Monesti tätä palstaa -ja esim. Sapfon listaa- lukiessa valtaosa viesteistä käsittelee ongelmia: ongelmia itsensä, kumppaninsa, vanhempiensa, työpaikan, menneisyyden, tulevaisuuden, halujensa, pelkojen tai toiveittensa kanssa.
Ja luultavasti ensimmäisenä tuleekin mieleen näistä keskustelupalstoista ongelmat -eivät niinkään iloiset ja onnelliset asiat. Ehkä samaan kategoriaan kuuluu ajatus siitä, että jokainen lesbo on jossain elämänsä vaiheessa elänyt läpi kriisiajat ja mahdollisesti edelleen niitä elää, koko loppuelämänsä jopa.
Miten on, kuinka moni tätä palstaa lukeva lepakko voi rehellisesti sanoa, että elää aivan tavallista elämää ilman sen kummempia kiihkoiluja, ongelmia, taisteluita itsensä tai kenen tahansa kanssa? Ja ei herneitä nenään seuraavasta: kuinka moni arvelee oman elämänsä olevan yhtä helppoa kuin aivan tavallisen heteroparin? (Ja ennen kuin kukaan ehtii viisastella, että eivät heteroparit ole sen onnellisempia kuin homoparit, niin ei viitsitä alkaa siitä kiistelemään, se ei ole tarkoituksena tällä kertaa ;)
Joskus tuntuu, että omassa ystävä- ja tuttavapiirissä hyvin monet lepakot painivat ongelmiensa kanssa, kuka suurempien ja kuka pienempien. Miten on, kuka voi omaa elämäänsä tarkastellessaan havaita sen olevan ehyttä ja rauhallista, ei vaikeuksia eikä itsensä jatkuvaa etsiskelyä, vaan tavallista elämää päivästä toiseen ilman että edes ajattelee oman elämänsä poikkeavan ns. perusheteron arjesta?
Monesti olen ihmetellyt omaa elämääni, sitä kuinka kaikki on mennyt niin äärettömän hyvin ja helposti ja puolisoni on parhain mitä kuvitella saattaa, kummankin vanhemmat, sukulaiset ja ystävät hyväksyvät "poikkeavuuden" ilman mitään negatiivista suhtautumista, työpaikalla puolisoni on pidetty siinä missä muiden miehet jne. Joskus tämä elämän helppous on jopa pelottavaa...missä ovat kaikki ne ongelmat, mistä niin usein saa muilta kuulla. Ei, ettäkö niitä kyllä kaipaisinkaan heh!
Ja luultavasti ensimmäisenä tuleekin mieleen näistä keskustelupalstoista ongelmat -eivät niinkään iloiset ja onnelliset asiat. Ehkä samaan kategoriaan kuuluu ajatus siitä, että jokainen lesbo on jossain elämänsä vaiheessa elänyt läpi kriisiajat ja mahdollisesti edelleen niitä elää, koko loppuelämänsä jopa.
Miten on, kuinka moni tätä palstaa lukeva lepakko voi rehellisesti sanoa, että elää aivan tavallista elämää ilman sen kummempia kiihkoiluja, ongelmia, taisteluita itsensä tai kenen tahansa kanssa? Ja ei herneitä nenään seuraavasta: kuinka moni arvelee oman elämänsä olevan yhtä helppoa kuin aivan tavallisen heteroparin? (Ja ennen kuin kukaan ehtii viisastella, että eivät heteroparit ole sen onnellisempia kuin homoparit, niin ei viitsitä alkaa siitä kiistelemään, se ei ole tarkoituksena tällä kertaa ;)
Joskus tuntuu, että omassa ystävä- ja tuttavapiirissä hyvin monet lepakot painivat ongelmiensa kanssa, kuka suurempien ja kuka pienempien. Miten on, kuka voi omaa elämäänsä tarkastellessaan havaita sen olevan ehyttä ja rauhallista, ei vaikeuksia eikä itsensä jatkuvaa etsiskelyä, vaan tavallista elämää päivästä toiseen ilman että edes ajattelee oman elämänsä poikkeavan ns. perusheteron arjesta?
Monesti olen ihmetellyt omaa elämääni, sitä kuinka kaikki on mennyt niin äärettömän hyvin ja helposti ja puolisoni on parhain mitä kuvitella saattaa, kummankin vanhemmat, sukulaiset ja ystävät hyväksyvät "poikkeavuuden" ilman mitään negatiivista suhtautumista, työpaikalla puolisoni on pidetty siinä missä muiden miehet jne. Joskus tämä elämän helppous on jopa pelottavaa...missä ovat kaikki ne ongelmat, mistä niin usein saa muilta kuulla. Ei, ettäkö niitä kyllä kaipaisinkaan heh!
Vastaukset 18
Vanhimmat
olenpa joskus itsekin tullut ajatelleeksi samaa. Itse oon 22v urheilija ja opiskelija, sinkku. Elämä täysin reilassa päällisin puolin, mutta, miten sen nyt sanois, jotenkin tuntuu ettei kaikki oo kohallaan. pistän suurimman osan stressin syyksi. lievän masennukseni syyksi on vaikea kuvitella lesbouttani. stressini ja kaikki mahdollinen ongelmallisuus oman itsensä kanssa olisi varmasti miljoona kertaa pahempaa, jos olisin kaapissa nyhjäämässä. onneksi voin kaiken kestettävän keskellä kuitenkin olla se mitä olen ja olla samanlaisten ihmisten seurassa. toisaalta, osa tänhetkisistä ongelmistani juontuu siltä nuoruuden ajalta, jolloin en tiennyt itsestäni ja elin perinteisessä heterosuhteessa joka oli aika kaameaa. kaameaa suhteen, sukupuolen vai itseni takia? sitä en voi sanoa.
nyt katosi pointti;) summa summarum, joudun myöntämään olevani hieman henkisesti ei-tasapainossa ja sen joltain osin johtuvan lesboudestani. toisaalta, moniko ihminen on täysin henkisesti tasapainossa ja sinut itsensä kanssa totaalisesti?
hätkähdyttävää on silti, kuinka paljon kuulen ympärilläni aika tuuliajolla olevista ihmisistä. kuulenko vain paljon vai onko se niin? olen tätä asiaa spekuloinutkin ystäväni kanssa: ovatko lesbot jotenkin ongelmaillisempia kuin heteronaiset, vai pitäväätkö heteronaiset turpansa kiinni ongelmistaan? tapahtuuko siinä kriisivaiheessa (jota siis ei kaikilla ole)-joka siis voi olla kriisiä itsensä tai ympäristönsä kanssa-niin paljon mieltä järisyttävää asiaa että se vaikuttaa vuosia pidempään tai loppuelämän? paha mennä sanomaan ainakaan nyt.
tuosta parisuhdeasiasta nyt en sanallakaan kommentoinut, semmoisessa kun en ole. sitä en kuitenkaan sanoisi, että lesbosuhteet olisivat ongelmallisempia kuin heterosuhteet.
et elämä on ollu välillä aika rankkaa, mut hei eihän aina voi vaan voittaa:P
Mut ei voi avautua tän enempää kun niin moni tuttu tätä palstaa kahlaa:X
Minä koen olevani tosi ongelmaton - ihan oikeasti.
Tottakai kaikilla on joskus jotain juttuja, mutta kun ajattelin kysymääsi asiaa, niin ei minulle mieleen tullut, että mikä minulla olisi oikein ongelma. Ehkä ongelmani on donjuannanismi ;) mutta iän myötä sekin on laantunut HUOMATTAVASTI, että ei siitäkään oikein ongelmaa saa...
En lesbona kyllä todellakaan "pääse" helpomalla kuin ns. perushetero, mutta ei tämä nyt mitään hankalaakaan ole, aika vapaasti saan olla mitä olen. Vain esim. se että en voi nykyisessä työssäni kertoa siviilielämästäni avoimesti, harmittaa joissain tilanteissa.
Noh, onneksi olen vaihtamassa työpaikkaa ja tulevassa työpaikassani asiasta jo tiedetään :)
Minä olen ongelmaton, onnellisessa parisuhteessa elävä lesbo. Puolisoni on maailman paras, minulla on hyvä työ ja ihana koti, riittävästi terveyttä ja sopivasti ystäviä. Ei siis ongelmia.
Mukavaia vuoden viimeisiä päiviä kaikille palstan lukijoille.
Osoita sinä minulle yleisesti ottaen ongelmaton ihminen! Tämän päivän ihmisillä on paljon aikaa ja henkistä kapasiteettia pähkäillä henkilökohtaisia ongelmiaan. Länsimaissa se on viety ihan äärimmilleen. Elämä on nykyään varsin kovilla arvoilla maustettua. Se hämmentää ihmisiä ja ajaa monet tekemään valintoja, jotka eivät ole hyväksi, joita ei ehditä ajatella, kun on muka-kiire eteenpäin.
Oma elämäni ei ole ollut ongelmatonta mutta olen päässyt ongelmista etsimällä ratkaisun niihin. Vaan en kyllä kytkisi ongelmallisuutta suoraan lesbouteen. Enemmänkin ne liittyvät ihmisyyteen ja persoonallisuuteen, myös siihen millaisissa kuvioissa ihminen on kasvanut.
Minusta elämän ei tarvitse olla täyttä auvoa, tasaista ja kivetöntä, hajutonta ja mautonta perusoloa, ollakseen hyvää ja ongelmatonta. Ongelmattomuus on minulle enemmänkin sitä, että elämän ylläreistä ja vastoinkäymisistä tietää selviytyvänsä. En missään nimessä kaipaa elämää, jossa ei koskaan ole ryppyjä. Kaikille se "perusheteron" elämä ei vain sovi. Ja minäkin olen onnellinen elämässäni, ihan vilpittömästi!
Johtuisiko tuo ylenpalttinen elämän problematiikan korostuminen suurimmaksi osaksi siitä, että kun elämä sujuu ja on tasaista, ei siitä tule kirjoitelleeksi tai maininneeksi tai juorulehti otsikoihinsa zoomanneeksi? Ihmisellä on suurin tarve puhua silloin, kun epävarmuus ja -tietoisuus vaivaa. Vai monestiko sitä tulee pohtineeksi syvällisesti rauhallisia lauantai-iltoja saunan ja poliisisarjojen kera? :)!
Lesbojen kohdalla asiaan vaikuttanee myös se, että lesbot ovat naisia. Naiset ovat avoimempia puhumaan asioistaan ja ystävän olkapäätä vasten itkeminen pitää itsemurhat loitolla.
Sinulla on käynyt hyvä onni lähipiirisi suhteen ja sitä kautta lienet saanut perusvarmuuden siitä, että asioihin voi luottaa. Monesti ongelmat kumpuavat siitä vastapäisestä pirulaisesta; yleisestä epävarmuudesta sisimmässä. Kaikki eivät osaa tai uskalla pysähtyä sitä havaitsemaan vaan jäävät ikuisen pähkäilyn kierteeseen näkemättä, että ratkaisu olisi aivan käden ulottuvilla.
"Osoita sinä minulle yleisesti ottaen ongelmaton ihminen! "
No, ei tartuta nyt pikuseikkoihin ;) Tuskin kukaan on ongelmaton, tai jos niin väittää, valehtelee -ainakin itselleen. Tarkoitinkin nyt suuria ongelmia, joita niin monilla lepakoilla tuntuu olevan =itsensä löytäminen ja hyväksyminen, pelkojen voittaminen, elämässä selviäminen ja ihmisiin luottaminen. siinä muutamia missioita.
Tavallisia ongelmia on varmaan kaikilla, mutta usein tuntuu, että lepakoilla on murheita moninkertainen määrä ja monilla on mielenterveysongelmia. Yksi erityisesti silmiinpistävä tekijä on joko raiskatuksi joutuminen tai sitten muunlainen seksuaalinen hyväksikäyttö. Joskus mietinkin, voiko lapsuuden trauma olla syy seksuaaliseen poikkeavuuteen, mutta ei se omalla eikä puolisoni kohdalla ainakaan pidä paikkaansa -onneksi.
"Lesbojen kohdalla asiaan vaikuttanee myös se, että lesbot ovat naisia. Naiset ovat avoimempia puhumaan asioistaan ja ystävän olkapäätä vasten itkeminen pitää itsemurhat loitolla."
Varmasti totta tuokin ja toimii homojenkin kohdalla, heidäthän karrikoidaan herkistelijöiksi heh! (hyväntahtoinen vitsi, jos joku ei tajunnut...)
"Sinulla on käynyt hyvä onni lähipiirisi suhteen ja sitä kautta lienet saanut perusvarmuuden siitä, että asioihin voi luottaa. Monesti ongelmat kumpuavat siitä vastapäisestä pirulaisesta; yleisestä epävarmuudesta sisimmässä."
Kyllä, vanhemmat ja muut sukulaiset sekä ystävät ovat olleet todella upeita tässä asiassa, en voi muuta todeta. Vaan ehkäpä he eivät ole voineet tehdä tästä mitään ongelmaa, koska en ole kokenut itselläni olevan mitään "ongelmaa" oikeastaan koskaan. Tai sitten olen vain kasvanut niin suvaitsevaisessa ympäristössä, jossa tosin on paljon uskovaisia, puolisoni suvun puolelta etenkin. Tämä puolestaan saa uskovaiset hyvään valoon: kaikki eivät paukuta raamatulla päähän eivätkä tuomitse ns. poikkeavia (olivatpa sitten eri tavoin uskovia tai homoja tai mitä tahansa normista poikkavaa).
Tällä hetkellä suurin ongelmani on, joko menisin nukkumaan vai lukisinko kirjaa ;) Noh, ongelmatonta iltaa itse kullekin!
Nyt on pakko todeta, että minulla on ollut onni kohdata niitä tervehenkisiä ja suht tasapainoisia lesboja, joiden kohdalla ainakaan lesbouden "syyt" eivät löydy taustasta. Kaikilla tuntemillani on ihan tavallinen kotitausta, kun ei vanhempien eroakaan voi enää laskea erilaisuudeksi. Minähän tässä alan olla poikkeava (tässäkin), kun vanhemmilla lähestyy 50 vuoden rajapyykki liitossaan! :D!
Olen aiemminkin joutunut miettimään tätä, kun aina välillä joku heittää ilmaan tuon näkemyksen, että lesbot ovat erityisiä ongelmakimppuja. Kun minusta eivät ole. Ja olen sentään pyörinyt jossain vaiheessa hyvinkin paljon lesbojen keskuudessa. Minusta tämä ilmiö on vain osa yleistä ilmiötä, jossa ihmiset ovat ahtaalla. Ongelmissaan painivia ihmisiä on tässä minunkin ympärilläni, sekä lesboja että heteroita. Vertailukohta siis on ja en näe siinä oikeastaan mitään eroa. Nuo ensimmäisessä kappaleessa mainitsemasi probleemat kuulostavat hyvin yleismaailmallisilta ja erittäin monia alle 40-vuotiaita riivaavilta vitsauksilta. Elämä ja tulevaisuus on muuttunut epävarmaksi. Kaikki eivät sitä kestä.
Mitä uskovaisuuteen tulee, niin olen kanssasi samaa mieltä. Uskonnollisuus ei todellakaan tarkoita suoraa yhtäläisyysmerkkiä suvaitsemattomuuteen. Siitä on allekirjoittaneellakin vahvat kokemukset henkkoht elämässä. Ikävää, että monilla ainoa(negatiivinen) mielikuva uskovaisuudesta on tullut jonkun hurmahenkisen tuomiopäivänjulistajan kautta.
Esitit Doc hyvän kysymyksen! Olen pienessä mielessäni jo kauan ihmetellyt samaa asiaa. Niin usein tuntuu, että olenko todellakin harvinaisuuden huippu, kun minulla ja kumppanillani on mennyt ja menee edelleenkin ihan hyvin?!?
Vai oliskos juttu niin, että "se kel onni on, se onnen kätkeköön..."???
Ei mitään huolia eikä ongelmia. Koen olevani täysin tasavertainen elämän onnellisuuden ja mahdollisuuksien kanssa, heteroihin nähden.
Olen terve, työssä ja tyytyväinen itseeni. Jos on pakko hakea jotain miinusta elämästä ni tyttöystävä puuttuu, mutta en koe sitäkään ongelmaksi :)
Siis ongelmattomaksi, mutta en myöskään onnettomaksi. Enkä usko että lepakoilla olisi yhtään sen "vaikeampaa" kuin heteroillakaan, mutta kuten joku täällä aiemmin sanoi, naiset puhuvat asioistaan (myös ongelmistaan) miehiä enemmän, joten meissä on heteroihin nähden tuplasti enemmän "valittajia"!
Itse ainakin iloitsen joka päivä monista asioista: aamusta johon saan herätä terveenä ja lähteä ylienergisen koiran kanssa nauttimaan raikkaasta ilmasta, työstä joka ei ole unelmahomma mutta on kuitenkin, ystävistä jotka ovat välillä rasittavia mutta ovat silti ystäviä..
On tottakai myös ns. huonoja juttuja: ei ole autoa millä kulkea, palkkakaan ei ole kovin loistava eikä minulla kyllä ole tyttöystävääkään.
Juu, ja valitan usein kavereilleni eri asioista. En välttämättä omista henk.koht. jutuista, mutta yleensä vain jostain. Mutta homma toimii toisinkin päin, ja sitten valitetaan porukalla!
Elämään kuuluu ylä- ja alamäkiä, se on eri juttu tekeekö niistä itse ongelmia vai suhtautuuko niihin kaikella on tarkoituksensa -periaatteella. Olen huomannut jälkimmäisen vaihtoehdon paremmaksi. Se vaan sattuu aina välillä unohtumaan. :)
Olen joskus elänyt (kirjaimellisesti) perusheteron elämää, enkä siihen haluaisi enää takaisin. Ja nyt kun muistelee, ei elämä silloinkaan ollut kovin ruusuista.. Nautin nykyisestä elämästäni täysin, vaikka se aina satunnaisesti päähän potkaiseekin.
Sinun osasi tässä elämässä saattaa olla elää tyyntä ja rauhallista elämää, joten nauti siitä. Mutta se ei ole kaikkien osa, toiset saavat näpeilleen useammin ja se vaan on niin. Pidän erään kirjailijan lausahduksesta, joka mielestäni käy tähän hyvin: "Kun taistelet elämää vastaan, elämä voittaa aina." Itse olen lopettanut tuon taistelun jo aikaa sitten. :)
Hmm... liian helppo, olisit ollut vähän vaikeammin tunnistettava ;) Mutta hyvä kirjoitus, aikalailla siuta itteäs. Ehkäpä mie siksi siusta tykkäänkin... :)
No olihan miun pakko tähän keskusteluun sekaantua, kun tunnistin keskustelun alottajan. :)
...koska miekin tunnistin siut profiilistasi ja tietty myös tuosta tekstistä -en enää muistanut nimimerkkiä. Koska lähet mettään? ;)
Pääosin olen aivan onnellinen ja tyytyväinen elämääni.
Minulla on työpaikka, jossa viihdyn. Minulla on ihania ystäviä (osa heteroja, osa ei), joiden kanssa voi puhua ja hullutella. On harrastus, jonka parissa aika kuluu siivillä. On asuntokin (vuokra sellainen), tervekin olen.
En tunne tarvetta märehtiä ahdistuneena itseäni, identiteettiäni ja elämääni päätöikseni (paitsi jouluna). Käsittääkseni olen ihan normaalilla tavalla sinut itseni kanssa. En pyöri tolkuttomasti menneissä ja haaveilen kaikenlaista mukavaa, mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan.
Seurustelusuhdetta ei tosin ole ollut vuosiin, mutta ei se silti onnettomaksi tee (muuten kuin aivan hetkittäin, mutta puustahan sellainen ihminen on, jota mikään ei parittomuus koskaan sureta). Tottakai olisi ihana löytää oma rakas!
Mutta vaikka en löytäisikään rakasta ihmistä elämääni, ei maailmani siihen loppujen lopuksi kaadu. Kuuluuhan hyvään elämään ja hyvinvointiin niin hirmuisen monta muutakin asiaa, joista voin olla iloinen.
mä ainakin ihan tyytyväinen ja onnellinen elämääni, joho sisältyy työtä, harrastuksia, opiskeluja ja ihmissuhteita..
joskus on tietysti niitäkin hetkiä että itkettää - mutta nyt elämä on ihan tasapainossa, ja voin sanoa olevani onnellinen
ihmisiä ei ole olemassakaan, ja kyllä täysin ongelmaton elämä tylsää olisikin. ongelmat ja kriisit kuuluvat ihmisen elämään. ongelmia on minullakin vaikka muille jakaa, mutta en valita.
Tunnustan.
Elän nykyään niin rauhallista ja seesteistä ja melkeinpä kriisiköyhää elämää, että välillä voisi jopa nukuttaa:-)
Kiirettä toki välillä pitää, ja stressiä pukkaa. Mutta opiskellessa ja töitä tehdessä se on ihan normaalia (täyttä työviikkoa ja niin täyttä lukujärjestystä kuin mahdollista:-).
Tiiviit yhteydet sisaruksiin, vanhempiin ja sukulaisiin. Muutama hyvä ystävä.
Koti, joka on remontin takia ihanasti hävityksen kauhistus. (mm. laatikkokaupalla LP-levyjä, joille en keksi ulkovarastoa parempaa säilytyspaikkaa, kun en henno poiskaan heittää)
Kuuntelen välillä silmät pyöreinä ystäväpiirin (heteroita pääasiassa) ongelmia parisuhteissa ja anoppien ja työpaikkojen kanssa. Huhheijakkaa.
Tai burnouteja vaippavuorien alle. Lastenhoito-ongelmista puhumattakaan.
Siippani vanhemmat ja sisarukset tykkäävät minusta, minun vanhempani ja sisarukseni siipastani. Sekin on ihmeellistä.
Myönnytys: Aina ei tietenkään ole ollut näin. Nuorena oli kipuilua, onnettomuuksia, sattumia, pahoja juttuja ja kriisejä. Siksi tämä olotila onkin niin ihmeellinen!:-)))Toisaalta, kenenpä nuoren ihmisen elämään ei kuuluisi oman identiteetin ja oman paikan hakemista --- oli nuori sitten hetero tai homo?
Olen nöyrästi kiitollinen tästä ajanjaksosta elämässäni. Se on tuonut mukanaan niin ihanaa levollisuutta. Kypsyyttä, kykyä ottaa etäisyyttä asioihin. Edes inhottavat tapahtumat työrintamalla eivät osuneet niin syvälle kuin olisivat voineet, koska perusasiat ovat nyt niin hyvin. Joka aamu herään ja muistan että elämä on lyhyt ja niin monesta hennosta langasta kiinni.
Ja että saan kiittää onneani että asun rikkaassa länsimaassa!
vaikka tunnustaakin....olen itsekin tuota ajatellut että suhteellisen ongelmattomasti kaikki on sujunut vaikka nelisen vuotta sitten hetero-tyttösenä rakastuinkin päätä pahkaan naiseen.mutta niinkuin ystävilleni asian ilmaisin,rakastuin persoonaan toki mutta sattuipa olemaan vain naien tällä kertaa...olihan hieman itsetutkistelun paikka että pystynkö siihen kaikkeen esim:kohtaamaan kaikkien sukulaisten suhtautumiset mutta tuulta päin vain rohkeasti,kyllähän sen sitten näkee...noh kaikki meni hyvin alusta asti,vaimoke antoi aikaa minulle rauhassa tutustua kaikkeen "uuteen".yhteen muutimme puolen vuoden jälkeen ja rauhassa katselimme onnistuuko se ja hyvin meni...ei kun eteenpäin vaan,matkalle mahtuu toki ongelmiakin,minun tulisen luonteen vuoksi paljonkin tappeluita,oman paikan etsintää yhdessä sun muuta sotkuakin...uskottomutta ei sentään...kihlat vaihdoimme ennenkuin vuosikaan oli täynnä ja nyt on yhteistä taivalta takana yli neljä vuotta ja viime kesänä ostimme yhteisen asunnon.se oli meille niin vakava sitoutumisen merkki että naimisiin emme ainakaan vähään aikaan mene...mutta asian ydin tässä onkin se että kaikki on mennyt suunnilleen vaivatta,kummallakaan ei ole lapsuudesta mitään traumoja eikä ihmeellisempiä takana,molempien suku on hyväksynyt kummatkin mukisematta mutta luulisin että juju onkin siinä ettemme pitäneet itsestämme sen kummempaa meteliä vaan annoimme kaikkien ensin tutustua persoonaan itsessään ja siitäpä sitten aikaa myöten osasi mummot ja tädit vetää omat johtopäätökset ja hiljaa ilmeisesti hyväksyä meidät.vinkkinä vaan että antakaa suvullekkin aikaa tutustua niin se ei tule ihan niin järkytyksenä kaffi-pöydässä että:terve,haluaisin esitellä teille uuden puolisoni...siinä aletaan sitten ehkä vaan syynäämään taustoja ja kaivelemaan virheitä:)mutta kaikki hyvin ja suhde elelee seesteistä aikoja...annetaanhan toiselle tilaa ja eihän vaadita täydellisyyttä,pieni rosopinta antaa vain maustetta elämään...