Rakastin (todella, kuten havaitsin, tosin ehkä vähän myöhään). Hän rakasti. Tunnustimme rakkautemme myös toisillemme.
Hänestä tuli vaimoni. Lapset kasvoivat, alkavat juuri olla omillaan. Rakas vaimonikin pääsi hyvälle ammattiuralle. Velkataakka alkaa kevetä yhä pienemmäksi.
Olimme terveitä, rakastelukin oli molemmin puolin antoisaa, kunnes... . Ja vaikka olimme erilaisia, jotenkin erilaisuutemme sovittuivat ne kaikki vuodet yhteen.
Itse tulen aika hyvin toimeentulleesta "kunnollisesta" pikkukaupungin yrittäjäperheestä, vaimoni maalta pienistä oloista. Olenkin ihmetellyt, tuoko on se ero, joka nyt repii kaiken hajalle.
Tässä äskettäin aloin ensi kertoja elämässäni tuntea onnea. Sitä ennen oli ollut työ, pienet lapset, talouden huolet... .
Sitten vaimoni meni "sille" kurssille. Vastaan tuli toinen. Se oli kerrasta selvää: hän on vaimoni seuraava puoliso.
Jokin meni kuitenkin "mynkään". Vaimoni ilmaisi irtoamisvaiheessa suurta ahdistusta eikä liittomme vielä päättynytkään. Hän jäi.
Osoittautui kuitenkin, että hän oli muuttunut, puhumattomaksi tai toisinaan äksyksi tai vetäytyväksi. Hän sanoo, että elämänhalu meni.
Koetin puhua hänelle, kun tuska alkoi kasvaa sisälläni liian suureksi, pakahduttavaksi. Vaimoni torjui minun joka kerran.
Kävin pitkät ajat ammattiauttajalla (hassu nimi, ihan järkevähän se ihminen oli), vaimoni ei halunnut. Ei ole tietääkseni käynyt ominkaan neuvoin, vaikka varaa olisi.
Tästä taitaa tulla ero. Olen kuin keskeltä halki reväisty, on kuin vaimon mukana lähtisi osa itsestäni. Kai tämä on jonkinlaista kehittymättömyttä.
Olen niin sanotusti fiksu, hyvin koulutettu, elämää kokenut, hyvin käyttäytyvä, toisaalta toisinaan rento ja leikkisä. Mutta näinkö kävi: jään yksin, tuntuu, ettei elämä maistu. Ystävät ovat osin vain 'ystäviä', jotka ottavat etäisyyttä. Vain muutama on puhdasta kultaa. Lapsiaan ei haluaisi tällaisilla rasittaa.
En ole tyyppiä, joka tässä elämänvaiheessa alkaisi kierrellä tanssiravintoloita tai nimenomaan etsiä kumppania. En ole ollut niitä miehiä, joilla on naisystäviä kalenterinsivu pullollaan. Arkuutta?
Mitä mää teen, minne mä meen, soi päässäni. Olisi kai oltava rohkea ja hypättävä yksinäisyyteen, mutta onko edessäni vain sitä?
Hänestä tuli vaimoni. Lapset kasvoivat, alkavat juuri olla omillaan. Rakas vaimonikin pääsi hyvälle ammattiuralle. Velkataakka alkaa kevetä yhä pienemmäksi.
Olimme terveitä, rakastelukin oli molemmin puolin antoisaa, kunnes... . Ja vaikka olimme erilaisia, jotenkin erilaisuutemme sovittuivat ne kaikki vuodet yhteen.
Itse tulen aika hyvin toimeentulleesta "kunnollisesta" pikkukaupungin yrittäjäperheestä, vaimoni maalta pienistä oloista. Olenkin ihmetellyt, tuoko on se ero, joka nyt repii kaiken hajalle.
Tässä äskettäin aloin ensi kertoja elämässäni tuntea onnea. Sitä ennen oli ollut työ, pienet lapset, talouden huolet... .
Sitten vaimoni meni "sille" kurssille. Vastaan tuli toinen. Se oli kerrasta selvää: hän on vaimoni seuraava puoliso.
Jokin meni kuitenkin "mynkään". Vaimoni ilmaisi irtoamisvaiheessa suurta ahdistusta eikä liittomme vielä päättynytkään. Hän jäi.
Osoittautui kuitenkin, että hän oli muuttunut, puhumattomaksi tai toisinaan äksyksi tai vetäytyväksi. Hän sanoo, että elämänhalu meni.
Koetin puhua hänelle, kun tuska alkoi kasvaa sisälläni liian suureksi, pakahduttavaksi. Vaimoni torjui minun joka kerran.
Kävin pitkät ajat ammattiauttajalla (hassu nimi, ihan järkevähän se ihminen oli), vaimoni ei halunnut. Ei ole tietääkseni käynyt ominkaan neuvoin, vaikka varaa olisi.
Tästä taitaa tulla ero. Olen kuin keskeltä halki reväisty, on kuin vaimon mukana lähtisi osa itsestäni. Kai tämä on jonkinlaista kehittymättömyttä.
Olen niin sanotusti fiksu, hyvin koulutettu, elämää kokenut, hyvin käyttäytyvä, toisaalta toisinaan rento ja leikkisä. Mutta näinkö kävi: jään yksin, tuntuu, ettei elämä maistu. Ystävät ovat osin vain 'ystäviä', jotka ottavat etäisyyttä. Vain muutama on puhdasta kultaa. Lapsiaan ei haluaisi tällaisilla rasittaa.
En ole tyyppiä, joka tässä elämänvaiheessa alkaisi kierrellä tanssiravintoloita tai nimenomaan etsiä kumppania. En ole ollut niitä miehiä, joilla on naisystäviä kalenterinsivu pullollaan. Arkuutta?
Mitä mää teen, minne mä meen, soi päässäni. Olisi kai oltava rohkea ja hypättävä yksinäisyyteen, mutta onko edessäni vain sitä?
Vastaukset 13
Vanhimmat
selviydyt kyllä.
Fiksut, ajattelevat ihmiset selviävät aina.
Kiitos, kaikkien lukijoiden tieten. Omaa fiksuuttaan tässä nimittäin on joutunut pahasti epäilemään. Ja esim. koulutuksen kautta hankittua loogista ja rationaalista kykyä et tietysti tarkoitakaan.
Kun olin nuori, ei ollut näitä nykyisiä "tunneälyjä" ja muita, ja sitä olen ennen muuta viime aikoina epäillyt, josko minulla sellaista on. Kumma kyllä, vapauttavinta on ollut se, että olen jotenkin tässä löytänyt itkemisen lahjan, joka oli ollut hukassa - poislukien nyt jotkut sukulaislasten ristiäiset tai häät. Itku taitaa olla tunneälyä - eikö vain?
Tuska vain on niin syvä, mutta kaipa sen on sitä oltava. Olen lukenut, ja minulle on kerrottu, ettei se helpota, ellei sitä tunne. Ja karmaisee ajatellakin, mitä sitten tapahtuu, ellei... .
Vielä kerran kiitos!
Uuden kumppanin löytyminen riippuu ihan siitä, oletko tarpeeksi pitkä.
Kiitos, veli. Olenkin viettänyt elämäni niin pitkien naisten seurassa, että hirvittää. Hyvä kun en joskus tullut ostaneeksi piilokorkoisia miestenkenkiä, kuten erään ex:äni eräs ex, kuulemani mukaan. Olen muuten keskipituinen, jonkin verran alle 180 cm, mutta sen verran hoikka, että uskottavuuteni kuulemma siitä kärsii. Eli viis painoindekseistä?
Mieluummin saisit olla yli 185 cm, mutta kun olet hoikka, käyt varmaan kaupaksi. Puupäätkin käyvät, mutta pätkät eivät.
Ei miehen tarvii jäädä yksin, jollei halua. Meitä yksinäisiä naisia on PALJON enemmän kuin miehiä. Siitä vain valkkaamaan. Rumimpia voit potkia syrjemmälle, ettei tule liikaa tunkua.
asiasta, josta et mitään tiedä.
Kyllä miehen on PAKKO jäädä yksin, kun naiset eivät huoli. Mieluummin ottavat vaikka koiran kuin kunnollisen miehen. Tiedän kokemuksesta, valitettavasti.
Etkä sinä ole ilkeä naikkonen, vaan oikein mukava tytteli!
Kirjoitit hyvin selkeästi tilanteesi. Ainut asia, joka jäi mieltäni askarruttamaan olivat elämänne lähtökohdat. Kuulehan, ei niillä ole mitään merkitystä paitsi jos ns. ylemmistä piireistä alkaa toista halveksumaan ja niinhän ei ollut teillä.
Mietin, miten kauan olitte yhdessä, minkä
ikäisiä lapsenne ovat, olitko ehkä vaimollesi ensimmäinen ja hän jotenkin "haikailee" nuoruutta? Liian paljon olisi kysyttävää, jotta osaisin sanoa jotain - vain kliseen - elämä jatkuu.
Minulla on paljon live- ja myös muualta "tulleita" tuttavia, joiden elämää olen ratkonut, en yksin, mutta yhdessä.
Olet sinkku ja siksi minulla on aikaa iltaisin, viikonloppuisin ja muulloinkin kirjoitella ja pitkäaikaisimmat luottotutut soittavat kun en juorua kenellekään. Niin, joskus he kysyvät, miten minulla menee ja vastaan herkästi, että ihan hyvin, ei se totuus ole, mutta hankalammassa elämänvaiheessa elävälle sanon niin.
Ihmettelen vieläkin, miten yksi kurssi tms. muutti vaimosi! Siis minusta tuntuu jotenkin käsittämättömältä; ehkä hän oli tyytymätön liittoonne jo ennen sitä?
Vaikea näin setviä toisten asioita kun tietää vain jotain tai aika paljonkin.
Toivon vaan, että kestät, myös että vaimosi kestää kun en tiedä hänen näkemystään asioista.
Laita tietoja, miten edistytte, sillä jos kirjoittaa vain kerran niin tulee tunne, että hetken mielijohteesta joku kirjoittanut.
Jos olisit rekisteröitynyt niin voisi käydä "kirjeenvaihtoa", nyt ei, enkä minäkään rekatulla nikilläni palstalle kirjoita, samalla kuitenkin.
Jaksele!
Etenkin Siili, kiitoksia. Tosin joku lähetti aika ronskinkin vastauksen, haukkui 'luuseriksi'. Sen ymmärrän osin, vaikken katsokaan, että kuka tahansa jotakin menettänyt olisi 'luuseri' sillä tavoin kuin tuota sanaa nykymaailmassamme 'rasistisesti' käytetään.
Muutama naiskirjoittaja puolestaan muistutti kitkerästi vallitsevasta 'naisylijäämästä'. Senkin ymmärrän. Tosiasiassa en kuitenkaan ajattele, että uusi kumppani pitäisi noin vain löytää heti. En edes usko aikoihin olevani kunnolla valmis mihinkään uuteen.
Viitisentoista vuotta liittomme kesti, arkisen rikkumattomana, vaikka ei ilman ajoittaisia erimielisyyksiä. Suhteemme ei itse asiassa ollut kummallekaan meistä ensimmäinen. Kummallakin oli aikaisemmat kokemuksensa. Lapsetkin olivat edellisistä liitoistamme.
Mielestäni meillä kummallakaan ei ollut liittomme syntyessä 'kokemusvajetta'. Päinvastoin, halusimme molemmat rauhaa epävakaiden vaiheiden jälkeen, eli edellisten noin viidentoista vuoden johdosta, kumpikin.
Kun nyt jälkikäteen asiaa tarkastelen, niin kasvoin liitossamme todella uskomaan siihen. Ehkä juuri siksi uskoin liittoomme, kun se ei alkanut mistään keskinäisestä hullaantumisesta. Sen enempää se ei alkanut sellaisista odotuksista, että juuri tuon toisen kanssa olisi kaikki mahdollinen maailmassa saatavissa.
Saimme mielestäni varsin paljon aikaan yhdessä yhteisen elämämme sulostuttamiseksi, aivan sellaisia arkisia, ehkä naiivejakin asioita. Niitä oli kaikki se, mitä yhdessä rakennettiin ja koettiin, mistä ja miten iloittiin, ja miten muodostui yhteinen kieli ja tietty sanatonkin yhteisymmärrys.
Joku voisi tietysti sanoa, että tein mielessäni vaimostani suorastaan 'tyhmyyksissäni' jonkinlaisen perusolettamuksen elämääni. Jos tein, unohdin kai, että hän(kin) on ihminen haluineen, ailahduksineen ja tuskineen, ja että häntäkin saattavat repiä kuolemanpelko ja sen siivittämänä kiihkeä elämänjano.
Kiinnyin vuosien varrella kiintymistäni vaimooni, ja tunne sai nimekseen sen nyt liki kiroamani "r"-alkuisen sanan, jota molemmat käytimme puolin ja toisin. Itse en siitä ole vielä aivan luopunut, mutta vaikeaa sitä on käyttää, kun toinen ei sitä enää sovella. Kuin kirurgin veitsellä hänen kielenkäytöstään ovat leikkautuneet pois kaikki hellittelysanat ja muut -ilmaukset. Fyysistä läheisyyttä hän kyllä haluaa, enemmänkin kuin minä, alkaen alituisista halauksista.
Kun vaimoni tunne minua kohtaan romahti, tuskani alkoi. Suuri(n?) ongelma on viime ajat ollut, että vaimoni raivostuu, jopa silmittömästi, ja alkaa uhkailla tekevänsä jotakin vaikkapa itselleen, jos ilmaisen hänelle suruani tapahtuneen ja hänen tunteidensa muutoksen johdosta. Ei auta, vaikka sanon, että suren nyt aikomattani surra ikuisuutta. Samalla tähdennän, että minulle surunikin on aito osa minua itseäni. Mielestäni se ei ole laitettavissa kaapin hyllylle saatikka pakastimeen.
Tavallaan ymmärrän vaimoani tässä, tavallaan en. Mielestäni suhteeseen liittyviä asioita voisi käsitellä suhteessa, mutta toisaalta - kuten hän sanookin - tietyt asiat kai nostavat hänessä liikaa syyllisyyden tunteita ja sitä kautta ahdistusta, jota hän ei kykene käsittelemään.
En ole ennen kokenut tällaista surua, vaikka suruakin on elämääni mahtunut, monienkin ruumisarkkujen äärellä tunnettuun asti. Oletan, että tätä voi nyt vielä jatkua tosi pahana puoli vuotta tai vuoden, esimerkiksi. Tuntuu, etten voi prosessia nopeuttaa. En tiedä, kestänkö, vaikka tiedän, että useimmat suunnilleen tällaistenkin yli sentään kestävät.
Murhettakin tunnen, jos murhe on eri asia kuin suru, eli jos murhe koske iäksi menetettyä, suru "vain" sitä mikä on sillä kertaa menetetty. Murehdin, että olen sen ikäinen, ettei uusi alkukaan, joskus sitten ehkä myöhemmin, voi johtaa sellaisiin elämäntäyteyden lupauksiin kuin se elämä, joka nyt on ilmeisesti jäämässä taakse. Koti, perhe ja ystäväpiiri eivät millään voi enää rakentua uudelleen samaan 'mittaan' kuin meillä oli asian laita. Viisitoista vuotta meidän kummankin 'parhaassa iässä' siihen meni, ja viidentoista vuoden kuluttua olen jo aika ikäukko.
Joudun suremaan ja murehtimaan myös sitä, että olen menettänyt sen tulevaisuuden, jonka oletin meillä olevan edessä yhdessä vaimoni kanssa. Yhtäkkiä eivät mitkään yhteiset suunnitelmat eivätkä unelmat olekaan kurantteja.
Olisi kai löydettävä joku omaa, kieltämättä pikkuporvarillista ja "itsekeskeistä" elämää suurempi tarkoitus. Kuitenkin jo aiekin kuulostaa kovin korkealentoiselta, omissakin silmissäni.
Olemme kyllä keskustelleet vaimoni kanssa siitä, olisiko liitossamme ollut hänen mielestään jotakin pahempaa vikaa jo ennestään. Emme ole päässeet puusta pitkään. Jotakin oli, suurempia ei. Luonteiden tietynlaista erilaisuutta mutta myös samanlaisuutta, erilaisia arvoja mutta myös monia kosketuskohtia, ja ystävä- ja sukulaispiirit olivat vuosien varrella jo siis hyvinkin yhdistyneet.
Toisaalta nyt pienetkin luonne- ja arvoerot ovat kyllä nyt korostuneet. Ne taitavat nyt olla osin jopa sietämättömiä, puolin ja toisin. Toisaalta kuulostaa jälkikäteiseltä selittelyltä, että koska kävi kuten kävi, varmaan joitakin syitä oli. Jospa kaikki olikin vain onnetonta sattumaa ja siihen yhdistyneenä meidän kummankin sellaisia heikkouksia alkaen meidän kummankin synnyinhetkestä, että saimme kuin saimmekin aikaan tämän kotitekoisen oman helvettimme?
Se mitä sillä vaimoni "kurssilla" tuli vastaan, oli kuulemma aivan selvää toisintoa nuoruuden kokemuksille, kun "sukat pyörivät jaloissa" ja "veri nousi varpaisiin". Joku asiasta kuullut sanoi, ettei sellainen suhde olisi ensinkään "suhde aikuisten kesken". Mene, tiedä.
Käsittääkseni se mitä vaimolleni tapahtui, oli "klassinen" äärimmäinen rakastuminen korvia myöten sananmukaisesti kättelyssä ja ensi silmäyksellä. Toinen, jota ei siihen saakka oltu koskaan tavattu, oli kuin läheisin tuttu koko elämän ajalta, kaikki häneen liittyvä oli mitä läheisintä ja suorastaan haluttavinta maailmassa eikä elämä tuntunut edes elämisen arvoiselta, ellei sitä voisi elää yhdessä rakkaimman kanssa.
En halua asettaa kyseenalaisiksi tois(t)en kokemuksia tuolta osin, en siis vaimonikaan. Eli ymmärrän, vaikken toisaalta oikein voi kestääkään, että onhan se tosi voimakas kokemus (en löydä tähän kyllin vahvoja sanoja), kun iäksi menetetyksi luullut tunnetilat äkkiarvaamatta palaavat. Kun aikuisestä elämästä on jo toinen puoli ohi, eli kun ollaan viisissäkymmenissä ja vanhuus vääjäämättä kolkuttaa ovella, tuollainen kokemus on varmaan sitäkin järisyttävämpi. Olen kyllä toisaalta joskus lukenut, että mentaalisesti se saattaa olla suorastaan repivän koettelevaa.
En mielestäni voi ruveta lohduttelemaan vaimoani rakastajan menetyksen johdosta. En jotenkin siihen edes kykene, ja jo ajatus sellaisesta roolistani jotenkin repii aivan liian sietämättömästi.
Sen enempää en voi ruveta lohduttelemaan vaimoani kun hän suree, ettei edessä kenties enää koskaan ole uutta toisintoa intensiivisille nuoruuden rakkauksille ja rakastumisille. En voi tarjota kuin itseni ja tavallisen keski-ikäisen miehen rakkauteni, jonka merkeissä olen niin haavoilla kuin olen.
Miksen mielestäni voi mennä mukaan vaimoni TUOHON suruun? Koska en tunne halua joutua ikäänkuin toisten sänkykamariin todistajaksi heidän onnensa hetkille ja vaimoni sitten kokemalle musertavalle pettymykselle, varsinkin, kun esiin tule vääjäämättä hyvinkin konkreettisia yksityiskohtia. Enhän itsekään halua ketään ulkopuolisia mukaan, jos itse moista koen.
Vaimoni ja hänen rakastajansa keskinäiset fantasiat ja heille heti sukeutuneet yksityiskohtaiset yhteiset elämänsuunnitelmat eivät mielestäni jotenkin kuulu minulle. Paitsi että ne loukkaavat sulkiessaan minut vääjäämättä ulkopuolelle (se, onko tämä liiallista heikkouttani, ei kyllä ole minulle aivan selvää), vaistoan jotakin muutakin, jonka johdosta pidän niihin etäisyyttä. (En jotenkin osaa tätä selittää, se on niin vaistonvaraista. Tuntuu lähinnä siltä, että juuri tällä tavalla jopa itsekunkin tulee suojella omaa minuuttaan.)
Onhan se kieltämättä tietty epäsuhta, kun toisaalta itse en voi olla vaimonikin kuullen surematta sitä, mikä on mennyt ja millaista ei koskaan enää tulle, ainakaan minulle. Toisaalta minulla ei tosiaankaan ole surtavana rakastajattaren menetystä, vaan vain se, että olen menettänyt vaimoni rakkauden.
Vain sitä voisin surra yhdessä vaimoni kanssa, että olemme menettäneet sen, mitä meillä yhdessä oli. Jäljellähän ovat vain kahden keski-ikäisen ja tämän asian loppuun saakka väsyttämän ihmisen peräti arkiset ja tavalliset ulkoiset elämänpuitteet.
Jopas oot litkuun ittes saanu!
Siitä vaan katteleen pitenevää auringonkaarta mökin terassilla jääpuikkojen raosta.
Mä tykkään susta!
tuppautua sanomaan,kyllä sinä selviät.
Tuollaisen ajattelumaailman omaavama ,ei ole kauan yksin.
Aika on ystäväsi,katsele ,kuuntele,etsi ja ymmärrä,kohtalo johtaa.
Kaikkea hyvää.
Kiitos karkeasta sympatiasta. Minusta onkin OK kuulla, miten muilla menee, että elämä etenee ja että selvitäkin saattaa. Aika aikansa kutakin, sanoi mies kun rakkauden menetti.
vaan saat halutessasi olla yksin. Samanikäisiä yksinäisiä naisia on todella sen verran paljon enemmän että halutessaan kunnon mies löytää seuraa aina eikä kannata takertua ensimmäiseen vastaantulevaan, ainakaan jos vaatimuksia sillä on epäilyttävän paljon.
Eikä kannata ihmetellä miten nuoruuden rakkaus ei vanhempana kestä. Ihmiset kasvavat, useammin nyt erilleen kuin yhteen, se on yksilöllisyyttä ihannoivan aikamme trendi.