Kent Nerburn:
"Erään taksikuskin kirjoitus:
Tulin osoitteeseen ja painoin tööttiä. Pienen odottelun jälkeen painoin uudelleen. Oli vuoroni viimeinen ajo, joten ajattelin ajaa tieheni, mutta sen sijaan parkkeerasin autoni ja kävelin ovelle ja koputin. “Pieni hetki”, vastasi vanhalta kuulostava ääni. Kuulin, kun jotain kiskottiin lattiaa pitkin.
Pitkän odottelun jälkeen ovi aukesi. Edessäni seisoi yhdeksänkymppinen pieni nainen. Hänellä oli kuviollinen mekko ja pillerihattu, jossa oli huntu, kuin 40-luvun elokuvasta.
Hänen vieressään oli pieni laukku. Asunto näytti siltä kuin siellä ei olisi asunut ketään vuosiin. Kaikki huonekalut oli peitetty lakanoilla.
Seinillä ei ollut kelloja eikä tavaroita pöydillä. Nurkassa oli pahvilaatikko täynnä valokuvia ja lasitavaraa.
“Voisitko kantaa laukkuni autoon?” hän kysyi. Vein laukun autoon ja palasin auttamaan naista.
Hän otti kiinni kädestäni ja me kävelimme hitaasti autolle.
Hän kiitteli minua ystävällisyydestä. “Eipä tässä mitään”, sanoin, “kohtelen asiakkaitani kuten haluaisin omaa äitiäni kohdeltavan.”
“Oi, olet hieno poika”, hän sanoi. Kun pääsimme autoon, hän antoi minulle osoitteen ja kysyi: “Voisitko ajaa kaupungin kautta?”
“Se ei ole lyhin tie”, vastasin nopeasti.
“Ei se mitään”, hän sanoi. “Minulla ei ole mikään kiire. Olen menossa saattohoitokotiin.”
Katsoin peilistä häntä. Hänen silmänsä kiilsivät. “Minulla ei ole perhettä”, hän jatkoi pehmeällä äänellä. “Lääkäri sanoi, ettei minulla ole paljon aikaa.” Kurotin mittariin ja suljin sen.
“Mitä tietä haluat mennä?”, kysyin.
Seuraavat kaksi tuntia ajoimme kaupunkia läpi. Hän näytti rakennuksen, jossa hän oli aikoinaan työskennellyt.
Ajoimme läpi asuinalueen, jossa hän oli asunut miehensä kanssa naimisiin menon jälkeen. Hän pysäytti minut huonekalukaupan eteen, jossa oli aikoinaan ollut tanssisalli, jossa hän oli käynyt nuorena.
Välillä hän pyysi hidastamaan jonkin erityisen rakennuksen kohdalla tai kulmassa ja tuijotti pimeään sanomatta mitään.
Kun ensimmäiset auringonsäteet näkyivät horisontissa, hän yhtäkkiä sanoi: “Olen väsynyt. Mennään.”
Ajoimme hiljaisuudessa hänen antamaansa osoitteeseen. Se oli matala rakennus.
Kaksi hoitajaa tulivat ulos taksin luo heti, kun pysähdyimme. He olivat huolehtivia, seurasivat hänen jokaista liikettään. He olivat selvästi odottaneet häntä.
Avasin takakontin ja vein pienen laukun ovelle. Nainen oli jo istuutunut pyörätuoliin.
“Paljonko olen velkaa sinulle?” hän kysyi kaivaen käsilaukkuaan.
“Et mitään”, sanoin.
“Sinun täytyy myös tienata”, hän vastasi.
“On muitakin asiakkaita”, vastasin.
Ajattelematta asiaa kumarruin ja halasin häntä. Hän halasi takaisin tiukasti.
“Annoit vanhalle naiselle ilonhetken”, hän sanoi, “kiitos.”
Puristin hänen kättään ja kävelin hämärään aamuun. Takanani ovi sulkeutui. Se oli ääni, joka tuli elämän sulkeutumisesta.
En ottanut asiakkaita enää siinä vuorossa. Ajelin päämäärättömästi ajatuksissani. Koko päivänä tuskin pystyin puhumaan. Mitä jos nainen olisi saanut vihaisen taksikuskin, tai jonkun jolla olisi ollut kiire lopettaa vuoro?
Mitä jos olisin päättänyt lähteä tai töötännyt vain kerran ja sitten ajanut pois?
En usko, että olen tehnyt mitään tärkeämpää elämässäni.
Olemme tottuneet ajattelemaan, että elämämme pyörii isojen hetkien ympärillä.
Mutta usein suuret hetket saapuvat tietämättämme – kauniissa paketissa, joka saattaa muiden silmiin näyttää pieneltä.
Jollekin pieni hymy tai että välität voi olla tärkein asia moneen hetkeen , - kannattaa miettiä sitä. "
"Erään taksikuskin kirjoitus:
Tulin osoitteeseen ja painoin tööttiä. Pienen odottelun jälkeen painoin uudelleen. Oli vuoroni viimeinen ajo, joten ajattelin ajaa tieheni, mutta sen sijaan parkkeerasin autoni ja kävelin ovelle ja koputin. “Pieni hetki”, vastasi vanhalta kuulostava ääni. Kuulin, kun jotain kiskottiin lattiaa pitkin.
Pitkän odottelun jälkeen ovi aukesi. Edessäni seisoi yhdeksänkymppinen pieni nainen. Hänellä oli kuviollinen mekko ja pillerihattu, jossa oli huntu, kuin 40-luvun elokuvasta.
Hänen vieressään oli pieni laukku. Asunto näytti siltä kuin siellä ei olisi asunut ketään vuosiin. Kaikki huonekalut oli peitetty lakanoilla.
Seinillä ei ollut kelloja eikä tavaroita pöydillä. Nurkassa oli pahvilaatikko täynnä valokuvia ja lasitavaraa.
“Voisitko kantaa laukkuni autoon?” hän kysyi. Vein laukun autoon ja palasin auttamaan naista.
Hän otti kiinni kädestäni ja me kävelimme hitaasti autolle.
Hän kiitteli minua ystävällisyydestä. “Eipä tässä mitään”, sanoin, “kohtelen asiakkaitani kuten haluaisin omaa äitiäni kohdeltavan.”
“Oi, olet hieno poika”, hän sanoi. Kun pääsimme autoon, hän antoi minulle osoitteen ja kysyi: “Voisitko ajaa kaupungin kautta?”
“Se ei ole lyhin tie”, vastasin nopeasti.
“Ei se mitään”, hän sanoi. “Minulla ei ole mikään kiire. Olen menossa saattohoitokotiin.”
Katsoin peilistä häntä. Hänen silmänsä kiilsivät. “Minulla ei ole perhettä”, hän jatkoi pehmeällä äänellä. “Lääkäri sanoi, ettei minulla ole paljon aikaa.” Kurotin mittariin ja suljin sen.
“Mitä tietä haluat mennä?”, kysyin.
Seuraavat kaksi tuntia ajoimme kaupunkia läpi. Hän näytti rakennuksen, jossa hän oli aikoinaan työskennellyt.
Ajoimme läpi asuinalueen, jossa hän oli asunut miehensä kanssa naimisiin menon jälkeen. Hän pysäytti minut huonekalukaupan eteen, jossa oli aikoinaan ollut tanssisalli, jossa hän oli käynyt nuorena.
Välillä hän pyysi hidastamaan jonkin erityisen rakennuksen kohdalla tai kulmassa ja tuijotti pimeään sanomatta mitään.
Kun ensimmäiset auringonsäteet näkyivät horisontissa, hän yhtäkkiä sanoi: “Olen väsynyt. Mennään.”
Ajoimme hiljaisuudessa hänen antamaansa osoitteeseen. Se oli matala rakennus.
Kaksi hoitajaa tulivat ulos taksin luo heti, kun pysähdyimme. He olivat huolehtivia, seurasivat hänen jokaista liikettään. He olivat selvästi odottaneet häntä.
Avasin takakontin ja vein pienen laukun ovelle. Nainen oli jo istuutunut pyörätuoliin.
“Paljonko olen velkaa sinulle?” hän kysyi kaivaen käsilaukkuaan.
“Et mitään”, sanoin.
“Sinun täytyy myös tienata”, hän vastasi.
“On muitakin asiakkaita”, vastasin.
Ajattelematta asiaa kumarruin ja halasin häntä. Hän halasi takaisin tiukasti.
“Annoit vanhalle naiselle ilonhetken”, hän sanoi, “kiitos.”
Puristin hänen kättään ja kävelin hämärään aamuun. Takanani ovi sulkeutui. Se oli ääni, joka tuli elämän sulkeutumisesta.
En ottanut asiakkaita enää siinä vuorossa. Ajelin päämäärättömästi ajatuksissani. Koko päivänä tuskin pystyin puhumaan. Mitä jos nainen olisi saanut vihaisen taksikuskin, tai jonkun jolla olisi ollut kiire lopettaa vuoro?
Mitä jos olisin päättänyt lähteä tai töötännyt vain kerran ja sitten ajanut pois?
En usko, että olen tehnyt mitään tärkeämpää elämässäni.
Olemme tottuneet ajattelemaan, että elämämme pyörii isojen hetkien ympärillä.
Mutta usein suuret hetket saapuvat tietämättämme – kauniissa paketissa, joka saattaa muiden silmiin näyttää pieneltä.
Jollekin pieni hymy tai että välität voi olla tärkein asia moneen hetkeen , - kannattaa miettiä sitä. "
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minusta tuo on koskettava kertomus.
Niin minustakin, luin ja liikutuin.
Nämä poismenon hetket saavat aina ajtuksia.
Tässä tällainen, jossa lähtijä o ollut hyvissä sielunvoimissa.
Syyrialaisen pikkupojan hukkuminen nostatti valtava tuneaallon.
Omien vanhempien kohdalla henkinenkunto loppui ennen kuin fyysinen.
Ajatuksena jäi, kun vaan ei tarvitsisi tuollaisessa tilanteessa olla.
Kai tiesit, että tuon hukkuneen pikkupojan isä oli sen salakuljetusveneen kuljettaja? Ja että pojalle ja kuljettajan vaimolle ei mies ollut edes pelastusliivejä antanut, itselle kyllä? Tiesithän?
Koskaan emme voi tietää, millaista silloin tulee olemaan.
Joskus jollakin jää aivan kesken kaikki, kuten eräällä lapseni opiskelutoverilla,
joka kuoli nelikymppisenä kotonaan aivan yllättäen sydänpysähdykseen.
Oikeastaan ihailenkin tarinan päähenkilön kyvykkyyttä.
Toivon osaavani minäkin tehdä kuolinsiivoukseni itse, sillä parin läheiseni,
anoppini Töölössä ja vanhemman lapsettoman leski-sisareni jälkeen
oli paljon tehtävää, koskettavaa muistelemista ja tavaran pois toimittamista.
.
"Jokainen yksin maan kämmenellä, ja kohtahan on ilta."
.
Oi, kuinka ihana ja ajattelevainen taxikuski, kiitos sinulle!!
mutta hyviä, onnellisia sellaisia, harvoin so-me niitä on antanut.
kyyneleitä kylläkin, karvaita, paljinkin.
Kiitos näistä...
Tämä tarina on todella kaunis, liikuttava ja antaa ilon hetkiä lukijalleenkin KIITOS!.