Miten mä saan mun elämän takas?

Mieleeni tuli että voit myös yrittää elää väkisin. Koeta nauraa kun muut nauravat, koeta olla eläväinen eläkä jähmety nurkkaan. Puhu vieraille. Vaikka se tuntuukin useimmista suomalaisista kummalta, löytää niin useimmin ystäviä. Siitä on hyvä aloittaa elämä uudestaan. Ja saanko kysyä, miksi he jättivät sut?

SleepWell kirjoitti:

Mieleeni tuli että voit myös yrittää elää väkisin. Koeta nauraa kun muut nauravat, koeta olla eläväinen eläkä jähmety nurkkaan. Puhu vieraille. Vaikka se tuntuukin useimmista suomalaisista kummalta, löytää niin useimmin ystäviä. Siitä on hyvä aloittaa elämä uudestaan. Ja saanko kysyä, miksi he jättivät sut?

Lue lisää

On mulla koulufrendejä, mut en mä tapaa niitä koulun ulkopuolella koskaan. Ne olettaa et mä haluun olla yksin enkä mä pysty ite ehottaan mitään. Koulussaki harvemmin puhun mitään. Oon mä yrittäny nauraa muitten mukana, mut musta ei vaan lähe ääntä enää. Jos mua sitte oikeasti naurattaa joku juttu, niin mä vaan automaattisesti kuoletan mun hymyn ja naurun. Yhteen väliin mä tein niin tahallaan ja se on kait jääny mulle päälle. Aina ko mä nauran se tuntuu jotenki teennäiseltä ja turhalta, mä en osaa sitä enää. Kaikki on jo tottunu mun feikkihymyyn ja -nauruun ja luulee niitä aidoiksi. Mä rakastan kans yksinäisyyttä mut kaipaan mä muutaki. Mä kaipaan jomku syyn elää. Eilen mä nukahdin viideltä ja heräsin tänää kuudelta, silti mua väsyttää. Mä haluisin vaan nukkua koko ajan. Paljon lohuttaa et mulla alkaa koeviikko torstaina enkä oo lukenu vielä mihinkää, en oo vaan pystyny. Tunneillaikaan mä en pysty keskittymään ja mä oon tainnu myöhästyä joka ainoo aamu tänä vuonna. Tuntuu vaan niin turhalta ees raahata itteeni sinne, ei mun päähän jää kuitenkaan mitään.
Ois se oikeestaan mustaki kiva tietää et miks ne hylkäs. Ne vaan unohti mun olemassaolon kokonaan, alko elää niin ko mua ei ois koskaan ollukkaan. Eka mä yritin vielä liikkua niitten kans, mut kyl mä älyän millon mun seuraa ei kaivata. Ei ne ees huomannu et oonko mä paikalla vai en. Kait ne vaan häpes mua liikaa ja mä olin kans esteenä suosituks tulemiselle. Mä sit loukkaannuin siitä miten ne kohteli mua ja ne laitto välit kokonaan poikki, koska loukkaantu siitä et mä loukkaannuin... Sit me "sovittiin" meiän välit, mut eipä ne koskaan enää korjaantunu. Ne pärjäs ilman mua, mä en ilman niitä ja murruin kokonaan. En mä onneks enää asu samalla paikkakunnalla niitten kans, mut silti mä aattelen niitä jatkuvasti. Saatana ne saastuttaa mun unetki... Niiden takia mä en pysty enää luottaan kehenkään.
Kyllä mä oikeestaan pystyn puhuun vieraalle jos se on yksin, mut heti ko siihen kasaantuu joku porukka ympärille niin mä jään ulkopuolelle. Mun ääni hukkuu sinne enkä mä jaksa yrittää huutaa niitten päälle, ei ne kuitenkaan kuule. Mä en jaksa toistaa jotain paskaa läppää kymmentä kertaa et joku kuulee, helpompi olla vaan hiljaa ja homehtua suosiolla jossain nurkassa