Luin keskusteluja rukkasten saamisen pelosta yms. Pelot ymmärrän, mutta en sitä, että miksi joku elää mieluummin ikäänkuin omissa kuvitelmissa ja toiveissaan kuin ottaa selvää asioista...
Tarkoitan tilannetta, jossa on vaikka kolme vuotta asuttu yhdessä ja toinen haluaisi jutun etenevän, mutta ei uskalla sitä tuoda julki menettämisen pelossa.
Minä en voisi kuvitellakaan jatkavani suhdetta miehen kanssa, jos emme voisi edes PUHUA yhdessä siitä, mitä kumpikin elämältä haluaa. Millainen suhde se on? Eikö hyvä suhde yleensä ole sellainen, että ollaan paitsi rakastajia myös toistemme parhaat ystävät tai ainakin luottohenkilöt? Eikö suhde ole melko kylmä tai ainakin etäinen, jos näin suurista asioista ei voida edes puhua.
Joku sanoi, että mieluummin elää siinä toivossa että vastaus olisi kyllä, kuin kosii ja kuulee sen ehdottoman ei:n. Miksi? Minä ainakin haluan tietää, mitä toinen ajattelee näin suurista asioista.
Minun siskoni elää tällaisessa suhteessa. Hän on rakastunut ja pelkää tajuttomasti menettävänsä miehen. Hän haluaisi lapsia ja naimisiin, mutta mies ei alkuhuuman jälkeen ole moisista maininnut. Eikä uskalla siskonikaan sitä paria pientä vihjausta lukuunottamatta tehdä.
Haluaisin tietää, mitä voin sanoa siskolleni, kun hän valittaa tilanteestaan onnettomana. Minä kun menin kihloihin pari kuukautta sitten ja voin jutella sulhaseni kanssa kaikista toiveista ja tulevaisuudesta.
Tarkoitan tilannetta, jossa on vaikka kolme vuotta asuttu yhdessä ja toinen haluaisi jutun etenevän, mutta ei uskalla sitä tuoda julki menettämisen pelossa.
Minä en voisi kuvitellakaan jatkavani suhdetta miehen kanssa, jos emme voisi edes PUHUA yhdessä siitä, mitä kumpikin elämältä haluaa. Millainen suhde se on? Eikö hyvä suhde yleensä ole sellainen, että ollaan paitsi rakastajia myös toistemme parhaat ystävät tai ainakin luottohenkilöt? Eikö suhde ole melko kylmä tai ainakin etäinen, jos näin suurista asioista ei voida edes puhua.
Joku sanoi, että mieluummin elää siinä toivossa että vastaus olisi kyllä, kuin kosii ja kuulee sen ehdottoman ei:n. Miksi? Minä ainakin haluan tietää, mitä toinen ajattelee näin suurista asioista.
Minun siskoni elää tällaisessa suhteessa. Hän on rakastunut ja pelkää tajuttomasti menettävänsä miehen. Hän haluaisi lapsia ja naimisiin, mutta mies ei alkuhuuman jälkeen ole moisista maininnut. Eikä uskalla siskonikaan sitä paria pientä vihjausta lukuunottamatta tehdä.
Haluaisin tietää, mitä voin sanoa siskolleni, kun hän valittaa tilanteestaan onnettomana. Minä kun menin kihloihin pari kuukautta sitten ja voin jutella sulhaseni kanssa kaikista toiveista ja tulevaisuudesta.
Vastaukset 10
Vanhimmat
On tärkeä keskustella ainakin siitä (muustakin tietysti), että mitä mieltä toinen on tietyistä asioista, mitä hän haluaa elämältä ja mitkä hänen tulevaisuuden suunnitelmat/toiveet/haaveet ovat. Jos ei tiedä edes, että haluaako toinen ollenkaan lapsia tai koskaan naimisiin (kenenkään kanssa) niin se olisi hyvä tietää, jos itse haluaa. Ja asia on tärkeä itselle. Mitä jos on ollut toisen kanssa vuosia ja paljastuu, että toinen ei halua koskaan lapsia? Sitä on esim. itselle voinut tulla jo ikää niin paljon, että tulee kiire etsiä uusi kumppani jne. Ja muutenkin, on se outoa jos ei yhtään tunne ihmistä jonka kanssa on. Millaiset mielipiteet asioista ja toiveet, halut hänellä on.
Jos taas tietää, että toinen haluaa lapsia ja naimisiin joskus, mutta ei tiedä onko hän jo valmis ja haluaako hänen kanssaan jne. eikä uskalla kysyä. Joillakin se johtuu siitä, että ei halua painostaa. Pelkää, että toinen suostuu miellyttääkseen toista tms. Itsekin tiedän miehen, joka suostui menemään kihloihin vaikkei halunnut naimisiin. Tosin miehessäkin on vikaa, jos ei voi kertoa suoraan mitä ajattelee! En minä ainakaan halua mennä kihloihin/naimisiin jos ei toinen halua! Ehkä jotkut ajattelee, että toinen ei kosi, jos ei ole valmis eikä halua. Kyllä se kosii jos haluaa. Mutta kosimattomuuteen voi olla muitakin syitä! Jos mies ei tiedä mitä nainen haluaa ja ehkä pelkää että nainen ei ole valmis jne. Tai että voisi mennä naimisiin, mutta ajattelee että näinkin on ihan hyvin mennyt. Mutta on kuitenkin eri asia joka päivä murjottaa ja nalkuttaa, kiristää yms. että mä haluan naimisiin, mikset sä halua naimisiin, sä et rakasta mua, mä jätän sut jos ei mennä naimisiin.
Sitä voi asiallisesti keskustella niin, että molemmat tietää missä mennään. Valitettavasti kaikki eivät osaa keskustella. Mies (tai miksei nainenkin) voi ottaa kaiken keskustelun riitelynä tms. Kannattaa yrittää perustella asiat ja sanoa, että en halua painostaa mutta haluaisin tietää mitä ajattelet asiasta jne. Ja pysyä rauhallisena vaikka toinen hermostuisi.
Mun mies ainakin ottaa useimmiten keskustelun ainakin jos se koskee negatiivisia asioita, siten että häntä arvostellaan. Hän ottaa puolustuskannan. Vaikka yrittäisin kuinka muotoilla sen niin, että haluaisin että meillä olisi kaikki hyvin ja yritetään ottaa molempien toiveet ja tunteet huomioon. Meidän tuttavapariskuntakin erosi niin, että vaimo ei koskaan saanut tietää miksi mies halusi erota. Mies vaan lähti ja nainen luuli sitä ennen, että kaikki oli hyvin. Ehkä suhde olisi ollut vielä pelastettavissa, jos mies olisi kertonut mikä mättää. Asialle olisi voitu kenties tehdä jotain. Ja ainakin toinen olisi ansainnut jonkinnäköisen selityksen… En halua, että meille käy niin.
Kysymys ei ehkä ole pelkästään (kaikissa tapauksissa siis) puhumisen vaikeudesta vaan siitä, että suhde ei ole jotenkin tasa-arvoinen. Tai toisella on huono itsetunto tai on epävarma toisen tunteista tms. Joissakin suhteissa toinen tuntuu miellyttävän kaikin tavoin toista, ettei hän vaan hermostu ja kenties jopa jätä tätä. Se ei varmaan ole hyvä tilanne. Joku antaa kaiken anteeksi jopa pettämisen, kunhan toinen ei vain jätä. Se on jo epätoivoista roikkumista. Onko kukaan todella onnellinen ihmisen kanssa joka ei välitä niin kuin pitäisi? (ja miksi se toinen ei saa aikaiseksi jättää toista?)
Asia ei todellakaan ole aina näin, mutta joku ei ehkä siksi halua naimisiin koska ei tiedä haluaako jatkaa toisen kanssa. Onko heillä tulevaisuutta. Tiedän, että jotkut ovat miettineet eroa, kun toinen on haaveillut kosinnasta ja yhteisestä tulevaisuudesta. Miksi ihmiset ei tosiaan aukaise suutansa… Kyllä mä haluaisin tietää, jos mun kumppani miettii sellaista! Ja jotkut on kyllä hyviä peittämään tunteensa, kaikkia ei lueta kuin avointa kirjaa ja huomata että joku painaa. Joskus tietysti se johtuu siitä, että ei halua huomata. Sulkee silmänsä.
Ystäväni kosi miestään ja mies suostui. Aikaisemmin mies oli täysin avioliittoa vastaan. Hänen vanhempansa oli eronneet jne. Hän ei uskonut avioliittoon. Ystäväni halusi naimisiin. Ja hän mietti jo eroakin (ei kylläkään pelkästään siitä syystä vaan heillä oli muitakin ”näkemyseroja”). Ja ei puhunut miehelleen mitään aluksi. Onneksi hän kuitenkin sitten keskusteli vihdoin asioista miehen kanssa ja he pääsivät monesta asiasta selvyyteen. Ja ovat nykyään onnellisesti naimisissa!
Aina ei keskustelut valitettavasti auta. Meillä on sellainen suhde, jossa puhutaan kaikesta tuntitolkulla. Ikävä kyllä nämä keskustelut eivät ikinä johda mihinkään. Monesti mietinkin, että käykö mies keskusteluja vain keskustelun ilosta, toisin sanoen miettii ÄÄNEEN joka ikisen ajatuksensa, joka saattaa olla vasta mietintävaiheessa, ei missään nimessä toteutusvaiheessa.
Puhuttiin vuoden 2001 alussa, että mies haluaisi syksyllä muuttaa yhteen. Ei muuten vieläkään asuta yhdessä. Kihloihin menoa ollaan jo suunniteltu 2 vuotta, mitään ei ole tapahtunut.
Mieluiten itse olisin kuullut vaikka suhteen alussa, että miehellä ei ole minkäänlaisia aikomuksia mennä naimisiin, kun sitä, että annetaan toiselle turhia toiveita ja lupauksia.
Mulla on kans kokemusta siitä, että keskustelu ei auta. Tämä ei ehkä ole sama asia, mutta… Joskus olen miehen kanssa keskustellut jostain aiheesta ja luullut että pääsimme yhteisymmärrykseen. Ja jälkeenpäin huomannut, että emme päässeetkään. Mies oli kuin poliitikko.
Tai sitten mies puhuu jotakin, mutta ei koskaan tiennyt onko hän tosissaan. Tai muuttaako hän mieltään. Luulisin, että hän ehkä saattoi sanoa jotain sen kummemmin miettimättä ja kun mietti asiaa uudestaan oli eri mieltä.
Tuo on kyllä sekin iso ongelma, jos pystyy keskustelemaan, mutta keskustelu ei tuota tulosta... Eihän sitä vaan huvin vuoksi keskustella! Ainakaan jos aihe on vakava ja tärkeä.
Mun avomies tuntuu olevan ylpeä siitä, että emme ole kihloissa. Esim. tuttavapariskunta meni naimisiin ja sanoi, että kyllähän me oltiinkin pitkään yhdessä sitä ennen, 4 vuotta! Ja mies siihen, että me ollaan oltu jo 6 vuotta yhdessä (tai kysyy ensiks multa kauankos ollaankaan oltu) eikä olla ees kihloissa. Minä siinä vieressä, että niinpä heh, heh.
Pari ystävääni meni naimisiin, toinen vuoden ja toinen kahden vuoden seurustelun jälkeen. Avomieheni ihmetteli, että aika pian ne meni naimisiin ja ei siitä taida mitään tulla. Hänen mielestään 3 vuottakin on vielä lyhyt yhdessäolo aika ja ei tulisi mieleenkään vielä silloin mennä naimisiin. En mäkään vuoden tai kahden jälkeen odottanut mitenkään kosintaa, mutta 3-4 vuotta yhdessä oltua asia oli mielestäni jo ajankohtainen. Mutta mies ei ollut valmis. Vitsinä heitettiin kaverin kanssa jotain häistä ja mies hermostuneena kysyi, että et kai sää vaan vielä halua naimisiin…?! Ja jos hänen kaverinsa kyseli, että koska järjestetään polttarit, hän sanoi, että sitä saatte odottaa! (josta kyllä loukkaannuin, hän ei tarkoittanut vain polttareita vaan häitäkin) Olen odotellut, että mies kosii kun on valmis. En viitsinyt kosia tai puhua asiasta, kun miehen puheista selvästi kävi ilmi että ei ole valmis.
Mutta nyt ollaan oltu jo niin kauan yhdessä ja näyttää että sitä päivää ei taida muutamaan vuoteen tulla, jos sitten koskaan. Että jo riittää odottaminen… En aio olla 15 vuotta yhdessä ennen naimisiin menoa!
Ymmärrän tilanteesi täysin. Kuulostaa niin harmillisen tutulta =)
Mut pakko varmistaa, että olethan varma, että mies tietää mitä SINÄ haluat? Koska jos hän esimerkiksi jostain kumman syystä ajattelee, ettet vielä ole avioliiton kannalla, hän ei ehkä ole uhrannut yhtään ajatusta sille asialle muuten kuin leikitelymielessä?
Jos hänelle taas yhtäkkiä avautuisi että sinä haaveilet sellaisista suuristä päätöksistä, ehkä hän alkaisikin miettiä niitä... Tai siis oman ukkoni kohdalla huomasin sen, että hän oli joskus tyyliin 18-vuotiaana päättänyt että "ei vielä" ja jatkanut sillä radalla sen kummemmin asiaa ajattelematta 28-vuotiaaksi, jolloin ilmoitin hänelle että saa luvan alkaa miettiä.
Ja kun hän sitä vähän mietti, niin hän totesikin että ohhoh, sitä ollaan aikuisia ja oikeastaan aika varmoja ja onnellisia... ja juu, nyt olis sen aika =) Kyseessä oli siis vaan ajattelunpuute. Yleinen vaiva vissiin miehillä.
Meillä tilanne on se että vuosia ollaan yhdessä oltu ja asuttu. Minulla on kova hinku naimisiiin ja lasta yrittämään, mies jarruttelee.
Me puhuimme jokin aika sitten asiat selviksi, tai siis toimme kumpikin oman kantamme esille. Minä haluan naimisiin NYT ja lasta yrittämään PIAN, miehellä ei niin kiire. Vaikea siinä selitellä että miksi on kiire. Toisaalta tuntuu että tottakai pitää odottaa jos toinen ei ole vielä valmis, mutta toisaalta tuntuu julmalta että toinen pitää löysässä hirressä ja pyytää odottamaan "vähän kauemmin". Mies väittää haluavansa olla kanssani koko loppuelämänsä, mutta kas kummaa ei kuitenkaan ole nyt valmis menemään naimisiin.
Mutta puhumisesta sen verran, että itseäni toisaalta kadutti että purin miehelle sydäntäni ja kerroin mitä haluan ja milloin. Kuulostaa tyhmältä, mutta jotenkin elin vaaleanpunaisissa unelmissa että minun mieheni on mies, joka polvistuu ja kosii ja haluaa naimisiin ja lapsia ennen kuin minun tätä kaikkea tarvitsee "ruinata".
Omista toiveista kertominen jotenkin vesitti tämän. Sanokaa vaan lapselliseksi, tiedän sitä itsekin olevani. Mutta silti tuntuu että suhteemme teki jyrkän syöksylaskun sen jälkeen kun kissa nostettiin pöydälle. Mutta tuskimpa olisin jaksanut elää kuvitelmissani niin kauan että mies olisi ollut valmis.
Jotenkin tuntuu että koko suhde on saanut todella pahan kolauksen siitä että naimisiinmenon aikataulusta ei ole yksimielisyyttä. Tuntuu välillä siltä että pitäisi vaan lähteä. Mikä on tulevaisuus suhteella joka kärsii näin pahasti tästä? Olen syvästi masentunut ja katkera siitä että en "pääse" naimisiin vielä, ja jotenkin pelkään että kasvatan vihaa sisälläni.
niin sitä minäkin luulin että mun mies olisi se romanttinen sitoutuja.. Mutta ei. Neljän vuoden yhdessäolon jälkeen puhutaan häistä joskus viiden vuoden päähän. Sehän on ikuisuus!! Odottaakko vai jättääkö. Kas siinä pulma... *huokaus*
T: kolmenkympin kriisi
Mä täytän ensi vuonna 30 ja olen ollut avomieheni kanssa 7 vuotta (mies on vähän vanhempi). Mies ei ole vielä kosinut (!), enkä itse ole vielä tohtinut. Miehellä ei tunnu olevan kiire naimisiin. Eikä mullakaan ole aikaisemmin ollut, mutta kyllä nyt olisi jo aika!
Onhan se hienoa, että jos mies on odottanut, että kosii sitten kun varmasti on valmis. Ettemme ole 4-10 vuotta kihloissa... Todennäköisesti sitten kun hän kosii häätkin on pian. Tai ainakin toivon ja luulen niin! (Pidän ainakin huolen siitä, että jos hän kosii niin hääpäivä sovitaan heti ja alamme suunnittelemaan häitä..)
Mies ei yleensä suunnittele mitään etukäteen ja jättää kaiken viimetippaan "kyllä sen ehtii, ei sillä nyt ole niin kiire".
Toivottavasti hiturointi johtuu vain siitä.
Mutta kohta vois kyllä alkaa tapahtumaan!
Mä olen ainakin tehnyt miehelle selväksi sen, että minä en ole hänen kanssaan siksi että tarvitsisin häntä johonkin, vaan rakkaudesta. Ja olen tehnyt myös senkin selväksi, että pärjään mainiosti ilmankin, jos mies kuvittelee pystyvänsä pompottamaan tärkeillä asioilla. Yksin vietetyt vuodet ovat tehneet minusta sen verran vahvan, että olen mieluummin yksin kuin suostun asioihin, joita en halua. Kuulostan varmaan katujyrältä ja voin ollakin sitä, mutta meidän suhteessa ollaan tasa-arvoisia eikä pelätä asioista keskustelua.