Miten helppoa on selittää ja analysoida. Mutta, miten elämme ne hetket jolloin ei ole sanoja?
Sanattomiin hetkiin liittyy suuria tunteita. Rakkaus mykistää meidät toisinaan, samoin keinottomuus, suru.
Miten suurilta asioilta, tuollaisina hetkinä, tuntuvatkaan pienet eleet. Kosketus... vaikka vain hengityksen hipaisu iholla.
Tai miltä maistuu lämmin lihakeitto, kun ei ole muistikuviakaan siitä, mitä moneen päivään, on ylipäätään suuhunsa pistänyt.
Muistan, miten joskus surun hetkellä sain 30 valkoista atsaleaa, eikä minulla ole minkäänlaista käsitystä siitä, ketkä niitä minulle toivat. Sen lihakeiton tuojan muistan lopun ikääni.
Mikä, tekee surevan kohtaamisen arjessa, ihmisenä, niin vaikeaksi?
Sanattomiin hetkiin liittyy suuria tunteita. Rakkaus mykistää meidät toisinaan, samoin keinottomuus, suru.
Miten suurilta asioilta, tuollaisina hetkinä, tuntuvatkaan pienet eleet. Kosketus... vaikka vain hengityksen hipaisu iholla.
Tai miltä maistuu lämmin lihakeitto, kun ei ole muistikuviakaan siitä, mitä moneen päivään, on ylipäätään suuhunsa pistänyt.
Muistan, miten joskus surun hetkellä sain 30 valkoista atsaleaa, eikä minulla ole minkäänlaista käsitystä siitä, ketkä niitä minulle toivat. Sen lihakeiton tuojan muistan lopun ikääni.
Mikä, tekee surevan kohtaamisen arjessa, ihmisenä, niin vaikeaksi?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Ei minun mielestäni mikään, kuinka niin.
tunnistaa moni sellainen, joka on menettänyt lähiomaisiaan.
Tuttavat, ei niinkään ystävät, mutta etäisemmät tutut, helposti väistävät. Kaupassa luikahdetaan hyllyrivien väliin, jotta ei tarvitsisi tervehtiä... sellaisia pieniä asioita joiden lista on loputon.
Uskon että, käyttäytymyiseen liittyy ajatus siitä, että surevalle jätetään tilaa ja rauhaa surra. Mutta sitä, onko se hyvä tapa, en tiedä.
Sen tiedän, että kipuaminen surevan ihmisen roolista, kokonaiseksi ihmiseksi, joka voi sekä itkeä, että nauraa, on jumalattoman pitkä.
Tuossa on surevallakin oma osansa. Haluaako hän linnoittautua suruunsa, vai mahdollisesti raottaa omia tunteitaan. Tässä on lohduttajan hienotunteisuuden paikka, ymmärtää ja vaistota kuinka lähestyä.
aito, ihminen ihmiselle.
Ei avuttomuus eikä edes 'kömpelyys' ole vaarallista, ennemminkin inhimillistä ja suurten asioiden edessä, olemme avuttomia kai kaikki...
Emmekä ole. Voimme ja teemme usein parhaamme.
Surevalle on vaikeaa löytää sanoja jotka omasta mielestä eivät tunnu falskeilta, korneilta tai muuten riittämättömiltä. Jotakuinkin kaikki sanottava vaikuttaa mitättömältä smalltalkilta.
Asia muuttuu aivan toiseksi jos sureva on niin läheinen, että voi ottaa hänet syliin, rutistaa, ja lohduttaa olemalla hiljaa ja lähellä.
moni surevista, on siten 'alaston' etiketeistä ja rooleista, että kohdatessaan ihmisen, joka lähestyy yhtä paljaana ja aidoin tuntein, kokee halaamisen lämmön arvon, aivan samoin, olipa halaaja sitten läheinen ystävä tai vähän vieraampitkin.
Falskiuden vaistoaa, sekä sanoissa, että halauksessakin, varmaan herkemmin kuin muulloin.
Joskus hautajaisissa oon pannu merkille, että papit lohduttavat surevaa läheistä tavalla joka vaikuttaa veikkausvihjeiden lukemiselta. Se jotenkin tuntuu ylikornilta, mutta näyttää kuitenkin surevaa lohduttavan. Ehkä papit ovat valtakirjansa vuoksi tässä poikkeustapauksia.
Rakastan Sinua. Sanattomana. Olet lihakeittoni, sinä minun...
Miten niin sanattomana ? Oletko yrittänyt, miltäs tuntu, entä palaute.
...oli elämää. Siitä kaikesta tämä sanattomuus.
OK.
...sanoitta
samassa sopassa ollaan...
on äärimmäisen vaikeaa. Elämäni aikana on kohdalleni sattunut yksi - nuoren, oman lapseni ikäisen lähisukulaisen lapsensa menettäneen perheen ja äidin, pohjattoman surun ja mykkyyden muurin kohtaaminen.
Siinä oli äärellä oman pojan suru, jolta meni lapsuuden leikkikaveri ja koko- siihen astisen elämän aikainen ystävä.
Ihminen pelkää, jotenkin omaa vereslihalle joutumistaan ja pakenee helposti surevan läheltä. Sama pätee vaikeasti sairastuneen ihmisen kohtaamistilanteisiin ja miten pahalta sen täytyy tuntua siitä sairaastuneesta.
Minä ymmärsin surun merkityksen täysin vasta kun oma isäni kuoli äkkiä. Ei siinä auttaneet järkeilyt armollisesta lopusta tai paremminkin järkeily ei tullut mieleenikään - silloin. Suruun paras lääke on ollut- ja on aika, mutta aika kuluu niin hitaasti silloin alussa.
Paras lohdutus toiselle on ehkä vain toisen kuuntelu, niinkuin ammatti ihmisetkin neuvovat, sekä lohdutus ja huolenpito hiljaisilla teoilla, niinkuin sanoit siitä lihakeitosta omalla kohdallasi.
Minä myös tunsin surun ,kun oma isäni lähti 2 viikon lomamatkalle ja tuli arkussa kotiin.Hän eli jonkunaikaa siellä,pääsin hänelle kertomaan:että rakastan häntä."Hän ei pystynyt puhumaan,mutta mulle kerrottiin,että häneltä oli kyyneleet valuneet pposkelta kun olin hänelle puhunut
sanatonta läsnäolevaa myötötuntoa äitini kuoltua yllättäen työnsä ääreen ja "terveenä."
Ymmärtävä lähimmäinen oli luonani, kuunteli ja antoi minun puhua.
Sain kertoa syyllisyyden tunteestani epäkelpona tyttärenä ja surra äitini elämää enemmän kuin hänen kuolemaansa. Siltä tuntui silloin.
Miten paljosta äiti oli joutunut luopumaan mennessään naimisiin miehen kanssa, joka ei ollut "uskomassa."
Kuinka epäkelvoksi hän itsensä tunsi synnytettyään vain kaksi lasta.Miten vaikeaa äidillä oli mahtanutkaan olla opetellessaan kaikki tavat ja käytännöt, mitkä poikkesivat niin paljon hänen lapsena ja nuorena oppimastaan.
Kunpa oppisimme arvostamaan sitä mitä meillä on juuri nyt, sillä äkkiarvaamatta se saatetaan ottaa meiltä pois.
Nyt suren ystäviäni, jotka menehtyivät Thaimaassa.
"Halaan sinua oikein kunnolla, sillä tapaamme vasta ensi vuonna!"
Emme tapaa täällä ajassa enää koskaan.
osaa ja toivon jaksamista sinulle..
Tulin tähän tietsikkahuoneeseeni "rauhoittumaan."
Minulla on talo täynnä vieraita ja emme saa mitään juhlafiilistä hakemallakaan.
Olit kiltti kun huomioit minun suruni ja otit osaa!
Onnellista Uutta Vuotta Sinulle!
Tietenkin kaikille palstalaisille myöskin.
että eri ihmiset reagoivat suruun eri tavoin. Toiset eivät halua ketään lähelleen, toiset kaipaavat sanallista ja fyysistä lohdutusta. Et voi edes läheisen ystävän kohdalla varmasti tietää, miten hän reagoi.
Muistan kun isäni kuoli, ja terveyskeskuksen hoitajatar tuli halaamaan minua. Se oli todella kaunis ele, jota en olisi halunnut! En ole jälkeepäinkään pystynyt selvittämään itselleni, miksen. Ehkä menetys oli liian henkilökohtainen, ja liian vieras ihminen tuli lohduttamaan, en tiedä.