain yönä se vie mut junaraiteille) Äiti teki myös niin että ihan kesken mun yöunien se saattoi avata mun huoneen oven kun olin ihan unessa ja huutaa täysiä että "mitä vittua teet!!!!?) vaikka oisin jo ollu nukkumassa monta tuntia. Se vaan seisoi siinä alasti ja raivosi. Sit kun se näki et heräsin niin se lähti vaan pois ja jatkoin yöunia. Pelkäsin öitä aina niiin paljon että pelkään edelleenkin enkä voi nukkua ilman et on kirkasta ja tv päällä.. Mutta siel kriisikodissa pystyin olla ensimmäistä kertaa elämässäni ilman kokoaikaista pelkoa ja ahdistusta koska tiesin että olisin turvassa. Musta tehtiin siellä arvio missä oli että olen varautunut ihmisten seurassa ja stressaan kaikesta (mikä oli ihan totta) Sain sieltä kavereitakin joiden kanssa käytiin keskustassa välillä shoppailemassa tai jätskillä ja se tuntu niin hyvältä et vihdoin mulla oli myös jonkinlaine oma elämä. Se mis asuin, oli lyhytaikanen paikka missä jotkut asui vaan parista päivästä viikkoonkin. Mä asuin 6kk. Sen jälkeen mut sijoitettiin takaisin äidin luo ja itkin monta päivää ennenku jouduin takas kotiin kun tuntu niin pahalta, en olis halunnu lähteä. Mutta mähän en ollut kertonut koko aikana kun asuin sielä niin minkälainen mun äiti oli eli kukaan ei tiennyt että oon elänyt sen väkivaltaisen hirviön "vankina" koko mun elämän, eikä siellä ikinä juteltu mistään tollasista asioista. Koska se syy miks pääsin sinne ni oli se että mun iti oli seonnut julkisella paikalla ja se vietiin hoitoon, ei kellään varmaan käyny edes mielessä jutella mun kanssa siitä että millainen äiti on kotona mun kanssa. En myöskään ite pystynyt puhumaan mun menneisyydestä koska olin muutenkin niin ahdistunut.Se oli vaan paikka missä oli turvallista olla ja olin tyyliin ainoa kaikista siellä asuvista kenellä ei ollut elämässä ketään läheisiä henkilöitä, kun monet asu siellä sen takia että niitä ei kiinnostanut koulu yms. En tavannut koko aikana sielä ketään kenen tausta olis ollu sama kun mun, ja kaikkien muiden vanhemmat ja sisaruksetkin aina kävi siellä näkemässä. Niin sen takia varmaan mut sijotettiin takas äitille.

Noh muutin äitille ja siinä meni puol vuotta meidän elämä oli ihan kamalaa.

No sitten taas sossu soitti kun olin koulussa että mun äiti oli seonnut ja en saa edes hakea kotoa mun tavaroita koska se on niin sekasin et mun pitäis koulun jälkeen muuttaa takassinne samaan kriisikotiin missä olin aikasemminkin asunut. --->

-->
Muutin ilman mitään tavaroita koska en saanu käydä kotona hakemassa niitä koska mun äiti oli ollut niin sekavassa tilassa. MUlle sanottiin että poliiseiden kanssa haettais mun tavarat myöhemmin mut seuraavana pvnä äiti oli rauhottunut ja hain ne yhden ohjaajan kanssa. Asuin sielä 2kk ja sit mut sijoitettiin nuorisokotiin siihen asti ett saan oman asunnon. Olin sillon 15v ja vihdoin päsin turvalliseen paikkaan jossa sain virallisesti asua sen lopun pari vuotta. Sinä aikana kun asuin nuorisokodissa niin sain elää lähes normaalia nuorten elämää. Mulla oli kotiintuloajat joita noudatin ja en ikin lintsannu koulusta, käyttäydyin aina hyvin jonka vuoks mulla oli tosi "rennot" rajat koska muhun pystyi luottamaan. Mietin silloin että ihanaa olla vapaa, tuntui et oon oikeesti ihminen. Sit mietin kuinka onnekas oon kun sain asua sielä. Oli niin ihanaa syödä yhdessä ja olla rennosti kotona ja oikeesti vaan elää normaalia elämää.

17 vuotiaana mulle löytyi oma asunto johon muutin. Tuntui niin tyhjältä ja yksinäiseltä. Kaikki itsevarmuus mitä olin parissa vuodessa saanut, tuntui et katos. Olin ihan yksin.Se oli kauhee tunne. Oon nyt 22 ja edelleen tuntuu samalta. Mulla ei oo ketään kelle voisin soittaa ja itkettää se ettei mulla oo perhettä tai mitään. Nuorisokotiin en saa olla yhteydessä, kun sieltä muuttaa pois niin silloin yhteydenpito katkeaa kokonaan. Olin myös siellä ainoa jolla ei ollut ketään läheisiä ihmisiä ympärillä. Olin myös ainoa sielläkin kuka oli asunut koko elämänsä väkivallan keskellä eli mulla ei ollut edes ketään keltä olis saanut vertaistukea. Muut soitti aina sisaruksilleen tai itki äitille puhelimessa ja mä vaan olin yksin. Koko mun lapsuus vaikuttaa tosi vahvasti edelleen mun elämään..oon välillä niin ahdistunut etten pysty mennä kauppaan koska pelottaa että mut ammutaan tai joku tulee tappamaan mut. Töissä joskus tauolla meen vaan vessaan itkemään.. En voi osallistuakavereiden illanistujaisiin koska mua ahdistaa ihmiset. Tai jos joku kaveri kertoo et on ollu tänään sen vanhemilla vaik syömässä niin mulle tulee niin paha olo että itken monta tuntia koska mullakin olis hirvee kaipuu et olis joku välittävä ihminen ympärillä. Sitten mielessä pyörii kokoajan kaikki noi asiat mitä oon nyt kirjottanu kunnon romaanin (anteeks siitä) Nään vieläkin mielikuvina kuinka kirjoitin satoja kertoja samaa lausetta vihkoon niinkun äiti pyysi, tai sen kuinka se heitti mun päälle kannullisen vettä jos sitä huvitti. tai kun laitoin niitä lappuja oven alta et saisko ruokaa tai pääsiskö vessaan. Välillä mietin sitäkin et jos mulla olis ollu edes sisarus kenenkanssa olisin kokenut ton yhdessä niin olis helpompaa koska se tietäis kaiken ja voisin jaksaa sen sen kanssa mut tuntuu niin paskalta et kukaan maailmassa ei tiedä mitään millainen hirviö mun äiti on ja mitä se on tehny mulle. Ei sillä et olisin halunnut samaa kellekkään. Mut olisin halunnu et mun äiti joutuis vastuuseen jollain tavalla.

Anteeks vielä et kirjotin näin paljon, ja näin sekavassa järjestyksessäkin. Mun piti oikeesti kirjottaa vaan lyhyesti että ahdistaa mutta jotenkin täst tuli vaan näin pitkä :(

Vielä se että vaikka menisin johonkin terapiaan niin en usko että se auttais mua koska kaipaisin vaan välittäviä ihmisiä ympärille tai "äitiä" jonka luo mennä kylään niinkun mun kaveritkin. Haluisin vaan perheen :( Tai edes yhden sellaisen ihmisen. En jaksa enää yksin ja en tiedä mitä tehdä koska tuntu jollaine tavalla et elän oman kehon vankina.

Nykypäivänä on terapiaa saatavilla monessa kaupungissa.
Miksi et mene terapiaan asioitasi ratkaisemaan ja tervehtymään.
Täällä eivät sinun asiat edisty mihinkään.
Mars terapeutin puheille :)

Ei sinun pidä hävetä lapsuuden tapahtumiasi, koska ne eivät ole sinun syysi. Joku ammatti ihminen kun kuuntelee tarinasi auttaa sinua parhaiten hyväksymään meneneisyytesi ja helpottaa tulevaisuuttasi.

Harmitti lukea mitä kaikkea oot joutunut kokemaan :( Kuten edellä sanottiin niin kannattaa muistaa ettei nuo tapahtumat ole millään tavalla sinun syytäsi. Kannattaa harkita terapiaa tai jotain muuta missä pääset jollekin turvalliselle henkilölle puhumaan näistä asioista. Terapiassa oppisit todennäköisesti uusia keinoja käsitellä kokemuksiasi. Aina löytyy apua ja ei ole häpeä sitä pyytää.

Kuule, laita sinun työpaikan työterveyshoitajalle sähköpostissa linkki tähän keskusteluun. Sinun ei tarvitse näitä ääneen uskaltaa kertoa. Pyydä, että hän lukee nämä tekstit ja sen jälkeen auttaa sinua parhaansa mukaan. Siitä se lähtee purkautumaan. Kukaan ei pakota sinua mihinkään, vaan saat apua niin, että sinua kunnioitetaan ihmisenä. Paljon halauksia sinulle. Otan sinua nyt olkapäistä kiinni, katson silmiisi ja sanon: anna ihmisten auttaa sinua. Sen sinä olet ansainnut, rohkea nuori nainen. Sinulla on vielä elämä edessäsi ja vain sinulla on avaimet alkaa rakentaa sitä itsellesi paremmaksi <3

Rakas lapsi, sinun ei tarvitse yksin elää kokemuksiesi kanssa. Moni on jo ehdottanut psykologin juttusille menoa. Yhdyn heihin. Voidessasi jakaa kokemuksesi oikean ihmisen ja vielä ammattiauttajan kanssa( jolla on vaitiolovelvollisuus) pudottaa jo puolet taakastasi.

Taakse jäänyt elämäsi on historiaa, sitä ei voi muuttaa. Kuitenkin, elät tätä päivää ja tulevaisuutta varten. Tuo historiasi on tarpeeton kivireki raahata koko ajan perässä. Juteltuasi ammattiauttajan kanssa, niin kauan kuin sitä tarvitset, keventää kivikuormaasi! Saat huomata oikein sydän juuriasi myöten että olet MAHTAVAN voimakas ja hyvä ihminen, jolla on paljon annettavaa yhteikunnalle. Ja mikä parasta, sinä itse tulet saamaan enemmä kauneutta ja hyvyyttä takaisin.

Valitse ystäväsi ihmisistä jotka ovat rehellisiä, ahkeria ja ystâvällisiä. Rakas lapsi, vältä loosereita ja pahuutta harrastavia- he saavat liian paljon tuhoa kaikien elämään. Tuo on asia jota vältä kuin atomisaastetta!

Usko, että on paljon hyviä ihmisiä jotka lähettävät sinulle vain lämpimiä, rakentavia ja voimaa antavia ajatuksia!

Aloittaja on se 'JK'. Keksinyt koko tarinan koska saa mielihyvää kun sitä säälitään.
Älkää uskoko hullua. Valehtelee kaikki. Se onkin ihmeen kauan ollut poissa, kuultavasti osastolla.

Suomessa kaikki työntekijät kuuluvat työterveyshuollon piiriin, myös määräaikaiset työntekijät. Tosin se voi olla, että työterveyshuolto on rajoitettu niin, että sinne kuuluu vain työperäiset murheet. Mutta terveydenhuollon ammattilaisilla on ammattitaito ja halu etsiä sinulle apua, vaikka hän ei itse sitä pystyisi tarjoamaankaan. Aloita nyt rohkeasti avun hakeminen, niin kuin kaikki tässä sinulle sanoo, sen sinä olet ansainnut :)

Hei Salmiakkipastilli, otappa yhteytta Punisen Ristin Ystävä palveluun. Sieltä löydät oikean elävän ihmisen " korvan " jolle voit purkaa huolesi. Jakaessasi ajatuksai toisen kanssa, vaikkakin ei-ammattilaisen , helpottaa. Ehkä " korvalla" on myös jotain kerrottavaa sinulle. Voisitte olla toistenne kuuntelijat.

Suuntaa kaikki energiasi opintoihisi ja työhösi. Sinulla on yli 60 vuotta elämä kuljettavanasi. Valitse nyt tie joka johtaa henkiseen hyvinvointiin, iloisuuteen, tapasainoisuuteen ja tuottavuuteen yhteiskunnassa.

Kääri taaksesi jäänyt tie rullalle ja pudota kuilun reunalta alas! Joopa joo, helppo sanoa. Niin onkin mutta sinä ja vain sinä voit sen tehdä. Kuulostat älykkäästi siitä tietoiselta.

Saitko haettua apua salmiakkipastilli?

Kurjaa kun persoonallisuushäiriöiset kertoo keksimiään tarinoita. Oikeasti rankkoja kokeneiden pilkkaamista..

Kävisi terapiassa(olisi ohjattu jo lapsena mikäli asiat olisivat tosia, luultavasti äitinsä on voinutkin saada hermoromahduksen oikeasti lapsen päävian vuoksi.) mutta ei käy ettei vain "jää kiinni" ja joudu hoitoon, tarkkailuun.

Karma, mielestäni vastauksesi ei ole asiallinen.

Salmiakki, jos "mulla tutisee kädet kun juon kahvia "- periaatteella PÄÄTIN mennä psykiatrille (vaikka hävetti jne.) niin kyllä sinäkin! En takaa, että auttaa heti mutta oma kohtaisesta kokemuksesta voin sanoa, kahvikuppineuroosi jäi pois kun rupesin luottamaan itseeni. Ei ole häpeä käydä puhumassa jollekin, oli se sitten psykiatri (koulutus kestää VUOSIA, käsittääkseni enemmän kuin ns. tavallisella lääkärillä) mutta et voi kantaa näitä juttuja sisälläsi. Usko minua. P.s. Ja ne psykiatrit ovat ns. ihan tavallisia ihmisiä myös :-) PUHUMISELLA on ihmeellinen vaikutus.