Mä inhoon välillä mun elämää! Joskus se tuntuu ihan normaalilta ja samanlaiselta kuin kaikkien muidenkin, mutta joskus mä vihaan sitä sydämeni pohjasta!
Mun faija on alkoholisti. Sen parin kuukauden putki alkaa aina jouluna ja kestää n. helmikuuhun saakka. Sitten kun se saa sen loppumaan, se aloittaa sen taas myöhemmin kesällä. Ei siinä muuten mitään ongelmaa, mutta mä en millään jaksaisi katsella sitä kun se on kännissä. Mun isosisko, joka on muuttanut jo pois kotoa, on yrittänyt saada sitä jo monta vuotta lopettamaan, mutta ei ole onnistunut. Äitikin yritti joskus, mutta se kuoli vähän yli kolme vuotta sitten. Niillä oli ollut isän kanssa tappeluja siitä niin kauan, kuin mä pystyn muistamaan.
Tilannetta on hieman helpottanut se, että asun nykyään viikot toisella paikkakunnalla kuin isä, mutta käyn aina viikonloppuisin kotona. Muutin syksyllä toiselle paikkakunnalle lukioon ja mulla on siellä kiva pieni asunto, jossa asun yksin.
Musta ei kukaan oikein pitänyt yläasteella. Kun mä menin lukioon ja muutin, mä ajattelin, että nyt mun elämä muuttuu paremmaksi, mä saisin uusia kavereita, joiden kanssa mä voisin pitää hauskaa. Paskat! Musta tuntuu, että mä olen niille kaikille pelkkää ilmaa! Vaikka mä koitan olla niiden kaveri, ei ne hyväksy mua joukkoonsa. Joskus joku saattaa tulla jotain pientä juttelemaan, mutta ei ne oikeesti välitä! Ei mulla ole tässä maailmassa muuta kuin yksi todellinen ystävä, ja nyt mekin ollaan hieman etäännytty toisistamme.
Se on kamala tunne kun kukaan ei välitä. Onko se liikaa pyydetty, että joku rakastaisi edes hieman? Mä tarvin jonkun, joka voisi pitää mua kädestä kun musta siltä tuntuu. Musta se ei ole reilua, että jotkut saavat kaiken, minä en juuri mitään. Mutta niin kai tämä maailma menee, se on niin v*tun epäreilu!
Iltaisin mä itken. Mä en pysty sanomaan mitään näistä asioista ääneen. Siksi mä itken yksin.
Mun faija on alkoholisti. Sen parin kuukauden putki alkaa aina jouluna ja kestää n. helmikuuhun saakka. Sitten kun se saa sen loppumaan, se aloittaa sen taas myöhemmin kesällä. Ei siinä muuten mitään ongelmaa, mutta mä en millään jaksaisi katsella sitä kun se on kännissä. Mun isosisko, joka on muuttanut jo pois kotoa, on yrittänyt saada sitä jo monta vuotta lopettamaan, mutta ei ole onnistunut. Äitikin yritti joskus, mutta se kuoli vähän yli kolme vuotta sitten. Niillä oli ollut isän kanssa tappeluja siitä niin kauan, kuin mä pystyn muistamaan.
Tilannetta on hieman helpottanut se, että asun nykyään viikot toisella paikkakunnalla kuin isä, mutta käyn aina viikonloppuisin kotona. Muutin syksyllä toiselle paikkakunnalle lukioon ja mulla on siellä kiva pieni asunto, jossa asun yksin.
Musta ei kukaan oikein pitänyt yläasteella. Kun mä menin lukioon ja muutin, mä ajattelin, että nyt mun elämä muuttuu paremmaksi, mä saisin uusia kavereita, joiden kanssa mä voisin pitää hauskaa. Paskat! Musta tuntuu, että mä olen niille kaikille pelkkää ilmaa! Vaikka mä koitan olla niiden kaveri, ei ne hyväksy mua joukkoonsa. Joskus joku saattaa tulla jotain pientä juttelemaan, mutta ei ne oikeesti välitä! Ei mulla ole tässä maailmassa muuta kuin yksi todellinen ystävä, ja nyt mekin ollaan hieman etäännytty toisistamme.
Se on kamala tunne kun kukaan ei välitä. Onko se liikaa pyydetty, että joku rakastaisi edes hieman? Mä tarvin jonkun, joka voisi pitää mua kädestä kun musta siltä tuntuu. Musta se ei ole reilua, että jotkut saavat kaiken, minä en juuri mitään. Mutta niin kai tämä maailma menee, se on niin v*tun epäreilu!
Iltaisin mä itken. Mä en pysty sanomaan mitään näistä asioista ääneen. Siksi mä itken yksin.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Jotenkin osaan samastua tilanteeseesi. Olen itse lukion viimeisellä luokalla ja minulla on todella vähän ystäviä. Minulla on yksi hieman parempi ystävä, toisesta olen jotenkin "kasvanut erilleen". Välillä tuntuu, kuin jäisin kokonaan ulkopuoliseksi tästä maailmasta. Ihmisiä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita minusta, on tosi vähän. Ehkä tilanteeni johtuu omasta varautuneisuudestani, koska olin ala-asteella koulukiusattu, koko elämänhaluni ja itsearvostukseni oli kadonnut. Onneksi isosiskoni ja äitini olivat edes lohduttamassa... Nykyisin, aikuisuuden kynnyksellä, tuntuu etten ole vielä valmis omaan elämään. Mitä ihmettä teen kymmenen vuoden kuluttua saati viisikymppisenä?!? Todennäköisesti olen yksinäinen. Minulla tosin on suunnitelmia ja pärjään hyvin koulussa. Sisimmässäni tiedän olevani hieno ihminen. Ainakin kaikki tähänastiset ihmiset, jotka ovat minuun tutustuneet, ovat todella pitäneet minusta. Jotenkin vain en jaksa pitää enkä kehittää suhteitani muihin. Olen viime aikoina tunnistanut itsessäni masennuksen oireita. Masentuneisuus aiheuttaa etääntymistä, alakuloisuutta ja jonkinlaista lamaantuneisuutta ja toimintakyvyn puutetta. Yritän kerätä rohkeutta avun pyytämiseksi, se vain on vaikeaa pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tuntevat toisensa. Oletko itse huomannut olevasi masentunut? Voisi auttaa tilanteessasi jos saisit puhua jollekin ammattilaiselle. Masennus on nykyään hoidettavissa tehokkaasti lääkkeilläkin. Toivon sinulle todella jaksamista ja rohkeutta elämässäsi, sinunlaisiasi on täällä paljon.
Toivottavasti et tyrmää koko ajatusta samantien... Koska se on ihan sama uskotko vai etkö Jumalaan. Tärkeintä on että uskot että tää toteutuu (nimittäin uskominen saa aikaan ihmeitä).
Nimittäin: rukoile. Sillä ei oo oikeesti merkitystä kenelle osoitat rukouksesi, rukoile vaikka Allahia tai Ganeshaa tai ihan ketä vaan, vaikka naapurin koiraa. Kunhan uskot että se auttaa. Ei oo merkitystä ootko ateisti, kristitty, muslimi tai druidi.. Tai edes mikään noista.
Kannattaa kääntyä kirjaston elämänfilosofiahyllyn puoleen. Eti kirja nimeltä: "Sen teet minkä uskot" Se vois auttaa. Se vois ekaks: Auttaa sua saamaan ystäviä, mutta jos se ei kuiteskaan onnistu, niin tokaks, selviimään yksin.
Tiedän, kuulostan propagandakristityltä, mutta en mä edes ole kristitty. Joten kiitti, ei syytöksiä... :O
Monen elämä tosiaan on tavalla tai toisella epäreilua, mutta aina voisi olla huonomminkin! Jos koulukaverisi ei arvosta seuraasi, ei se tarkoita, etteikö joku muu voisi arvostaa. Vaihtaisitko sen todellisen ystävän moneen sellaiseen, joka kohtelisi sua huonosti? Kannattaa pitää kiinni siitä, jos vain mahdollista! Huomasitko: ystävien laatu on niiden määrää tärkeämpää.
Itkuisuus kertoo, että olet ahdistunut ja että tarvitset apua! Et voi saada sitä, jos pidät ahdistuksen omana tietonasi, toisaalta toivon, että saat sitä ennen kuin tilanne menee huonommaksi. Miksi sun on vaikea puhua sun ongelmista?
En ole ikinä osannut puhua kellekään. Jotenkin se on vain ahdistavaa puhua jollekin omista tunteista. Jos menisin jollekin kertomaan murheeni, se saattaisi kuulostaa vain säälittävältä teini-ikäisen ruikutukselta. Mä tiedän, että joillakin on asiat vielä huonommin kuin mulla. Välillä murheeni tuntuvat minusta itsestänikin niin naurettavilta, etten tavallaan kehtaa mennä puhumaan niistä kenellekään.
Minusta jotenkin tuntuu että vähättelet itseäsi. Tiedän paljon ihmisiä, jotka TODELLA ruikuttavat turhaa, sinä et ole sellainen. Ongelmasi on vakava, se estää normaalia elämistä. Siihen löytyy takuulla apu, kun otat yhteyttä vaikka terveyskeskuslääkärille, joka määrää tarvittavan hoidon. Älä jää yksin kärsimään asiasta, joka voidaan hoitaa! Välinpitämättömyys ja syrjään vetäytyminen ei ole normaalia elämää.
Älä turhaan häpeä. Monet valittaa syyttä muttet sinä. Ongelmasihan haittaa sun jokapäiväistä elämää. Eikä myötätuntoinen kuuntelija vähättele-
lisi sun pulmia, vaan haluaisi auttaa sua.
joo, mäki välillä vihaan elämääni sydämmeni pohjasta.. mä oon vähän sellanen että mua surettaa enemmän läheisten asiat ku mun omat.. mä ite asun nuorisokodisaa ku meillä kotona oli yhtä helvettii.. porukat o eronnu.. jne.. tänään sain tietää että mun ihanin ystävä joutuu nuorisokotiin.. tänään siis! ja sen sisarukset sijaisperheeseen ku sen äiti on sairaallassa!!! mut on raiskattu ja hakattu monta kertaa.. en jaksa välittää mistään enään... :'( koita sä pärjäilä!!!
Olet tosi empaattinen, ja juuri sitä ominaisuutta arvostan. :) Surullista vain, ettet juuri jaksa välittää itsestäsi! Tiedätkö: olet samanarvoinen kuin muutkin ja omalla tavallasi ihana ihminen. Sun elämällä on merkitystä. Älä siis jää yksin sun ongelmien kanssa, koska ansaitset ja tarvitset apua! Hyvää jatkoa!
En ole ihan samassa tilanteessa ku sinä mulla on sentään perhe ihan ok vaikka avioerolapsi olenkin.Ja munkin isä dokasi eron jälkeen aika paljon.Mäkin muutin opiskelemaan omaan kämppään 60 km päässä vanhemmistani ja luulin et mun elämä muutuis.Yläasteella mulla ei ollut kavereita nimeksikään,enkä ole "uudessa elämässäni" pystynyt uusia ihmissuhteita solmimaan.Tai jos olen ,olen aina se ulkopuolinen kummajainen joka vain roikkuu mukana.Mut silti mä yritän,yritä sinäkin...
Ikävää, että niin monella on ongelmia nykypäivänä. Yksinäisyys on yksi iso osa. Olen aina ollut jossain määrin "kummajainen" ja varmaan tulenkin olemaan. Kavereitakin on vain muutama, sellainen läheisempi. Muut entiset(?) "kaverit" eivät ole ilmeisesti kiinnostuneet minusta missään määrin.
Minua pidetään vahvana ja itsenäisenä ihmisenä, mutta ei se aina ole sitä. Joskus en ole niin vahva, joskus kaipaisin itsenäisyyden sijasta ystäviä ympärille. Siis koska olen aika yksinäinen =teen asioita itsenäisesti. Oikeastaan tarvitsen paljon omaa tilaa ja omaa aikaa, mutta liika ei oe hyväksi.
Olen aina tuntenut itseni hieman ulkopuoliseksi. Kun muiden vanhemmat vielä olivat yhdessä, omani riitelivät jatkuvasti ja olivat eroamassa, mutta pitivät kulissia niin kauan pystyssä vain meidän kahden lapsen takia.
Perheessämme oli ihan hyvä olla, mutta se ei tuntunut aina niin läheiseltä yhteisöltä. Meillä ei tehty samanlaisia asioita, kuin muissa perheissä. Ja loppuvaiheessa se oli jatkuvaa riitaa.
Minä kuljin vielä viidennellä verkkareissa, äitini ei kiinnittänyt huomiota ulkonäkööni, ei sen puolin isänikään. Muutos lähti täältä, sisältäni. Aloin käyttää silloin tällöin ripsiväriä, vaihdoin verkkarien tilalle farkut. Leikkasin hiukseni lyhyiksi.
Nykyään asun äitini kanssa, veljeni isäni ja hänen uuden vaimonsa ja kohta syntyvän sisko- tai veli-puoleni kanssa. Veljeni muutti pois, koska elämä oli yhtä helvettiä. Äitini itki päivät pitkät lohduttomana, veli rähisi, kiroilu ja karjui, kävi jopa käsiksi äitiini.
Olen aina ollut helmpompi lapsi, hän on sellainen tuuliviiri ja kuumaverinen poika. Hänellä on ADHD, joka jossain määrin vaikuttaa käyttäytymiseen. "AD/HD tarkoittaa, että henkilöllä on tarkkaavaisuushäiriö, ylivilkkautta ja impulsiivisuutta", kuten otin ADHD liitto ry:n sivuilta.
Olen tajunnut tilanteeni ja alkanut yrittää vaikuttaa siihen. Koitan olla sosiaalisempi jatkossa. Mutta ei se ole hyvä, jos kysyn aina samoilta henkilöiltä "lähet sä kirjastoon?", "voit sä olla huomenna?" "lähetkö uimaan?" jne, se lähinnä häiritsee ja tuo roikkumisen tunteen. En halua roikkua, en.
Tarvitsisin lisää kavereita, ja ystäviä jokusen. Voin puhua kiltille, rakastettavalle äidilleni tällaisista asioista mutta kivempaa olisi jonkun suunnilleen saman ikäisen kanssa jauhaa näitä asioita. Ja sellaisen, joka on itselleen läheinen. Täytyy pitää korvat ja silmät auki ja vaalia sosiaallisia tilanteita.
Mutta tsemppiä kaikille, joilla on samankaltaisia/muunlaisia ongelmia! Voimia ja koittakaa kestää, elämä ei aina ole niin ihanaa. Vaalikaa ystäviänne ja nauttikaa pienimmästäkin ilosta.
ite mulla on ollut kans saman tyyppinen juttu kun mua on ala-asteen lopussa ja varsinkin yläasteella kiusattu aika paljon mut lukiossa kiusaaminen onneks väheni jotain 99.5 prosenttia.
tosta on johtunut se että mulla ei ole ollut kouluaikoina yhtään kunnon ystävää.
jokaisella, ala-asteella, ylä-asteella ja lukiossa on ollut muutama eri tyyppi aina joka sanoi mulle jotain ehkä pari kertaa kuukaudessa.
se tuntui aina ihan kivalta kun tuntui että joku välitti mutta kun ne samat tyypit ei huomannut mua enää seuraavana päivänä niin ei se paljoa oloa parantanut.
tosta kiusaamisesta johtuen mulle tuli sit yläasteen lopussa sellanen olo että "v*tut muista" ja "sanokoon tai tehköön ketä tahansa mitä tahansa mulle niin mua ei kiinnosta".
toi ei kyllä varmaan ollut kauheen hyväks tulevaisuutta ajatellen kun käy koulua väkisin ja huonoin arvosanoin ja ei välitä enää mistään eikä kenestäkään mutta opinpahan olemaan ja pärjäämään yksin.
nyt tässä about vuoden aikana oon saanut ystäviä netin kautta, kirjottelen mailii ja messengeris juttelen ja kaikkee mut ketään en oo oikeesti tavannut ja en mä silleen niistä välitä vaikka niille parille tyypille voi mitä tahansa melkein sanoakin.
tyttöystävää (oon siis jätkä) ei mulla ole kertaakaan ollut kunnolla ja voi olla vähän vaikeeta luottaa kehenkään kunnolla mutta kyllä kai se tästä paranee kun on tarkoitus muuttaa pian jonnekin kaupunkiin jossa on varmaan aika helppo saada jotain ystäviä...
mun isoveli on mun paras ystävä ja sille voin jutella melkein kaikesta, mut vanhemmille mä en jaksa puhua mistään tollasista asioista...
niin ja mä kans uskon tosi paljon tohon rukoiluun,vaikka en olekaan päältä päin mikään kovin uskovaisen oloinen tyyppi tai jotain...
rukoilu auttaa kyllä oikeesti ja ei oo niin yksinäinen olo...
no emmä oikeen tiedä mitä mä yritän sanoa mutta varmaan jotain niinku että samoja asioita tuntevia on paljon...
painosta se isäs hoitoon. luulis että menee ku näytät kunnolla ja usein että häpeät sen juomista. jos se sais ammattiapua ja pääsis eroon vaivastaan ni luultavasti sunki olo paranis...
ja tuohon kaveri hommaan ei o muita neuvoja ku yritä parhaas ettiä jostain joku samanhenkinen ihminen...
Mulla on ollu vähä sama tilanne ku sulla paitsi että mä asun edelleenkin kotona. Ylä aste aika oli yhtä helvettii..musta ei välittäny ku mun pari ystävää ja muille mä olin ilmaa..nyt oon lukios toisella paikkakunnalla ja kaikki on vähä paremmin toisaalta kyl mä vieläkin oon joillekkin tyypeille kuin ilmaa...ja sitten mun kamut kun mentiin lukioon niin nyt kaikki on eri kouluissa...en tiä haittaako se mua toisaalta ei paljoo mut toisaalta taas joo.Mulla oli myös ihan täysin sama tilanne sun kans että mä luulin kun mä pääsin toiselle paikkakunnalle lukioon että kaikki muuttuu ja vitut ei muuttunu toisaalta yhtään.No juu...koita jaksaa ja paljon voimia sinulle:) Hyvää uutta vuotta=)
On surkeaa lukea tuntemuksiasi, mutta toisaalta helpottaa tieto siitä ettei ole yksi ja ainoa maailmassa jolla on näin tai vastaavasti. Vanhempani erosivat, kun oli 5 vuotta siitä se sitten lähtikin. Kerron nyt alkuun, että minulla on siis aina ollut isä mutta äiti onkin sitten pikkasen eri juttu... Eli siitä kun äiti ja isä erosi olen kantanut äitistä huolen ja ollut hänelle se perheen toinen aikuinen. Sain 7 vuotiaana helpotuksen elämääni. Äiti meni uusiin naimisiin ja näin sain elää normaalia koulukiusatun lapsen elämää. (eli olen siis aina ollut koulussa kiusattu vailla pysyviä ja hyviä kavereita...) No sitä onnea kestikin sitten 13vuotiaaksi asti taas muutettiin ja mukana tulikin nyt sitten ihana ja suloinen sisko josta sain äidin lisäksi pitää huolta. Koska olihan äiti varsin onneton, kun joutui kahden lapsen yksinhuoltajaksi. Siinä se sitten menikin se aika... Äiti alkoholisoitui jonkin verran mutta kävi kuitenkin töissä, koska tilanne ei ollut holtiton. Pääsin yläasteelta menin ammattikouluun. Sain ensimmäiset kunnollisilta tuntuvat kaverit, olin oikeastaan aika onnellinen tuolloin. Olin valmistusmassa ammattiin mistä pidän ja tiedän olevan minulle oikea. Toisaalta taas olin lopen uupunut ja väsynyt siihen, että opiskelun lisänä jouduin huolehtimaan perheestäni täysin. Puhuin tietyn väliajoin isälleni ja hän vain yritti luoda pohjatonta uskoa sille, että joskus on paremmin. odota kun olet 18 sitten kaikki on hyvin. Vuosi eteenpäin odota vielä muutama vuosi että olet 18, odota odota... Niin ne vuodet menivät mukaan tuli tosin äidin uusi alkoholisti ja väkivaltainen mies. Tilanne ei siis yhtään helpottunut päin vastoin. No tuli 18 lasiin sisko oli tuolloin 9 eli suhteellisen vanha näihin huolehtimis puitteisiin...menikö siinä nyt kaksi viikkoa, kun isä soitti että nyt olis kämppä tiedossa mennäänkö kattoon. Siltä seisomalta lähdin koulusta ja otinkin sen asunnon. Nyt minulla oli elämäni vaikein tehtävä edessä sanoa se äidille. Itku siinä tuli mutta sain sanottua asiani ja siitä viikon päästä olin omassa kodissani aivan yksin ja vastuussa vain itsestäni. aah ihanaa puoli vuotta tästä valmistuin koulusta ja nyt olen töissä tyytyväisenä. Koulusta saadut muutama kaveri ovat vierellä kävi miten kävi. Mietit varmaan miksi tälläsen sepostuksen kerron ja kirjoitin siksi, että vaikka elämässä on vaikeaa niinkun mummuni sanoi ettei saa jäädä tuleen makaamaa ei se mihinkään johda ja toinen mikä on ihmisen pahin vihollinen on sen oma mieli! Mitä enemmän mietit sitä kuinka huonosti sinulla menee ei oo kavereita, kotona on paha olla yms yms olet tosi syvällä ja pahalla mielellä. Entäpä jos ajatteletkin, että kaikki mitä elämä sinulle tuo on jonkinlainen rikkaus mitä et välttämättä tajua nyt mutta vuosienpäästä, kun sinulla on ehkä oma perhe tms. Ole rohkea muista oma arvosi äläkä katkeroidu elämään. Pidät vaan omat haaveet ja elämän tavoitteet kirkkaana mielessä äläkä menetä uskoa elämään.
Potkua ja voimia tie ei ole helppo mutta vaihtoehtoja ei vaan ole ohittamaan...
ei mullakaa oo yhtään kaveria.päivät istun sisällä koneella.mä olin nuorten psykiatrisella osastolla 6 viikkoo masennuksen takia ku löin siskoa(nykyään olemme paremmissa väleissä kuin koskaan)ja melkein tein itsemurhan.nykyään mielialani vaihtelee kokoajan,syön seronilia ja remeronia(masennuslääkkeitä).joskus tulee ns.ahistus kohtauksia(pulssi nousee,hikoiluttaa) jos vaikka jotkut riitelee niin alkaa ahistaa...uuden harrastuksen aloitin kaverien toivossa mutta taidan lopettaa senkii ku ei tuu niitä kavereita.keväällä alkaa uus koulu mutta saa nähdä tuleeko niitä kavereita.mutta otan vaarin siitä neuvosta jonka joku jo sanoi edellä:rukoilen.tänä yönä minä rukoilen.toivon että huomenna olisi parempi päivä.ja noudatan mummoni antamaa hyvää neuvoa,minkä hän sanoi kun jouduin sinne psykiatriselle osastolle rakkaan tyttöystäväni jätettyäni minut:älä luota ihmisiin.
Mua on tänään taas alkanut ahdistaa. Monta päivää mä olin ihan tyytyväinen ja onnellinen, mutta nyt taas rupesi suruttamaan. Sillä yhdellä ainoalla kaverillani on ollut niin paljon kiireitä, etten ole ehtinyt viettää aikaa sen kanssa. Me nähdään muutenkin tosi harvoin ja välillä mä pelkään menettäväni senkin.
Mutta kaikkia teidän juttuja on ollu lohduttavaa lukea ja mun olo on hiukan taas parantunut. Muutama oli neuvonut rukoilemaan, mutta mä en yksinkertaisesti vain osaa. Kun mä en usko mihinkään Jumalaan tai Buddhaan eikä meidän naapurissa ole tarpeeksi luotettavaa koiraa, jolle mä kohdistaisin rukoukseni.
Mutta kiitos kuitenkin kaikille jotka ovat vaivautuneet vastaamaan mulle. Nyt mä olen ehkä hieman vahvempi huomista varten.