Olen nyt netistä lukenut sellasesta asperger-syndroomasta, joka aiheuttaa sosiaalista "sokeutta" ja usein kyvyttömyyttä perheen ulkopuolisten ihmissuhteiden luomiseen. En varmaan täytä ihan kaikkia diagnoosikriteerejä, mutta mussa on tosi paljon samoja puutteita.
Sosiaaliset taitoni rajoittuu lähinnä kahdenkeskiseen jutteluun ja muuhun toimintaan, jos paikalla on enemmän ihmisiä niin en esim. osaa sanoa yhtään mitään keskustelussa ellei multa erikseen kysytä jotakin. Teen jatkuvasti pahoja virheitä ja vaikka käyttäydyn ryhmätilanteissa omasta mielestäni mielestäni ihan asiallisesti, muut loukkaantuu usein ja ymmärtää muutenkin väärin. Kaikki vähänkin virallisemmat tilaisuudet kättelemisineen ja smalltalkeineen on täysiä katastrofeja.
Olen ihan normaaliälyinen ja tuore ylioppilas. Pari kaveriakin mulla on, muttei yhtään ystävää jonka voisin käskeä vaikka kylään ilman mitään erityistä syytä. Mulla on myös pelkkiä tuttuja joita on tullut harrastusten kautta, joukossa myös pari poikaa jotka vaikuttaa kiinnostavilta. En vaan uskalla edetä mitenkään, tämän sosiaalisen rajoittuneisuuteni takia. Kyllä ne sen on huomannut etten mä ole mikään ylisosiaalinen ihmismagneetti, mutta tajuaako ne kuinka pahoja rajoitteita mulla on? Jos ei niin mitä ne sitten tekee kun se selviää niille? Onko tällaiset rajoitteet liikaa kenenkään normaalijärkisen kestettäväksi, kun kuitenkin tavoittelen elämänkestävää suhdetta (ja luulen niidenkin tavoittelevan, sen perusteella mitä olen kuullut)?
Mulle on asperger-maiseen tapaan tärkeää ihmissuhteiden pysyvyys. Mun on vieläkin vaikea hyväksyä sitä että mulla meni välit bestiksen kanssa poikki 5 vuotta sitten eikä olla sen jälkeen oltu yhteyksissä. Kaikki sen tyyppiset muutokset ihmissuhteissa on mulle myrkkyä, en halua kokea ensimmäistäkään eroa. Mutta mä en myöskään halua olla yksin. Voiko joku oikeesti ihastua ja rakastua tällaseen ihmiseen niin paljon, että tahtoisi viettää loppuelämänsä yhdessä?
Sosiaaliset taitoni rajoittuu lähinnä kahdenkeskiseen jutteluun ja muuhun toimintaan, jos paikalla on enemmän ihmisiä niin en esim. osaa sanoa yhtään mitään keskustelussa ellei multa erikseen kysytä jotakin. Teen jatkuvasti pahoja virheitä ja vaikka käyttäydyn ryhmätilanteissa omasta mielestäni mielestäni ihan asiallisesti, muut loukkaantuu usein ja ymmärtää muutenkin väärin. Kaikki vähänkin virallisemmat tilaisuudet kättelemisineen ja smalltalkeineen on täysiä katastrofeja.
Olen ihan normaaliälyinen ja tuore ylioppilas. Pari kaveriakin mulla on, muttei yhtään ystävää jonka voisin käskeä vaikka kylään ilman mitään erityistä syytä. Mulla on myös pelkkiä tuttuja joita on tullut harrastusten kautta, joukossa myös pari poikaa jotka vaikuttaa kiinnostavilta. En vaan uskalla edetä mitenkään, tämän sosiaalisen rajoittuneisuuteni takia. Kyllä ne sen on huomannut etten mä ole mikään ylisosiaalinen ihmismagneetti, mutta tajuaako ne kuinka pahoja rajoitteita mulla on? Jos ei niin mitä ne sitten tekee kun se selviää niille? Onko tällaiset rajoitteet liikaa kenenkään normaalijärkisen kestettäväksi, kun kuitenkin tavoittelen elämänkestävää suhdetta (ja luulen niidenkin tavoittelevan, sen perusteella mitä olen kuullut)?
Mulle on asperger-maiseen tapaan tärkeää ihmissuhteiden pysyvyys. Mun on vieläkin vaikea hyväksyä sitä että mulla meni välit bestiksen kanssa poikki 5 vuotta sitten eikä olla sen jälkeen oltu yhteyksissä. Kaikki sen tyyppiset muutokset ihmissuhteissa on mulle myrkkyä, en halua kokea ensimmäistäkään eroa. Mutta mä en myöskään halua olla yksin. Voiko joku oikeesti ihastua ja rakastua tällaseen ihmiseen niin paljon, että tahtoisi viettää loppuelämänsä yhdessä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tunnen aspergeriä sairastavan ihmisen ja hänellä oireet ovat havaittavissa kokonaisuudessaan hyvin vakavina. Minun on vaikea uskoa että hän pystyisi täysipainoiseen parisuhteeseen mutta toisaalta mistäs sitä koskaan tietää.
En ole mikään asiantuntija mutta oireet jotka kuvailit eivät kuullosta pahoilta eli ehkäpä sinulla ei aspergeriä ole. Luonteenpiirteesi voisi luokitella normaaliin ihmisluonteiden välisiin eroihin. Esimerkiksi monilla tuntemillani huippuälykkäillä ihmisillä on huomattavissa samanlaisia puutteita sosiaalisissa kanssakäymistaidoissa kuin asperger-oireisiin kuuluu.
Jos oletetaan että todella sairastat aspergeria sinulla on suuri etu puolellasi. Yleensä aspergeria sairastava ei itse tiedosta omaa sairauttaan ja on hyvin hämmentynyt siitä ettei ymmärrä muita ihmisiä evätkä he häntä, puhumattakaan siitä seuraavista konflikteista. Sinä voit itse parantaa tilannettasi.
Minä ainakin uskon että meille kaikille on se oma rakas jossain, ongelma vain on löytämisessä. Ei sinun "puutteesi" parisuhdetta estä, kuvauksesi perusteella arjessa ja tuttujen ihmisten parissa ne ovat mielestäni toisarvoisia.
Asperger ei ole sairaus eikä sitä sairasteta ! Ihmiset joilla on ns aspergerin oireyhtymä ovat useimmiten terveitä ihmisiä. Mutta erilaisia.
Monessa tilanteessa "vika" on ihan yhtäpaljon ympäristössä kuin henkilössä itsessään. Tunnen monta enemmän tai vähemmän asperger-henkilöä ja monilla menee hyvin.
Kun sinulla on kerran kokemusta asiasta miksi et vastannut suoraan ketjun aloittajan viestiin, on paljon antoisampaa keskustella aidasta kuin aidanseipäistä...
Eiköhän monella ihmisellä ole samanlaisia oireita.
Näköjään ujoudesta ja epäsosiaalisuudesta tullu joku tauti jolle on annettu nimi.
En jaksaisi aina tapella tämän asian kanssa, nimittäin sen että tietämättömyyttään moni leimaa kyseisen laaja-alaisen kehityshäiriön pelkäksi "luulosairaudeksi" eli härkäseksi väkisin väännetyksi kärpäseksi... Asperger ei todellakaan ole tällainen, vaan autismin lievä muoto.
On monia ujoja ja epäsosiaalisia ihmisiä, jotka ei ole aspergereja. Ja vastaavasti on monia aspergereja, jotka ei ole ujoutta ja epäsosiaalisuutta nähnytkään. Asperger on todellista kyvyttömyyttä ikä- ja älykkyystason mukaisten ihmissuhteiden luomiseen, mikä johtuu esim. vaikeudesta ymmärtää niin sanallista kuin sanatontakin viestintää. Asperger on monen muun asian lisäksi "sosiaalista sokeutta", ja näiden ongelmien vähätteleminen on sama kuin sanoisi sokealle, että kyllä sinä näet kunhan vaan yrität.
Sun juttu on vaan ristiriitainen kun väität että on olemassa sellasia aspergerejä jotka on sosiaalisia mutta ei osaa solmia ihmissuhteita. Jos olet sosiaalinen niin saat varmasti kavereita. Jos et niin kaikki on sun omassa päästä kiinni.
Kirjoituksessani ei ollut ristiriitaa. Sosiaaliset Asperger-henkilöt kyllä yrittää solmia muihin kontaktia, siinä kuitenkaan ikää ja älykkyystasoa vastaavien edellytysten mukaan onnistumatta. He voivat aloittaa keskustelun vieraan ihmisen kanssa vaikkapa toteamalla, että "onpas sulla ruma paita", tajuamatta ollenkaan ettei niin saisi tehdä. Heillä on puutteellinen kyky ymmärtää sosiaalisia sääntöjä, kuten sitä että kaikkia totuuksia ei saa sanoa ääneen.
Todetaan nyt vielä, että monella Asperger-henkilöllä sosiaaliset vaikeudet ei ole läheskään näin ilmeisiä. Silti ne vaikeudet ovat täysin todellisia, ja aivan eri luokkaa kuin "tavallisilla" ihmisillä.
...että oireet vaihtelevat laidasta laitaan. Joillain ongelmat ovat hyvin vaikeita ja joilla tuskin näkyviä kunnes heidät tuntee paremmin.
Itse olen suhteessa asperger henkilön kanssa, joka hurmaa kaikki sosiaalisuudellaan ja huumorillaan, mutta kyky hyväksyä itsekritiikkiä tai ymmärtää muiden tunteita ei todellakaan ole hänen vahvin puolensa.
Aikaisemmin kysyttiin voiko joku rakastua tämmöiseen henkilöön ja pysyä suhteessa? Kyllä voi, mutta siitä on paljon sydänsuruja ja ongelmia :(