Okei elikkäs juttuu on näin että olen 15w (juu 15 wattinen) poika jolla on ollut ihastust erääseen tyttöön jo yli 1.5 vuotta, ja alkaa kyllästymään.
Eli siis alusta asti: 8 luokka alkoi ja luokalleni tuli uusi oppilas toisesta kaupungista. Samantien minä pidin häntä erittäin kauniina ja hauskana, mutta siihen se jäi. Muutaman kuukauden päästä olin kuitenkin täysin rakastunut häneen: Halusin viettää kaikki välitunnit hänen kanssaan, istua hänen vieressään, puhua hänelle ja kuulla hänen kauniin äänensä. 2014-15 vaihteessa päätin kertoa hänen parhaalle ystävälleen tunteistani josko tämä voisi hieman nuuskia ympärinsä selvitellen olisiko minulla mitään mahdollisuuksia hänen kaltaisensa kanssa. Jotenkin info tästä ihastuksesta lähti leviämään huhuna ja ihmiset alkoivat shippaamaan meitä, vetäen asian täysin yli. Silloin tämä ihastus alkoi vältellä minua. Ei puhuttu enään, ei istuttu vierekkäin, ei voitu tehdä mitään kahdestaan, sillä muuten kaikki alkoivat huutelemaan "awwws", "söpöö" jne. Ja se oli kiusallista. Vihdoin 8lk lopulla 2pv ennen kevätjuhlaa keräsin kaiken rohkeuteni (ollessani melko ujo ja pelokas näissä rakkauden asioissa) ja koulun jälkeen juoksin hänet kiinni ja onnistuin jotenkin takeltelemaan suustani haluaisiko hän joskus lähteä kahville kanssani joskus. Vastaukseksi tuli vain "ei"n kiertoilmaus "no katotaan mul on kyllä aika kiireinen kesä ni en varmaa ehi" jne. Tuohan oli selvä kieltäytyminen, mutta kun kerroin ihastukseni parhaalle ystävälle, tämä sanoi ettei se välttämättä sitä tarkoittanut. Toiveet iloisesta tulevaisuudesta hänen kanssaan jäivät siis kytemmän.
Kesän aikana kysyin muutaman kerran josko hän haluaisi nähdä, mutta en ikinö saanut suoraa vastausta. Päätin vain yrittää unohtaa hänet ja jatkaa elämääni. Kun koulut alkoivat taas, oli selvää että tämä oli mahdotonta. Olin taas täysin rakastunut häneen. Mutta nyt se oli erilaista. Järkeni sanoo koko ajan että minulla ei ole mitään mahdollisuuksia, mutta aina jos käyn jossain ja mietin että tänne tulen takaisin vaimoni kanssa tai satun ajattelemaan joskus (toivottavasti) tulevia häitäni, niin näen ihastukseni vaimonani. Tämä ajaa minut hulluksi ja haluaisin lopettaa tämän nyt. En kestä enään, en jaksa olla rakastunut tähän samaan tyttöön loppu elämääni, en halua kokea sitä tuskaa kun hän tapaa tulevaisuuden poikaystävänsä ja ovi sulkeutuu edessäni ikuisiksi ajoiksi. En kestäisi sitä.
En rehellisesti usko, että kukaan teistä osaa auttaa minua, mutta halusin vain kertoa jollekkin tästä miltä minusta tuntuu, sillä en voi kertoa kenellekkään ystävälleni ilman ettö juttu leviäisi.
Kiitos lukemisesta, nyt tuntuu paremmalta kun sain juttuja pois jörjestelmästäni
Eli siis alusta asti: 8 luokka alkoi ja luokalleni tuli uusi oppilas toisesta kaupungista. Samantien minä pidin häntä erittäin kauniina ja hauskana, mutta siihen se jäi. Muutaman kuukauden päästä olin kuitenkin täysin rakastunut häneen: Halusin viettää kaikki välitunnit hänen kanssaan, istua hänen vieressään, puhua hänelle ja kuulla hänen kauniin äänensä. 2014-15 vaihteessa päätin kertoa hänen parhaalle ystävälleen tunteistani josko tämä voisi hieman nuuskia ympärinsä selvitellen olisiko minulla mitään mahdollisuuksia hänen kaltaisensa kanssa. Jotenkin info tästä ihastuksesta lähti leviämään huhuna ja ihmiset alkoivat shippaamaan meitä, vetäen asian täysin yli. Silloin tämä ihastus alkoi vältellä minua. Ei puhuttu enään, ei istuttu vierekkäin, ei voitu tehdä mitään kahdestaan, sillä muuten kaikki alkoivat huutelemaan "awwws", "söpöö" jne. Ja se oli kiusallista. Vihdoin 8lk lopulla 2pv ennen kevätjuhlaa keräsin kaiken rohkeuteni (ollessani melko ujo ja pelokas näissä rakkauden asioissa) ja koulun jälkeen juoksin hänet kiinni ja onnistuin jotenkin takeltelemaan suustani haluaisiko hän joskus lähteä kahville kanssani joskus. Vastaukseksi tuli vain "ei"n kiertoilmaus "no katotaan mul on kyllä aika kiireinen kesä ni en varmaa ehi" jne. Tuohan oli selvä kieltäytyminen, mutta kun kerroin ihastukseni parhaalle ystävälle, tämä sanoi ettei se välttämättä sitä tarkoittanut. Toiveet iloisesta tulevaisuudesta hänen kanssaan jäivät siis kytemmän.
Kesän aikana kysyin muutaman kerran josko hän haluaisi nähdä, mutta en ikinö saanut suoraa vastausta. Päätin vain yrittää unohtaa hänet ja jatkaa elämääni. Kun koulut alkoivat taas, oli selvää että tämä oli mahdotonta. Olin taas täysin rakastunut häneen. Mutta nyt se oli erilaista. Järkeni sanoo koko ajan että minulla ei ole mitään mahdollisuuksia, mutta aina jos käyn jossain ja mietin että tänne tulen takaisin vaimoni kanssa tai satun ajattelemaan joskus (toivottavasti) tulevia häitäni, niin näen ihastukseni vaimonani. Tämä ajaa minut hulluksi ja haluaisin lopettaa tämän nyt. En kestä enään, en jaksa olla rakastunut tähän samaan tyttöön loppu elämääni, en halua kokea sitä tuskaa kun hän tapaa tulevaisuuden poikaystävänsä ja ovi sulkeutuu edessäni ikuisiksi ajoiksi. En kestäisi sitä.
En rehellisesti usko, että kukaan teistä osaa auttaa minua, mutta halusin vain kertoa jollekkin tästä miltä minusta tuntuu, sillä en voi kertoa kenellekkään ystävälleni ilman ettö juttu leviäisi.
Kiitos lukemisesta, nyt tuntuu paremmalta kun sain juttuja pois jörjestelmästäni
Vastaukset 2
Vanhimmat
Moi kaveri. Tiiän miltä tuntuu.
Olin ite ton ikäsenä aika moneen kertaan ihan umpi rakastunu pariin gimmaan. Muistan vielä mun ajattelut ja sen sellaiset niiltä ajoilta.
Tiedän ja uskon että en voi voi auttaa sua mitenkään suoraan, voin toki antaa oman mielipiteeni asiasta ja koittaa selventää sun ajatuksia.
Sanotaan heti alkuun että mun nuoruus tosta romanttisesta näkökulmasta ei oikein napsahtanu paikoilleen. Olin lyhyt ylä-asteella, siis kaikkia tyttöjä ainakin vähn lyhyempi. Minkäs sille mahtaa, tytöt kehittyy pari vuotta ennen poikia. Mä vaan olin extra lyhyt.
Noh, nuorena uljaana poikana en antanu minkään haitata sitä keneen rakastuin. Eikä missään nimessä kannatakkaan.
Kerroin vissiin yhdelle tytölle tykkääväni hänestä ja se puolestaan kertoi että näki minut vain kaverina... LOL perus.
Tajusin kun ite aloin miettii asiaa että ulkonäöllä on vähän väliä koska ei kukaan ollut musta kinnostunut ennen kuin lukion tokalla kasvoin. Silloin alko tytöt nähä mut mahdollisena kivana kaverina.
Voit kokeilla niin paljon kun haluut, mut muista kaveri. Oot vasta 15, tapaat varmasti vielä niin monta avstaavaa kivaa tyttöä elämäs aikana että älä anna tummien ajatuksien ottaa liikaa tilaa. Keksi tekemistä joka antaa sulle merkitystä elämään, koita löytää joku jolle puhua ja hanki kavereita.(Niitä on kiva olla kun löydät jonkun uuden tosi kivan ja hassun tytön.)
Pärjäile, et oo yksin ongelmas kanssa:)
Näist oppii, ja kasvat ihmisenä. Onnee.
Kyl sä kestät, ihan kevyesti. Vähän ajan päästä ihmettelet mitä oikein ajattelit, sitten naurat ja lopuksi et muista muuta kuin sen tunteen ensi-ihastuksesta ja kauhistelet jos olisit joutunut peräti naimisiin semmoisen kanssa.