Olematon kyky

kollektivista surua et voi kokea, se on mahdollinen vain kollektiiville, yhteisölle.

Surun kokeminen on aina ensi sijassa henkilökohtaisen menetyksen surua. Aidosti et voi surra 100,000 hukkunutta tai sodassa kuollutta niin paljon kuin läheisesi kuolemaa, omaisuutesi menetystä, saati sairaankaan lapsesi kuolemaa. Mitä lähempänä Sinua menetys on, sitä suurempi on suru. Kaukaisten ihmisten puolesta voit tuntea sääliä ja kauhistua uutisia, aitoa surua et ainakaan luonnonkatastrofin jälkeen tunne. Vain hämmennystä, ihmettelyä.

sillä vaikka olin järkytynyt niin varsinaista surua en osaa tuntea, sellaisena kuin surun olen joskus kokenut.
Sääli ja kauhistus ovat tunteita, joita tunnen "vieraita" ihmisiä kohtaan.
Suru ja ikävä taas sen johdosta, että ystäviäni on kadonneiden(todennäköisesti menehtyneiden) joukossa.

Ehkä tuohon oli liian vaikea muodostaa enemmälti omia mielipiteitä. Ei ollut helppo nakki. Helppoja nakkeja on tuolla toisaalla.

Olen siinä mielessä onnellinen, että saan huomenna la poikani ja serkkuni pojan kotisuomeen. Mutta yksi tuttavapariskunta on edelleen kateissa ja tuskin elossa. Eilisessä aaamuteevvssä oli yksi tuttavani, joka oli pelastunut ihmeen kaupalla.


Paikan päällä olleet sanoivat, että se oli ihan kamalaa.
ei sanoin voi kuvaata surua kuolleiden vuoksi..
Itsse kävin illalla hautuumaalla sytyttämässä kynttilöitä menehtyneiden muistoksi.
Ehkä se on niin, että toiset surevat toisella lailla...

ole kykyä asettua toisen ihmisen asemaan, ei voi tuntea kollektiivista surua.
Jos joskus on itse menettänyt oman läheisensä, niin sen surun kokemisen kautta voi jo tuntea kollektiivistakin surua.

Nämä ovat niin henkilökohtaisista ominaisuuksistakin riippuvia asioita - toinen ihminen on jo empaatisempi syntymästään - meitä on tunne - ja järki ihmisiä.

Paras tietysti olisi jos nuo ominaisuudet olisi meissä tasapainossa - ehkä ne kollektiivisesti ajatellen ovatkin.