Aasia

se elämä on sitte yhtä suremista.. ainakin
minulla on nyt erittäin surullinen olo näiden kaikkien tuntemattomien ihmisten vuoksi...en
tunne heistä ketään henkoht.

Ihan totta. Mäkään en ensin välittänyt pätkääkään. Sitten yks kaveri soittaa, että yks toinen kaveri on Thaimaassa, eikä siihen olla saatu yhteyttä. Olin vähän että "kiva tietää".

Aattelin että kaveri on perheineen kunnossa, mutta ei, ei perkele! Kaverin ainoa, nuorempi sisko on kuollut, ja vanhemmat kateissa (ilmeisesti kuolleet hekin). En voi uskoa tätä! Uskallanko mä enään puhuakkaan tälle kaverille, voiko hän elää normaalia elämää?! Me ollaan sentäs kymmenen vuotta tunnettu toisemme, siitä lähtien kun näin hänet ajalemassa apupyörillä varustetussa pyörässään ja pyysin leikkiin tms. Onneks kaveri on nyt jo Suomessa sukulaisten luona.

Mä melkein tunnen syyllisyyttä. Ensteks oon ihan että paskan hailee, mitäs sitten kun ei oo mun kavereita. Olipas sittenkin. Mä en voi muutakun toivoa ja rukoilla, että kaverin vanhemmat löytyy. Mä oon pitkään uskonut rukouksen voimaan, koska se on auttanut, kumpa Jumala vois auttaa nytkin.

Ei mua WTC-tapaus surettanut. Ihminen ei oikeastaan sure muita kuin läheisiään. Se on valitettavaa. Iski nyt tääkin omalle kohdalle, niin mullakin on syy surra.

Sanotaan näin, että olen asiasta järkyttynyt. Olen varma että monilla on ystäviä tai edes puolituttuja jonka omaisia on kadoksissa. Tunnen ystäviäni kohtaan myötätuntoa ja tätä kautta suren.

että vastaan, vaikka en voi sanoa surevani.
Minulle tärkeintä elämässä on vain Minä itse.
No ehkä äippä ja iskä niin kauan kun niiltä saa rahaa.
Toivottavasti heiltä jää jotain perintöäkin.

Voin sanoa vilpittömästi surevani. Elämäni on yhtä suremista ja kyyneleitä, mutta toimii myös toisin päin. Olen myös aidosti iloinen toisen puolesta ja elämäni on yhtä hymyä ja naurua. Olen tasapainossa.

en voi sanoa surevani, koska en osaa kunnolla edes ajatella kuinka suuri tuho siellä on käynyt. sitä on vähän vaikea näin ymmärtää. enkä myöskään elämänkatsomukseni vuoksi.