Tämä ei ole runo, vaan se on kertomus joka tulee suoraan sydämmestäni. Tämä on kertomus luokkatoverilleni, jonka olisin toivonut tuntevani paremmin.
Istuit siinä, aivan edessäni. Olit istunut jo koko viime vuoden, jonka olimme samassa luokassa olleet. En tiedä yhtään tuntia jolloin en olisi hymyillyt itsekseni jonkin sinun kommenttisi jälkeen, joka sai opettajankin hymyilemään. Toit ilon jokaiselle tunnille.
Voi kuinka monta kertaa vajosin ajatuksiini katsellessani paitasi selkää ja sen kuvioita.
Kaksi kuukautta koulua oli taas käyty, kun maanantaina kouluun tullessani ihmettelin luokkatovereideni itkuisia silmiä ja murheellisia kasvoja. Tunnin alettua minäkin vihdoin sain kuulla miksi. Opettajan kerrottua minä vasta huomasin ettet enää istunutkaan edessäni. Olit poissa. En voinut uskoa sitä. En halunnut.
Vasta nyt neljän kuukauden jälkeen alan vasta kunnolla tajuta ettet enää ole luonamme. Vielä nytkin huomaan miettiväni koska tulet takaisin kouluun, mutta sitten tajuan sen. Et palaa. Minusta tuntuu kauhealta, sillä vasta kun olit mennyt tajusin sen. En ollut edes tuntenut sinua. En ollut puhunut kanssasi, vain nyökännyt joskus tervehdykseksi käytävällä, mutta en koskaan ollut puhunut sinulle. Mutta kaipaan sinua silti. Sinun ääntäsi, nauruasi, kaikkea sinussa.
Vaikka et enää olekkaan luonamme, olen varma että olet sydämissämme. Ainakin minun sydämessäni sinulla on paikka, aina.
Edessäni istuvalle pojalle, joka poistui luotamme 6.10.2001
Istuit siinä, aivan edessäni. Olit istunut jo koko viime vuoden, jonka olimme samassa luokassa olleet. En tiedä yhtään tuntia jolloin en olisi hymyillyt itsekseni jonkin sinun kommenttisi jälkeen, joka sai opettajankin hymyilemään. Toit ilon jokaiselle tunnille.
Voi kuinka monta kertaa vajosin ajatuksiini katsellessani paitasi selkää ja sen kuvioita.
Kaksi kuukautta koulua oli taas käyty, kun maanantaina kouluun tullessani ihmettelin luokkatovereideni itkuisia silmiä ja murheellisia kasvoja. Tunnin alettua minäkin vihdoin sain kuulla miksi. Opettajan kerrottua minä vasta huomasin ettet enää istunutkaan edessäni. Olit poissa. En voinut uskoa sitä. En halunnut.
Vasta nyt neljän kuukauden jälkeen alan vasta kunnolla tajuta ettet enää ole luonamme. Vielä nytkin huomaan miettiväni koska tulet takaisin kouluun, mutta sitten tajuan sen. Et palaa. Minusta tuntuu kauhealta, sillä vasta kun olit mennyt tajusin sen. En ollut edes tuntenut sinua. En ollut puhunut kanssasi, vain nyökännyt joskus tervehdykseksi käytävällä, mutta en koskaan ollut puhunut sinulle. Mutta kaipaan sinua silti. Sinun ääntäsi, nauruasi, kaikkea sinussa.
Vaikka et enää olekkaan luonamme, olen varma että olet sydämissämme. Ainakin minun sydämessäni sinulla on paikka, aina.
Edessäni istuvalle pojalle, joka poistui luotamme 6.10.2001
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.