Hajonnut itsetunto.

Kaikki alkoi ala-asteella. En missään kohtaa tuntenut olevani osa ryhmää, osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Olin aina yksin. Vain minä. Opettaja yritti auttaa minua sopeutumaan jonkin aikaa kunnes luovutti. Istuin yksin pihalla ja seurasin kaukaata muita. Yritin hirveästi tulla toimeen muitten tyttöjen kanssa mutta se oli aina kauhean vaikeaa. Itselläni ei ollut mitään yhteistä heidän kanssaa. Pidin aivan eri asioista kuin luokkani tytöt. Yritin pukeutua pinkkiin, hymyillä ja puhua vaatteista mutta se ei koskaan ollut minua varten. Muut tytöt huomasivat ettei minulla ollut mitään tietoa muodista ja käyttivät sitä minua vastaan. Nauroivat minulle jos en tiennyt, haukkuivat jos yritin. Hauskinta heistä oli kinastella mikä ylläni olevista vaatteista oli rumin. Kun he kävivät läpi jokaista vaatetta ja korua tunsin itseni alastomaksi.

Puhuin koulupsykologille ja tämä kehotti minua olemaan oma itseni. Sehän se helvetin ongelma oli! Olin oma itseni ja se ei riittänyt heille. Minua ei oltu tehty samaan muottiin kuin heitä.
Olin valmis tekemään mitä vain jotta olisin voinut olla kuten muut tytöt. Aloin valehdella itselleni. Pakotin itseäni pitämään samoista asioista, nauramaan ja hymyilemään asioille joita en tahtonut ymmärtää ja se todella tappoi jotain sisälläni. Jokainen pakkohymy- ja nauru tuntui veitsen iskulta vatsaan. Se oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin olla kiusattu. Piillotin oman itseni jopa itseltäni.

Olen nyt aivan eri paikassa kuin silloin. Voin hyvin. Ihmiset todella muuttivat kun siirrytään peruskoulusta lukioon. Ihmiset alkavat paljastamaan itsestään uusia asioita eikö tunne enää itseään niin yksinäiseksi. Kiusatuksi tuleminen peruskoulussa jätti kuitenkin arvet. Uskallan olla omaitseni, osittain. En kuitenkin usko, että tulen koskaan olemaan täysin omaitseni. En koskaan tule tuntemaan itseäni täysin. Minulla on täysin palasiksi hajonnut itsetunto.