Loppu
Päivän pimeys tiivistyy silmieni ympärille. Se laskeutuu koko kehooni, pakottaen sen raskaaksi, yhtä synkeäksi kuin mieleni, ajatukseni. Aika ei anna armoa mennen eteenpäin, jättäen minut armotta juoksemaan perässään, huohottaen. Sydämeni on pakahtumaisillaan, hädissään. Tiedän että en ehdi enää tänään sen perään, luovutan.
Suljen silmäni kun pääsen kotiini, sohvalle. Painan raskaan pääni viileää nahkaa vasten, sykkivä otsalohkoni ei anna minulle rauhaa. Sydämeni takoo vimmatusti ja vartaloni ei millään halua uskoa, että olen siltä päivältä luovuttanut kiirehtimisen, haluten vain lepoa.
Tuska ajaa minut lopulta ylös sohvalta, antamatta lupaa vain olla. Menen levottomana keittiöön, muka etsimään jotain syötävää, vain huomatakseni ettei minulla ole nälkä. Ruoka kuvottaa minua, en pysty nielemään voileivästä palaakaan. Jätän sen tiskipöydälle nahistumaan ja palaan olohuoneeseen. Kuljen kuin leijona häkissä miettien.
Tiedän olevani myöhässä, elämäni ohikiitävät hetket ovat ajaneet taas ohitse. Riippumatta siitä mikä asia on kysymyksessä, olen myöhässä. Se ihastukseni silloin kauan aikaa sitten, odotin silloinkin liian kauan ennen kuin uskalsin lähestyä. Työpaikka, jota halusin kiihkeästi, oli ehtinyt mennä vain tunnin myöhässäolon takia toiselle. Ja nyt olin taas ollut myöhässä, tällä kertaa projektini kanssa. Olin joutunut naurunalaiseksi koko firmassa sen takia.
Ihmissuhteeni eivät olleet koskaan onnistuneet, ja olin keskittynyt työhöni, antaen sille kaikkeni, taistellen tuota kirottua aikaa vastaan. Aina se voitti minut, vaikka kuinka yritin. Turhautuneena annoin periksi selitellen muille kanssaihmisilleni milloin mitäkin. He kohauttivat olkapäitään, tietäen tapani, antaen tilaisuudet muille. Saatoin vain katsella kun aika löi minut ja kaatoi maahan, kerta toisensa jälkeen.
Voisinko huijata sitä viimeisen kerran, mietin ja kaadan itselleni rommipaukun. Kulautan sen kurkkuuni irvistellen sen makua. Päätös on helppo.
Menen lääkekaapille ja avaan sen. Löydän nopeasti etsimäni. Stressaava elämäntapani oli ahdistanut unen pois öistäni ja ystävällinen työterveyslääkäri oli kirjoittanut monenlaista nappia vaivaan. Pyörittelen kädessäni unilääkkeitä, masennuslääkkeitä, rentoutuslääkkeitä.. Katselen punaisia kolmioita niiden kyljissä ja puntaroin. Oliko aika luovuttaa lopullisesti, mietin vielä viimeisen kerran.
Olin epäonnistunut elämässäni joka kerran kun yritin jotain merkityksellistä. Kompastellen tapauksesta toiseen olin jotenkin selviytynyt, mutta saaden itsetunnolleni korjaamattomia vaurioita. En halunnut enää valvoa öitäni, taistellen päivisin unta vastaan, korjata virheitäni, selitellä vaikeuksiani.
Olen väsynyt, uupunut ja lopussa. Kukaan ei välttämättä edes huomaisi, yksinäisyys oli ollut surkeiden ihmissuhdeyritelmieni hinta.
Kumoan kourallisen toisensa jälkeen suuhuni rommin kera. Sitkeästi pahasta olosta huolimatta päätän onnistua edes tässä ja nielen kaiken. Silmissäni alkaa sumeta, näkökenttäni haalistuu. Rojahdan sohvaan kaataen loput lasini sisällöstä matolle. Sillä ei enää ole väliä, millään ei ole enää merkitystä. Tunnen rauhan ja seesteisen olon rauhoittavan sydämeni lyönnit, jotka hidastuvat,
pysähtyvät.
Ikuisuus.
Päivän pimeys tiivistyy silmieni ympärille. Se laskeutuu koko kehooni, pakottaen sen raskaaksi, yhtä synkeäksi kuin mieleni, ajatukseni. Aika ei anna armoa mennen eteenpäin, jättäen minut armotta juoksemaan perässään, huohottaen. Sydämeni on pakahtumaisillaan, hädissään. Tiedän että en ehdi enää tänään sen perään, luovutan.
Suljen silmäni kun pääsen kotiini, sohvalle. Painan raskaan pääni viileää nahkaa vasten, sykkivä otsalohkoni ei anna minulle rauhaa. Sydämeni takoo vimmatusti ja vartaloni ei millään halua uskoa, että olen siltä päivältä luovuttanut kiirehtimisen, haluten vain lepoa.
Tuska ajaa minut lopulta ylös sohvalta, antamatta lupaa vain olla. Menen levottomana keittiöön, muka etsimään jotain syötävää, vain huomatakseni ettei minulla ole nälkä. Ruoka kuvottaa minua, en pysty nielemään voileivästä palaakaan. Jätän sen tiskipöydälle nahistumaan ja palaan olohuoneeseen. Kuljen kuin leijona häkissä miettien.
Tiedän olevani myöhässä, elämäni ohikiitävät hetket ovat ajaneet taas ohitse. Riippumatta siitä mikä asia on kysymyksessä, olen myöhässä. Se ihastukseni silloin kauan aikaa sitten, odotin silloinkin liian kauan ennen kuin uskalsin lähestyä. Työpaikka, jota halusin kiihkeästi, oli ehtinyt mennä vain tunnin myöhässäolon takia toiselle. Ja nyt olin taas ollut myöhässä, tällä kertaa projektini kanssa. Olin joutunut naurunalaiseksi koko firmassa sen takia.
Ihmissuhteeni eivät olleet koskaan onnistuneet, ja olin keskittynyt työhöni, antaen sille kaikkeni, taistellen tuota kirottua aikaa vastaan. Aina se voitti minut, vaikka kuinka yritin. Turhautuneena annoin periksi selitellen muille kanssaihmisilleni milloin mitäkin. He kohauttivat olkapäitään, tietäen tapani, antaen tilaisuudet muille. Saatoin vain katsella kun aika löi minut ja kaatoi maahan, kerta toisensa jälkeen.
Voisinko huijata sitä viimeisen kerran, mietin ja kaadan itselleni rommipaukun. Kulautan sen kurkkuuni irvistellen sen makua. Päätös on helppo.
Menen lääkekaapille ja avaan sen. Löydän nopeasti etsimäni. Stressaava elämäntapani oli ahdistanut unen pois öistäni ja ystävällinen työterveyslääkäri oli kirjoittanut monenlaista nappia vaivaan. Pyörittelen kädessäni unilääkkeitä, masennuslääkkeitä, rentoutuslääkkeitä.. Katselen punaisia kolmioita niiden kyljissä ja puntaroin. Oliko aika luovuttaa lopullisesti, mietin vielä viimeisen kerran.
Olin epäonnistunut elämässäni joka kerran kun yritin jotain merkityksellistä. Kompastellen tapauksesta toiseen olin jotenkin selviytynyt, mutta saaden itsetunnolleni korjaamattomia vaurioita. En halunnut enää valvoa öitäni, taistellen päivisin unta vastaan, korjata virheitäni, selitellä vaikeuksiani.
Olen väsynyt, uupunut ja lopussa. Kukaan ei välttämättä edes huomaisi, yksinäisyys oli ollut surkeiden ihmissuhdeyritelmieni hinta.
Kumoan kourallisen toisensa jälkeen suuhuni rommin kera. Sitkeästi pahasta olosta huolimatta päätän onnistua edes tässä ja nielen kaiken. Silmissäni alkaa sumeta, näkökenttäni haalistuu. Rojahdan sohvaan kaataen loput lasini sisällöstä matolle. Sillä ei enää ole väliä, millään ei ole enää merkitystä. Tunnen rauhan ja seesteisen olon rauhoittavan sydämeni lyönnit, jotka hidastuvat,
pysähtyvät.
Ikuisuus.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olipa tuskantäytteinen purkaus.
Tämä katkelma ei yksinään kanna novellina. Teksti kaipaa lisää syvyyttä ja draamaa. Mikä ajaa päähenkilön ratkaisuunsa? Mitä on tapahtunut?
Uupumus ja masennus ovat vakavia aiheita, itsemurhasta puhumattakaan. Joillekin äärimmäiseen ratkaisuun johtava viimeinen pisara voi olla hyvinkin pieni, toisinaan jopa naurettavan pieni. Tässä tapauksessa piste iin päälle on kuitenkin isompi kuin koiran kakkaan astuminen. Aiemmin on kuitenkin tapahtunut jotain, joka nyt jää vain viittaukseksi.
Päähenkilön viimeisten hetkien kuvauksen totuudenmukaisuudesta en osaa sanoa mitään. Jokin lääketiedettä tunteva varmaan osaisi sanoa siitä jotain.
Tässä on hyvä luonnos kiinnostavan novellin ensimmäistä versiota varten.
Tuollainen pilkuntarkka tunteiden kuvailu on lukijan aliarvioimista, ja mikä pahinta, tarina puuttuu. Tuo on lähinnä sisällötöntä tunteiden kuvailua, lähinnä teinityttötasoa.
niinku hei vittu ihan törkeen hyvä! jatka½!½!½!!
niinku silleen ihan hirveen surullistaaa... mä aloin ainaki heti itkemään. siis alkasin itkemään.
pää henkilön henkilö kuva oli tosisyvä.
Tämä järisytti maailmaani.
... jota en ole koskaan nähnyt kenenkään tällä palstalla käsittelevän todella kiinnostavasti. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille, joka sen tekee.
Teksti on sujuvaa, mutta se ei kanna kaikkien noiden kliseiden yli. Olisit petrannut edes otsikon kohdalla. Tai lopun. "Loppu", "Ikuisuus", plaah.