Pelottaako vanheminen...

Vanheneminen harmittaa, pelottaa, turhauttaa, v i t u t t a a,
elämä on auttamattomasti takanapäin,
kunto huononee vaikka kuinka harrastaisi liikuntaa, kunnon elämää,
eläkeellä olo aika on elämäni suuri pettymyksen aikaa,
-- silloin veilä elämä oli elämisenarvoista,
kun lapsenlapset oli pieniä ja tarvitsivat mummoa ja vaaria viikonloppuisin, joskus muuloinki,
seki ihanuus katosi taivaan tuuliin kun neki kasvoi aikusuuteen omanelämänsä hallintaan,
nyt tärkein tehtävä on pitää oma terveys mahdollisimman hyvänä,
se onki kovaa työtä,
on täysi työ työllistää itsensä likkumalla, kuntoilemalla pysymällä teerveenä mahdollisimman pitkään,
toivottavasti luoja suo äkkikuoleman sitten joskus, ku sen aika on,

Ei sitten yhtään. Jokainen elää just siihen asti, kunnes kuolee.
Siinä ei pelkäämiset mitään auta.

Tuntematon huomen vähän askarrattuaa ei se pelota, oikeestaa hyvä kun ei tiedä huomenta, ei silti ettenkö ajettelisi tekemisiäni jos ei mitään tavoitetta vaikka ei mitään suurta mutta kummiskin.

Paremminkin pelottaa, jos en alakaan vanheta. Kun on niin nuorekas kroppa, hyvä pokka, huumori mieli, liukas kieli ja timmi vartalo. Mies kuin nuoriso-osastolta. Vaatekoko 52 kuitenkin.

Olen elänyt vaiherikkaan elämän. Moni ei elä vaikka hengissä onkin. Jos kuolen niin kuolen, kuolema ja vanheneminen sinänsä ei pelota. Eniten pelottaa jos joutuu makaamaan elävänä ruumiina vuodeosastolla vuosikausia. Toivottavasti eutanasia tulee lailliseksi ja sen voi lisätä hoitotahtoon, mikäli paremmasta ei ole toivoa.
Nyt on asiat vielä hyvin, kukaan ei tiedä huomista, nuoretkaan.
Ajelin mökille, lämmitin uunia ja nyt kuuntelen hiljaisuutta.

Ei oikeastaan sillä tavoin huolestuta. Elämän suuret tavoite-tapahtumat on pää-asiassa jo nähty, vähempikin olisi riittänyt. Omala painollaan mennee tämä loppuaika varmaankin. Toki pitää miettiä miten tämän ajan tahtoo viettää ja siihen liittyen suunnitelmat mutta pientä piiperrystä ja rauhaa kohti menossa. Kun vain terveyttä piisaa. Terveyden vakava menettäminen voisi mullistaa koko elämän uusiksi.

14-Vuotias hippi eli keskellä angstia.
Vanheneeko rakkaus ja loppuu joskus?
Ei sitä itsensä puolesta pelännyt.
Poltteli piippua ja sätkiä vähän ja välillä, sekä toisinaan.
Sama meno jatkui vanhetessakin, poltettavan laatu muuttui hiukan.
Ettei se rakkaus alkaisi hiipua.
Lopetin tupakan-polton.
Taaskin rakkauden vuoksi.
Ilman keuhko-ahtautumaa pussaa pitkään.
Nyt sitä ollaan 66v. sitten tulee innolla odottamani 69.
Pelko on kadonnut.
Rakkaus ei kuolekaan koskaan.

H.

Ei pelota - vanheneminen on jotain luonnostaan lankeavaa - vuosi vuodelta.
Kuluneen viikon aikana olen saanut 2 kuolinviestiä - haikeus ja suru tuntui kipuna, mutta sitten ajattelin että taivaan ikuiseen valoon tätini lähtivät kuin pienet ennenmuinoin kouluun - käsi kädessä - suureen tuntemattomaan.
Kynttilän sytytin - kyynelten läpi katsottuna liekin lepatus saa sateenkaarenvärisen hehkun - muistot heistä mielessä elävät tekevinä toimivina hyvinä ihmisinä joita edelleen lämmöllä muistan. Kun omaisten ja ystävien elämänpäättymisiä on kokenut jo monenmonta kertaa, joulun ja talven
iloiseen juhlaan liittyy myös surun tunne kuin tähdet ja hopealangat kuusenoksaan - saman tähtitaivaan alla.

Pakko on hyväksyä vaikka erilaiset ikääntymiseen liittyvät ilmiöt inhottavatkin.
Pahimmat inhotukset eivät sentään häiritse arkielämää.
Tänään jouduin tekemään rinnallevedot lyhyinä, polvien yläpuolelta koska keljuileva polveni ei hyväksy täysimittaisia lavasta vetoja.
Tangossa tavaraa alleselvästi alle oman painoni.
Sama polvi pakottaa tekemään maastavedot likimain suorin jaloin ja kilot ovat sen mukaisia.
Polveni, ja ikääntyminen muutenkin, on johtanut siihen, että kuntoiluni painopiste on siirtynyt nuorison harrastamaan lutkutustyyliin.