"Erään taksikuskin kirjoitus:
Tulin osoitteeseen ja painoin tööttiä. Pienen odottelun jälkeen painoin uudelleen. Oli vuoroni viimeinen ajo, joten ajattelin ajaa tieheni, mutta sen sijaan parkkeerasin autoni ja kävelin ovelle ja koputin. “Pieni hetki”, vastasi vanhalta kuulostava ääni. Kuulin, kun jotain kiskottiin lattiaa pitkin.
Pitkän odottelun jälkeen ovi aukesi. Edessäni seisoi yhdeksänkymppinen pieni nainen. Hänellä oli kuviollinen mekko ja pillerihattu, jossa oli huntu, kuin 40-luvun elokuvasta.
Hänen vieressään oli pieni laukku. Asunto näytti siltä kuin siellä ei olisi asunut ketään vuosiin. Kaikki huonekalut oli peitetty lakanoilla.
Seinillä ei ollut kelloja eikä tavaroita pöydillä. Nurkassa oli pahvilaatikko täynnä valokuvia ja lasitavaraa.
“Voisitko kantaa laukkuni autoon?” hän kysyi. Vein laukun autoon ja palasin auttamaan naista.
Hän otti kiinni kädestäni ja me kävelimme hitaasti autolle.
Hän kiitteli minua ystävällisyydestä. “Eipä tässä mitään”, sanoin, “kohtelen asiakkaitani kuten haluaisin omaa äitiäni kohdeltavan.”
“Oi, olet hieno poika”, hän sanoi. Kun pääsimme autoon, hän antoi minulle osoitteen ja kysyi: “Voisitko ajaa kaupungin kautta?”
“Se ei ole lyhin tie”, vastasin nopeasti.
“Ei se mitään”, hän sanoi. “Minulla ei ole mikään kiire. Olen menossa saattohoitokotiin.”
Katsoin peilistä häntä. Hänen silmänsä kiilsivät. “Minulla ei ole perhettä”, hän jatkoi pehmeällä äänellä. “Lääkäri sanoi, ettei minulla ole paljon aikaa.” Kurotin mittariin ja suljin sen.
“Mitä tietä haluat mennä?”, kysyin.
Seuraavat kaksi tuntia ajoimme kaupunkia läpi. Hän näytti rakennuksen, jossa hän oli aikoinaan työskennellyt.
Ajoimme läpi asuinalueen, jossa hän oli asunut miehensä kanssa naimisiin menon jälkeen. Hän pysäytti minut huonekalukaupan eteen, jossa oli aikoinaan ollut tanssisalli, jossa hän oli käynyt nuorena.
Välillä hän pyysi hidastamaan jonkin erityisen rakennuksen kohdalla tai kulmassa ja tuijotti pimeään sanomatta mitään.
Kun ensimmäiset auringonsäteet näkyivät horisontissa, hän yhtäkkiä sanoi: “Olen väsynyt. Mennään.”
Ajoimme hiljaisuudessa hänen antamaansa osoitteeseen. Se oli matala rakennus.
Kaksi hoitajaa tulivat ulos taksin luo heti, kun pysähdyimme. He olivat huolehtivia, seurasivat hänen jokaista liikettään. He olivat selvästi odottaneet häntä.
Avasin takakontin ja vein pienen laukun ovelle. Nainen oli jo istuutunut pyörätuoliin.
“Paljonko olen velkaa sinulle?” hän kysyi kaivaen käsilaukkuaan.
“Et mitään”, sanoin.
“Sinun täytyy myös tienata”, hän vastasi.
“On muitakin asiakkaita”, vastasin.
Ajattelematta asiaa kumarruin ja halasin häntä. Hän halasi takaisin tiukasti.
“Annoit vanhalle naiselle ilonhetken”, hän sanoi, “kiitos.”
Puristin hänen kättään ja kävelin hämärään aamuun. Takanani ovi sulkeutui. Se oli ääni, joka tuli elämän sulkeutumisesta.
En ottanut asiakkaita enää siinä vuorossa. Ajelin päämäärättömästi ajatuksissani. Koko päivänä tuskin pystyin puhumaan. Mitä jos nainen olisi saanut vihaisen taksikuskin, tai jonkun jolla olisi ollut kiire lopettaa vuoro?
Mitä jos olisin päättänyt lähteä tai töötännyt vain kerran ja sitten ajanut pois?
En usko, että olen tehnyt mitään tärkeämpää elämässäni.
Olemme tottuneet ajattelemaan, että elämämme pyörii isojen hetkien ympärillä.
Mutta usein suuret hetket saapuvat tietämättämme – kauniissa paketissa, joka saattaa muiden silmiin näyttää pieneltä.
Jollekin pieni hymy tai että välität voi olla tärkein asia moneen hetkeen , - kannattaa miettiä sitä. "
Tulin osoitteeseen ja painoin tööttiä. Pienen odottelun jälkeen painoin uudelleen. Oli vuoroni viimeinen ajo, joten ajattelin ajaa tieheni, mutta sen sijaan parkkeerasin autoni ja kävelin ovelle ja koputin. “Pieni hetki”, vastasi vanhalta kuulostava ääni. Kuulin, kun jotain kiskottiin lattiaa pitkin.
Pitkän odottelun jälkeen ovi aukesi. Edessäni seisoi yhdeksänkymppinen pieni nainen. Hänellä oli kuviollinen mekko ja pillerihattu, jossa oli huntu, kuin 40-luvun elokuvasta.
Hänen vieressään oli pieni laukku. Asunto näytti siltä kuin siellä ei olisi asunut ketään vuosiin. Kaikki huonekalut oli peitetty lakanoilla.
Seinillä ei ollut kelloja eikä tavaroita pöydillä. Nurkassa oli pahvilaatikko täynnä valokuvia ja lasitavaraa.
“Voisitko kantaa laukkuni autoon?” hän kysyi. Vein laukun autoon ja palasin auttamaan naista.
Hän otti kiinni kädestäni ja me kävelimme hitaasti autolle.
Hän kiitteli minua ystävällisyydestä. “Eipä tässä mitään”, sanoin, “kohtelen asiakkaitani kuten haluaisin omaa äitiäni kohdeltavan.”
“Oi, olet hieno poika”, hän sanoi. Kun pääsimme autoon, hän antoi minulle osoitteen ja kysyi: “Voisitko ajaa kaupungin kautta?”
“Se ei ole lyhin tie”, vastasin nopeasti.
“Ei se mitään”, hän sanoi. “Minulla ei ole mikään kiire. Olen menossa saattohoitokotiin.”
Katsoin peilistä häntä. Hänen silmänsä kiilsivät. “Minulla ei ole perhettä”, hän jatkoi pehmeällä äänellä. “Lääkäri sanoi, ettei minulla ole paljon aikaa.” Kurotin mittariin ja suljin sen.
“Mitä tietä haluat mennä?”, kysyin.
Seuraavat kaksi tuntia ajoimme kaupunkia läpi. Hän näytti rakennuksen, jossa hän oli aikoinaan työskennellyt.
Ajoimme läpi asuinalueen, jossa hän oli asunut miehensä kanssa naimisiin menon jälkeen. Hän pysäytti minut huonekalukaupan eteen, jossa oli aikoinaan ollut tanssisalli, jossa hän oli käynyt nuorena.
Välillä hän pyysi hidastamaan jonkin erityisen rakennuksen kohdalla tai kulmassa ja tuijotti pimeään sanomatta mitään.
Kun ensimmäiset auringonsäteet näkyivät horisontissa, hän yhtäkkiä sanoi: “Olen väsynyt. Mennään.”
Ajoimme hiljaisuudessa hänen antamaansa osoitteeseen. Se oli matala rakennus.
Kaksi hoitajaa tulivat ulos taksin luo heti, kun pysähdyimme. He olivat huolehtivia, seurasivat hänen jokaista liikettään. He olivat selvästi odottaneet häntä.
Avasin takakontin ja vein pienen laukun ovelle. Nainen oli jo istuutunut pyörätuoliin.
“Paljonko olen velkaa sinulle?” hän kysyi kaivaen käsilaukkuaan.
“Et mitään”, sanoin.
“Sinun täytyy myös tienata”, hän vastasi.
“On muitakin asiakkaita”, vastasin.
Ajattelematta asiaa kumarruin ja halasin häntä. Hän halasi takaisin tiukasti.
“Annoit vanhalle naiselle ilonhetken”, hän sanoi, “kiitos.”
Puristin hänen kättään ja kävelin hämärään aamuun. Takanani ovi sulkeutui. Se oli ääni, joka tuli elämän sulkeutumisesta.
En ottanut asiakkaita enää siinä vuorossa. Ajelin päämäärättömästi ajatuksissani. Koko päivänä tuskin pystyin puhumaan. Mitä jos nainen olisi saanut vihaisen taksikuskin, tai jonkun jolla olisi ollut kiire lopettaa vuoro?
Mitä jos olisin päättänyt lähteä tai töötännyt vain kerran ja sitten ajanut pois?
En usko, että olen tehnyt mitään tärkeämpää elämässäni.
Olemme tottuneet ajattelemaan, että elämämme pyörii isojen hetkien ympärillä.
Mutta usein suuret hetket saapuvat tietämättämme – kauniissa paketissa, joka saattaa muiden silmiin näyttää pieneltä.
Jollekin pieni hymy tai että välität voi olla tärkein asia moneen hetkeen , - kannattaa miettiä sitä. "
Vastaukset 19
Vanhimmat
Mummeli tyrkkäs jutun josta tykkäsin.
Kent Nerburnin kirjoitus tuo. Se on käännetty monelle kielelle esim. Uber das Wandern und eine Taxifahrt.
Hyvä kirjoitus.
Mietin tässä itsekseni että minkä verran lienee vielä päiviä jäljellä että olen tässä kunnossa, aika kuluu vääjäämättä, muutoksia tulee vaikka ei haluaisi. Asiat saattavat muuttua hyvinkin äkkiä.
Äitini eli omassa kodissaan 90-vuotiaaksi. Sitten sydänlääkitystä muutettiin ja mummon kunto pääsi tosi huonoksi kun uusi lääke ei toiminutkaan. Piti puhua ja anella että saimme lääkityksen ennalleen, äidin fyysinen kunto kohentui silmissä. Mutta noin iäkkäällä ei kokeilu mennyt jättämättä jälkiä, vaikutti muistiin niin että joutui muuttamaan palvelu-asuntoon. Onneksi hän on hyvin tyytyväinen elämäänsä siellä.
Kent Nerburnin kirjoitus tuo. Se on käännetty monelle kielelle esim. Uber das Wandern und eine Taxifahrt.
Nerburn on perehtynyt Pohjois-Amerikan intiaanien viisauksiin ja perimätietoon ja sitä kautta hänen kirjansa ja tuotantonsa on tullut tutuksi.
Kauniit tarinat ilahduttavat aina.
Jos on jonkun toisen ajattelema niin olis kopioija sen voinut mainitakkin ,ei se juttua huononna mut reilu peli.
kirjoitus leviää netissä, eikä siinä ole alkuperäistä tekijää.
Hän oli laittanut sitaatti-merkkeihin kertomuksen, joka osoittaa sen olevan lainattu.
Hyvä kirjoitus kannattaa silti tuoda esiin, ja sitaattimerkein,
vaikka ei tekijää tietäisikään..
Olen lukenut jutusta ainakin 2 eri versiota. Ehkä kovin muutettuina.
Toisessa mummo ajelutti itseään pitkin kaupunkia ja lykkäsi sitten kuskille 500 tai 1000 oliko euroa vai dollaria.
Toisessa jätti perintöä taksikuskille.
Se on vähän kuin legenda joka matkalla kasvaa ja paisuu.
Mutta sinällään kaunis kertomus jos alkuperä on totta.
Aloittajan kirjoitushan oli sitaatti.Sen hän myös selkeästi lainausmerkeillä osoitti. Ei hän kirjoitusta omakseen väittänyt, vaan reilusti ilmaisi lainauksensa.
On lukijan oma syy, jos ei sitä huomannut.
Tarina itsessään on hyvin inhimillinen ja kaunis.
Empaattisuus on aina tavoittelemisenarvoinen asia.
Vaikka kertomus ei olis tottakaan niin tollasen haluaisin mailman olevan ,ei katottais toisten läpi.
Saitko sen tyydytyksen mitä hait ?
Saitko SINÄ sen tyydytyksen mitä hait?
en viitti toisen ketjus sanoo mitä syrämellä on , kiitos kumminkin kysymästä.
Onko tämä joku mustasukkainen mielenterveysongelmainen joka kk:n kimpussa nyt häärää.
Fb:ssä kiertää paraikaa mut ei kai haittaa vain täälläki.
Olet ihana ihminen ja jatka sellaisena
Tykkäsin kirjoituksesta, oma äitini tuli mieleeni, ja siksi tarina kai kosketti minua.
Otsikko tässä ketjussa on omani, ei Kent Nerburnin, jonka nimen sain nyt selville.
Tutustu Nerburniin hän mielenkiintoinen kirjoittaja lainaten paljon intiaanien viisauksia. Ne ovat täynnä rikkautta ja kokemusta kuten suomalaiset, vanhat sanonnatkin.
Kun keskittyy etusormen liikehdintään pienen pienillä näppäimillä, niin virheitä näyttää tulevan - yksiköt/monikot sekaisin - sen huomasin nyt jälkikäteen.
Sitä se on, kun on tullut tämän nykytekniikan orjaksi eri kokoisine näpyköineen.
Kyllä vanha konsti olis nytkin parempi kuin pussillinen uusia.
Kaunis kertomus.
Todella kaunis ja liikuttava tarina, sain kyyneleet silmiini, oi kumpa mailma olisi enemmän tämän kaltainen ja kilvoittelisimme saadessamme jakaa hyvää oloa kanssaihmisille ja varsinkin vanhuksille ja sairaille.
Inhimillisyys ja empaattisuus on lahjoja/taitoja jotka jotka palkitsevat myös antajansa, kuten tässä.
"En usko, että olen tehnyt mitään tärkeämpää elämässäni".