Mun katse osuu veitseen. Se kiiltelee silmieni edessä. Jos ottaisin pari askelta ulottaisin ottamaan sen hentoiseen käteeni.
"Päätä nyt" hoen itselleni "kohta ne tulevat. Onko vaikeeta tehä se?"
Tiesin etten voisi tehdä sitä.
"Miksi äiti jätti sen keittiönpöydälle?" kysyn itseltäni. Voisinko mä todellakin tehdä sen? Kiehtoi ajatus, että tekisin sen, mutta samalla minä pelkäsin. Kello tikittää haalistuneella seinällä. Nielaisen kuuluvasti. Tätähän se äiti halusi. Vai halusiko?
"Teet sen nyt tai et koskaan" komennan itseäni. Jostain ihmeen syystä pelkoni katosi ja oin aivan rauhallinen. Kyllä pystyisin tekemään sen. Luotin itseeni. Otin reippaasti pari askelta. Luulin, että käteni vapisisi, mutta ei vapissut kun otin kiiltelevän veitsen käteeni. Hymyilin itselleni. En olisi pelkuri. Äkkiä viillän ranteeni auki. Ja samassa verta tuli näkyviin. Katsoin kauhuissani rannetta. Miksi tein sen? Tahdoinko, että minä kuolisin? Oliko mulla aihetta tekooni? Ei, ei todellakaan ollut. Ja jos olisi niin mikä? Pudistin hiljaa päätäni ja kirvoitan otteeni veitsestä. Mitä sanoisin perheelle? Luultavasti en mitään.
En itkeni tai kiljunut kivusta. Tuskin edes tunsin kipua, vaikka siihen kirvelikin. Olen aivan hiljaa ja katson vuotavaa rannettani. Tajuntani kai siinä seisoskellessa meni. Sillä en kuullut, kun muut tulivat kotiin ja kirkuivat nähdessään minut. En huomannut heidän hääsäystään.
Loppujen lopuksi tulin tajuihin sairaalassa. Kuka minut sinne vei? Perhe ei ainakaan. Ne on niin suunniltaan.
Makasin siis sairaalan sängyssä, vasen ranteeni tikitettynä. Olin jollain lailla ylpeä itsestäni.
"Janhunen" äiti rykäisi, "vaadin selitystäsi! Arvaa oltiinko me huolissamme! Miksi teit noin? Ihanku tässä ei olisi tarpeeksi huolia ilman sinun tekojasiakin!" äiti pauhasi.
"Juomallahan ne asiat selviytyvät" sinkosin takaisin, "miksi jätitte minut yksin? Miksi jätit veitsen näkyville? Ei tämä loppujen lopuksi niin vakava ollut; elossahan tässä vieä ollaan. Henki pihisee kuin ennenkin".
Äiti alkaa nyyhkyttää ja isä lohduttelee häntä ja toruu minua:
"Poika, ajattele nyt vähän ees mitä suustasi päästät. Ei kelläkään helppoa ole."
Mitä mieltä? Mielipideitä kannattaako jatkaa...?
"Päätä nyt" hoen itselleni "kohta ne tulevat. Onko vaikeeta tehä se?"
Tiesin etten voisi tehdä sitä.
"Miksi äiti jätti sen keittiönpöydälle?" kysyn itseltäni. Voisinko mä todellakin tehdä sen? Kiehtoi ajatus, että tekisin sen, mutta samalla minä pelkäsin. Kello tikittää haalistuneella seinällä. Nielaisen kuuluvasti. Tätähän se äiti halusi. Vai halusiko?
"Teet sen nyt tai et koskaan" komennan itseäni. Jostain ihmeen syystä pelkoni katosi ja oin aivan rauhallinen. Kyllä pystyisin tekemään sen. Luotin itseeni. Otin reippaasti pari askelta. Luulin, että käteni vapisisi, mutta ei vapissut kun otin kiiltelevän veitsen käteeni. Hymyilin itselleni. En olisi pelkuri. Äkkiä viillän ranteeni auki. Ja samassa verta tuli näkyviin. Katsoin kauhuissani rannetta. Miksi tein sen? Tahdoinko, että minä kuolisin? Oliko mulla aihetta tekooni? Ei, ei todellakaan ollut. Ja jos olisi niin mikä? Pudistin hiljaa päätäni ja kirvoitan otteeni veitsestä. Mitä sanoisin perheelle? Luultavasti en mitään.
En itkeni tai kiljunut kivusta. Tuskin edes tunsin kipua, vaikka siihen kirvelikin. Olen aivan hiljaa ja katson vuotavaa rannettani. Tajuntani kai siinä seisoskellessa meni. Sillä en kuullut, kun muut tulivat kotiin ja kirkuivat nähdessään minut. En huomannut heidän hääsäystään.
Loppujen lopuksi tulin tajuihin sairaalassa. Kuka minut sinne vei? Perhe ei ainakaan. Ne on niin suunniltaan.
Makasin siis sairaalan sängyssä, vasen ranteeni tikitettynä. Olin jollain lailla ylpeä itsestäni.
"Janhunen" äiti rykäisi, "vaadin selitystäsi! Arvaa oltiinko me huolissamme! Miksi teit noin? Ihanku tässä ei olisi tarpeeksi huolia ilman sinun tekojasiakin!" äiti pauhasi.
"Juomallahan ne asiat selviytyvät" sinkosin takaisin, "miksi jätitte minut yksin? Miksi jätit veitsen näkyville? Ei tämä loppujen lopuksi niin vakava ollut; elossahan tässä vieä ollaan. Henki pihisee kuin ennenkin".
Äiti alkaa nyyhkyttää ja isä lohduttelee häntä ja toruu minua:
"Poika, ajattele nyt vähän ees mitä suustasi päästät. Ei kelläkään helppoa ole."
Mitä mieltä? Mielipideitä kannattaako jatkaa...?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Totta kai kannattaa jatkaa - kirjoittamista siis!
Miksihän itsesääli on niin yleinen aihe täällä?
Niille jotka rypevät suruntunnoissaan, eläkää hetki eteenpäin ja kirjoittakaa tunteista vasta pienen viiveen jälkeen. Silloin niitä pystyy käsittelemään viileämmin, eikä tule noin ryöpytettyä yli ja ahdistukseen saakka.
Sama pätee rakkauteen, rakastumiseen ja menetykseen. Jos tunne on päällä, sillä tulee märehdittyä liiaksi.
Näitä tekstejä en viitsi lukea tarkemmin, koska kaikki on jo kerrottu, tilaa omille kokemuksilleni/tunteilleni joiden kautta kokisin tekstin koskettavaksi ei jää. Tunnen vain pientä inhoa ja noloutta kirjoittajaa kohtaan.
Josta syystä jätän kommentoimatta kirjoittajan kirjallisia taitoja kuten tarinan vientiä, henkilökuvausta jne.