Sivistysihanne ja koulutus ovat hallitukselle riippakivi
PÄÄKIRJOITUS 13.12.2015 2:00 Päivitetty: 13.12.2015 9:28
KOLUMNI
Antero Mukka HELSINGIN SANOMAT
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien päätoimittaja.
Kuuntele
Matematiikka on kaunista. Lause on jäänyt mieleen ala-asteen tunneilta paremmin kuin noina peruskoulun alkuvuosina tuputetut joukko-opin perustermit, kuten alkiot, unionit ja osajoukot.
Kokeneen opettajan äänessä oli hartautta, kun hän pää kallellaan ihasteli aineensa erityisyyttä. Käsitys matematiikan esteettisestä viehätyksestä ei ollut vain katsojan silmässä. Kautta aikojen matemaatikkoja on kiehtonut oppialansa yksinkertainen, pelkistetty varmuus ja ehdottomuus. Se tuottaa oivaltamisen iloa ja vetoaa harmonian tajuun.
Opettajamme yritti rohkaista ajatteluun, jossa koulutietokin on arvokasta itsessään. Tuota arvoa ei voi mitata yksin sen pohjalta, mitä hyötyä siitä kenties on.
Sivistysihanne on Suomessa nähty kansakuntaa eteenpäin vievänä voimana. Koko kansan koulutustason nosto, itsensä kehittäminen ja riippumaton tiedelaitos ovat kytkeytyneet niin oman kulttuurin kehitykseen, taloudelliseen kasvuun kuin kansanvallan toteutumiseen.
Näihin päiviin asti kyse on ollut kansallisesta projektista.
Juha Sipilän (kesk) hallituksen ajamat satojen miljoonien säästöt kasvatukseen, koulutukseen ja tutkimukseen ovat saaneet osakseen rajua kritiikkiä. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok) suorasukainen kirje yliopistojen heikosta tasosta ei liioin kerännyt kiitosta.
Ministerien omissakin riveissä toimet näyttäytyvät kiusallisina. Kokoomus halusi aiemmin profiloitua nimenomaan koulutuspuolueena. Keskustan oppi-isä Santeri Alkio muistetaan sivistyspoliitikkona, henkiseen kasvuun kannustajana.
Miten on päädytty siihen, että keskustajohtaja puhuu televisiossa halveksivaan sävyyn ”kaiken maailman dosenteista”? Valtiovarainministeri Alexander Stubb (kok) joutui myös taannoin selittelemään ”läppäänsä” professorin uran motiiveista. Niitä olivat Stubbin mukaan kesäkuu, heinäkuu ja elokuu.
Professori Jukka Kekkonen katsoikin kuluvalla viikolla, että käynnissä on voimakkain tieteen, tutkimuksen ja tieteellisen sivistyksen vastainen kampanja sitten maailmansotien välisen ajan (HS 9.12.).
Oma isoisäni ryhtyi 1930-luvulla puuhamieheksi, kun pohjoisen pikkukuntaan haluttiin oma yhteiskoulu. Ajatus oli madaltaa seudun nuorten kynnystä opintielle.
Sota siirsi hankkeen toteutusta, mutta jo syksyllä 1947 koulutyö käynnistyi valtion luovuttamassa parakissa. Koulutalo rakennettiin sittemmin isoisän lahjoittamalle tontille.
Isoisä oli mielestäni viisas, kaukonäköinen mies.
Onko jokin muuttunut noista ajoista? Eikö koulutus enää ansaitse arvostustamme? Onko käsitys sivistyksestä typistetty välinearvoksi, jossa koulutus ja tiede palvelevat vain konkreettisia, kvartaaleittain mitattavia tavoitteita?
Hallitus on valinnut narratiivin, jossa tarkoitus pyhittää keinot. Vanhoista hyveistä niin huolellinen lainvalmistelu, riippumaton tiede kuin sopimisen kulttuurikin näyttäytyvät riippakivinä, jotka haittaavat asioiden tehokasta hoitoa.
Onko oikein vetää mutkat suoriksi, kunhan on omasta mielestään oikealla asialla? Voiko politiikassa toimia korvat kritiikiltä ummistaen?
Ja edistääkö ylimielisyys edes säästöjen syntyä, julkisen talouden korjausliikettä tai palkkamalttia?
Korkeakoulutusta ja tiedettä kohtaan osoitettu vastenmielisyys on tällä tasolla Suomessa uusi ilmiö. Yhtäältä sen voi nähdä populistisena vastareaktiona koetulle, arkielämästä vieraalle elitismille. Toisaalta kyse on juuri kärsimättömyydestä kuunnella vasta-argumentteja, asettua toisen osapuolen asemaan.
Tiedettä, virkamiesetiikkaa tai oikeusjärjestelmää ei tulisi valjastaa lyhyen tähtäimen poliittisten tavoitteiden käsikassaroiksi. Yhteiskunta on pulassa, jos totuus joustaa ja kuulluksi tulevat vain valitut.
Koulumuisto tämäkin: ikätoveri puolusteli yläasteen vaatimatonta koulumenestystään sillä, että hänellä on ”älliä päässä eikä paperilla”. Käytännön tekijämies kun oli.
Päättäjiltämme, noilta suoran toiminnan miehiltäkin, toivoisi kuitenkin ylevämpää suhdetta sivistykseen henkisesti rikkaamman elämän lähteenä.
Itseisarvona sivistys on kuin moraali. Ilman sitä jämäkätkin puitteet murenevat. Lait vailla moraalista perustaa ovat kuolleita kirjaimia. Tieto vastoin tieteen ihanteita on aika lailla arvoton uskomus.
PÄÄKIRJOITUKSET
Haluatko enemmän
PÄÄKIRJOITUS 13.12.2015 2:00 Päivitetty: 13.12.2015 9:28
KOLUMNI
Antero Mukka HELSINGIN SANOMAT
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien päätoimittaja.
Kuuntele
Matematiikka on kaunista. Lause on jäänyt mieleen ala-asteen tunneilta paremmin kuin noina peruskoulun alkuvuosina tuputetut joukko-opin perustermit, kuten alkiot, unionit ja osajoukot.
Kokeneen opettajan äänessä oli hartautta, kun hän pää kallellaan ihasteli aineensa erityisyyttä. Käsitys matematiikan esteettisestä viehätyksestä ei ollut vain katsojan silmässä. Kautta aikojen matemaatikkoja on kiehtonut oppialansa yksinkertainen, pelkistetty varmuus ja ehdottomuus. Se tuottaa oivaltamisen iloa ja vetoaa harmonian tajuun.
Opettajamme yritti rohkaista ajatteluun, jossa koulutietokin on arvokasta itsessään. Tuota arvoa ei voi mitata yksin sen pohjalta, mitä hyötyä siitä kenties on.
Sivistysihanne on Suomessa nähty kansakuntaa eteenpäin vievänä voimana. Koko kansan koulutustason nosto, itsensä kehittäminen ja riippumaton tiedelaitos ovat kytkeytyneet niin oman kulttuurin kehitykseen, taloudelliseen kasvuun kuin kansanvallan toteutumiseen.
Näihin päiviin asti kyse on ollut kansallisesta projektista.
Juha Sipilän (kesk) hallituksen ajamat satojen miljoonien säästöt kasvatukseen, koulutukseen ja tutkimukseen ovat saaneet osakseen rajua kritiikkiä. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok) suorasukainen kirje yliopistojen heikosta tasosta ei liioin kerännyt kiitosta.
Ministerien omissakin riveissä toimet näyttäytyvät kiusallisina. Kokoomus halusi aiemmin profiloitua nimenomaan koulutuspuolueena. Keskustan oppi-isä Santeri Alkio muistetaan sivistyspoliitikkona, henkiseen kasvuun kannustajana.
Miten on päädytty siihen, että keskustajohtaja puhuu televisiossa halveksivaan sävyyn ”kaiken maailman dosenteista”? Valtiovarainministeri Alexander Stubb (kok) joutui myös taannoin selittelemään ”läppäänsä” professorin uran motiiveista. Niitä olivat Stubbin mukaan kesäkuu, heinäkuu ja elokuu.
Professori Jukka Kekkonen katsoikin kuluvalla viikolla, että käynnissä on voimakkain tieteen, tutkimuksen ja tieteellisen sivistyksen vastainen kampanja sitten maailmansotien välisen ajan (HS 9.12.).
Oma isoisäni ryhtyi 1930-luvulla puuhamieheksi, kun pohjoisen pikkukuntaan haluttiin oma yhteiskoulu. Ajatus oli madaltaa seudun nuorten kynnystä opintielle.
Sota siirsi hankkeen toteutusta, mutta jo syksyllä 1947 koulutyö käynnistyi valtion luovuttamassa parakissa. Koulutalo rakennettiin sittemmin isoisän lahjoittamalle tontille.
Isoisä oli mielestäni viisas, kaukonäköinen mies.
Onko jokin muuttunut noista ajoista? Eikö koulutus enää ansaitse arvostustamme? Onko käsitys sivistyksestä typistetty välinearvoksi, jossa koulutus ja tiede palvelevat vain konkreettisia, kvartaaleittain mitattavia tavoitteita?
Hallitus on valinnut narratiivin, jossa tarkoitus pyhittää keinot. Vanhoista hyveistä niin huolellinen lainvalmistelu, riippumaton tiede kuin sopimisen kulttuurikin näyttäytyvät riippakivinä, jotka haittaavat asioiden tehokasta hoitoa.
Onko oikein vetää mutkat suoriksi, kunhan on omasta mielestään oikealla asialla? Voiko politiikassa toimia korvat kritiikiltä ummistaen?
Ja edistääkö ylimielisyys edes säästöjen syntyä, julkisen talouden korjausliikettä tai palkkamalttia?
Korkeakoulutusta ja tiedettä kohtaan osoitettu vastenmielisyys on tällä tasolla Suomessa uusi ilmiö. Yhtäältä sen voi nähdä populistisena vastareaktiona koetulle, arkielämästä vieraalle elitismille. Toisaalta kyse on juuri kärsimättömyydestä kuunnella vasta-argumentteja, asettua toisen osapuolen asemaan.
Tiedettä, virkamiesetiikkaa tai oikeusjärjestelmää ei tulisi valjastaa lyhyen tähtäimen poliittisten tavoitteiden käsikassaroiksi. Yhteiskunta on pulassa, jos totuus joustaa ja kuulluksi tulevat vain valitut.
Koulumuisto tämäkin: ikätoveri puolusteli yläasteen vaatimatonta koulumenestystään sillä, että hänellä on ”älliä päässä eikä paperilla”. Käytännön tekijämies kun oli.
Päättäjiltämme, noilta suoran toiminnan miehiltäkin, toivoisi kuitenkin ylevämpää suhdetta sivistykseen henkisesti rikkaamman elämän lähteenä.
Itseisarvona sivistys on kuin moraali. Ilman sitä jämäkätkin puitteet murenevat. Lait vailla moraalista perustaa ovat kuolleita kirjaimia. Tieto vastoin tieteen ihanteita on aika lailla arvoton uskomus.
PÄÄKIRJOITUKSET
Haluatko enemmän
Vastaukset 5
Vanhimmat
-tulevaisuus ja toivo.
Never stop beliving in HOPE,
because MIRACLES happen every day!
YLE:n ohjelmassa käsiteltiin aihetta sivistyksen ja koulutuksen välinen suhde. Ne ovat po. ohjelman mukaan toisistaan erillisiä ilmiöitä, eli voi olla koulutettu olematta sivistynyt. Näin on mitä ilmeisimmin asianlaita. Talossamme asunut huippuasiantuntija ihmetteli Aalto-yliopiston tiedemiehiä. Uakoakseni hän on tavannut näitä iltariennoissa. Toinen ulkomainen tutkija oli sitä mieltä, että Suomeen ei koskaan tulla saamaan Nobelia tiedemiesten yhteistyökyvyttömyyden vuoksi. -- Suhtaudun Antero Mukan kolumniin yhtenä tekstinä HS:n Pravdahenkisten tekstien joukossa. -- Arvon päätoimittaja ei taida tietää, että myös matemaattisiin tuloksiin voi liittyä politiikkaa, mikäli Helsingin yliopiston metodologian luennoitsijaa on uskominen.
Päätoimittaja Mukka on käsittänyt tahallaan väärin pääministeri Sipilän puuskahduksen. Meillehän on marssitettu talousasiantuntijoina tiedemiehiä, joista esimerkiksi Chomsky on 86-vuotias kielitieteilijä. Sen sijaan on vaiettu esimerkiksi tanskalainen professori ja taloustieteilijä Jesper Rangvid, jonka epäsuosittu 18 kohdan ohjelma auttoi Tanskaa selviämään Lehman Brothersin konkurssin jälkeisestä ahdingosta. -- HS:ssä politikoidaan niin paljon, että otan lehden käteeni ikäänkuin kyseessä olisi Pravda.
Tuo yhteistyökyvyttömyyskö on syynä siihen, että uusi tieto, joka saattaa olla jo arkipäivän faktaa muualla, on usein täällä ollako/eikö olla taistelutanner.
Siksikö kaikki tulee jälkijunassa.
Tekeepä mieleni laittaa tänne oma ihmetykseni aihepiiriin.
Nyt näistä koulutuksen leikkauksista on pidetty valtavaa meteliä, uhattuna on maamme tulevaisuus yms. Protestit ovat mielestäni sisältäneet ajatuksen, että aiemmin koulutukseen ja tutkimukseen on satsattu hyvin.
No, mitä me sillä olemme saaneet? Täysin kuralla olevan velkaantuneen ja työttömyyden kourissa kamppailevan maan? Eikö tämän maan vuosikymmenen takaisen kukoistuksen rakentaneet sukupolvet opiskelleet 40 oppilaan luokissa, esikoulut ja varhaiskasvatukset saatiin kotona ja kaveripiirissä pihalla.
Aiheeseen liittyen vaaditaan myös lisärahoitusta velkaantumalla, koska nyt on kuulemma juuri oikea hetki panostaa tulevaisuuteen. Tämäkin sisältää ajatuksen, että maailma olisi joskus tulevaisuudessa valmis, jolloin sitten maksellaan velkoja pois. Uskoisinpa, että sellaista tilannetta ei tule, varmasti tulevaisuudessakin joudutaan panostamaan tulevaisuuteen.