Olin toissapäivänä koirani kanssa lenkille iltamyöhään noin kello yhdentoista aikaan. Pakkasta oli reilusti toistakymmentä astetta ja lunta pyrytti naamaan. Kahlasin lumessa tuttua metsätietä kun koirani yhtäkkiä valahti aivan lötköksi. Ihmettelin, että mikäs sille nyt tuli kun samalla rupesi kuulumaan jotain ihme kilinää edestäpäin. Jatkoin matkaa siinä sitten ja huomasin hahmon lähestyvän minua. Yleensä ei ketään tuolla tiellä liiku ja pähkäilin, että kukas sieltä nyt voisi tulla vastaan tähän aikaan.
Huppupäinen hahmo ja kilke lähestyi minua ja samalla huomasin, että hänellä oli koiran remmejä kaksin kappalein käsissä. Koiria en nähnyt, mutta ajattelin niiden olevan pieniä, koska en niitä vielä havainnut lumen seasta. Kun hahmo oli kohdalla en erottanut hänen kasvojaan, ainoastaan pitkän sarkamallisen takin, paksut rukkaset, ison hupun ja raskaan oloiset kiiltävät saappaat. Hahmo liikkui ohitseni kylmän rauhallisesti kuin minua ei olisi ollutkaan. Mikä sai sydämeni jyskyttämään oli se kun huomasin, että hänen remmien jatkona ei ollut mitään. Tyhjät ketjulliset pannat ne vain kilisivät pyryssä jättäen haalean vanan hankeen. Oma koirani ei reagoinut hahmoon mitenkään muuten kuin oli vain valahtaneen lötkö, mutta käveli eteenpäin rauhallisesti. Ei kuitenkaan pelännyt. Kyllä itsellä tärisi jalat loppulenkin ajan enkä vieläkään oikein halua tuota samaa reittiä kulkea ainakaan pimeällä.
Joku kyläläisistä tiesi jälkikäteen kertoa, että sota-aikaan ihmisiltä tultiin tältä seudulta hakemaan tai pakkolunastettiin koiria rintamalle palvelemaan. Joltain oli ilmeisesti viety rakkaat koirat pois ja ulkoilutukset jatkuivat tuonelassa. Hrrr, vieläkin tulee ihan kylmät väreet kun ajattelen tuota tapahtumaa.
Huppupäinen hahmo ja kilke lähestyi minua ja samalla huomasin, että hänellä oli koiran remmejä kaksin kappalein käsissä. Koiria en nähnyt, mutta ajattelin niiden olevan pieniä, koska en niitä vielä havainnut lumen seasta. Kun hahmo oli kohdalla en erottanut hänen kasvojaan, ainoastaan pitkän sarkamallisen takin, paksut rukkaset, ison hupun ja raskaan oloiset kiiltävät saappaat. Hahmo liikkui ohitseni kylmän rauhallisesti kuin minua ei olisi ollutkaan. Mikä sai sydämeni jyskyttämään oli se kun huomasin, että hänen remmien jatkona ei ollut mitään. Tyhjät ketjulliset pannat ne vain kilisivät pyryssä jättäen haalean vanan hankeen. Oma koirani ei reagoinut hahmoon mitenkään muuten kuin oli vain valahtaneen lötkö, mutta käveli eteenpäin rauhallisesti. Ei kuitenkaan pelännyt. Kyllä itsellä tärisi jalat loppulenkin ajan enkä vieläkään oikein halua tuota samaa reittiä kulkea ainakaan pimeällä.
Joku kyläläisistä tiesi jälkikäteen kertoa, että sota-aikaan ihmisiltä tultiin tältä seudulta hakemaan tai pakkolunastettiin koiria rintamalle palvelemaan. Joltain oli ilmeisesti viety rakkaat koirat pois ja ulkoilutukset jatkuivat tuonelassa. Hrrr, vieläkin tulee ihan kylmät väreet kun ajattelen tuota tapahtumaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kiva kun jaoit ääliö! Tyttäreni sattui lukemaan tämän juttusi eikä uskalla lähteä ulkoiluttamaan rotikkaamme. Pitää itse lähteä pakkaseen juuri kun telkkarista tulisi hyvää ohjelmaa ja saisi vähän hengähtää.
Luovu siitä, ei tarvii tapella enää ulkoilutuksista, ja tytärkin saa elää omaa elämäänsä ;)
Itselläni iltalenkki meni aina hautuumaan ohi. Oli mukava kävellä sielläpäin kun oli niin nättiä ja rauhallista etenkin talvella. Kerran sattui edelläni kulkemaan nainen jolla oli lapsi rattaissa. Rattaat olivat ns. makuurattaat joissa kuljetetaan pieniä vauvoja. Olimme ainoat kävelijät hautuumaan reunoilla. Ehkä kerran olen siellä nähnyt toisen ulkoilijan myöhään illalla. Vähän ihmettelin kun koirani rupesi haukkumaan jo pitkältä rattaille. Ei todellakaan reagoi juuri mihinkään eikä varsinkaan lapsiin. Ei lopettanut koirani haukkua ja kun lähestyimme äitiä niin kuulin rattaista omituista ulvontaa. Aivan kuin jokin olisi ollut pahasti pielessä. Äiti oli jotenkin homssuisen näköinen ulkomuodoltaan. Pitkä paksu hame, nilkkurit, karvainen takki, pitkät avonaiset hiukset auki, vähän sekaisin peittäen posket.
Kohdalle päästyämme haukkuvan koirani kanssa rattaista työntyikin pelonsekainen pienen koiran pää, ehkä chihuahua. Selkeästi hädässä tai paniikissa. Samalla rattaiden työntäjä "äiti" käänsi päänsä meitä päin. Kerkesin nähdä vanhat elämän ehtoopuolella olevat kasvot, rikkinäiset huonot hampaat ja pahasti rohtuneet huulet. Silmät olivat jotenkin elottomat ja vuosivat paljon, aivan kuin hän olisi itkenyt. Jotain outoa hirnumista olin kuulevinani naisen suusta, mutta tässä vaiheessa säpsähdin niin pahasti, että jatkoin rivakasti matkaa enkä taakseni uskaltanut katsoa.
Koirasi pelotti heidät, häpeä.
Kaikkea ihmeellistä sitä tapahtuu mitä ei ihmismieli ymmärrä. Välillä sitä tietenkin mieli tekee tepposia, mutta aidoltahan ne tilanteet kokijasta varmaan tuntuvat vaikka miten järkeilisi.
Ekasta tarinasta tuli jotenkin kierosti mieleen, että joku pevi-koulukuntalainen olisi vahingossa hirttänyt koiransa niillä "hirttoketjupannoilla" missä ei ole muuten mitään stoppia vaan koira oikeasti hirttää itsensä (pitäsi lailla kieltää) ja kävelisi syvissä tunnontuskissa ympäri maita ja mantuja:D
Onpa minullakin tarina takataskussa. Edesmennyt lapseni eli viimeiset vuotensa pyörätuolissa. Meillä oli iso koira josta lapseni ei koskaan pitänyt, varmaan pelkäsi jostain syystä. Hän aina sanoi, että haluaisi ettei koira asuisi luonamme. Isänsä kuitenkin sanoi, että se on perheenjäsen ja siitä ei noin vain luovuta. Käytti sitä metsällä myös usein eli koiralla oli kuitenkin joku virka talossa.
Lapseni kuoltua koira jäi vielä meille viettämään viimeisiä eläkepäiviään. Se tykkäsi nukkua alakerran takkahuoneessa jonka nurkassa säilytimme lapsemme pyörätuolia. Emme olleet vielä kerinneet viemään sitä pois sillä kuolemasta oli vain muutamia viikkoja ja kävimme läpi henkisesti rankkoja vaiheita.
Eräänä yönä heräsin ihmeelliseen uikutukseen. Paikansin sen välittömästi alakerran takkahuoneeseen. Kun olin kavunnut raput alas unenpöpperössä huomasin rakkaan koiramme jääneen pyörätuolin alle. Olin aivan äimän käkenä, että miten se edes oli mahdollista. Tuoli oli osunut koiraan todella lujaa sillä koira veteli viimeisiään. Huusin puolisoni paikalle joka ei ollut uskoa silmiään ja säntäsi välittömästi ylös soittamaan päivystykseen. Sillä välin kannattelin koiramme päätä sylissäni nähdessäni sen silmissä kaikki ne hienot hetket joita olimme viettäneet.
Kuulin kun puolisoni käveli rauhallisesti rappuja alas. Hän oli soittanut päivystykseen ja siellä oli vastannut puhelimeen saman niminen henkilö kuin lapsemme oli. Kuultuuan nimen oli hän sulkenut puhelimen. Siinä yhdessä sitten vietimme hiljaisen viimeisen tunnin koiramme kanssa jonka jälkeen hän vaipui ikiuneen. Samalla ajattelimme lastamme ja pohdimme olisiko meidän kuitenkin kannattanut kuunnella häntä enemmän. Enää ei ole mitään tehtävissä.
No, joo. Pitääpä laittaa oma kummallinen kokemus. Tätä tarinaa en suosittele kenenkään heikkohermoisen lukevan.
Teini-ikäisinä päätimme kavereitten kesken kokeilla monien tuntemaa spiritismiä. Siinä yritetään ottaa yhteys paholaiseen ouija-laudan avulla ja juomalasin pitäisi liikkua laudassa olevien kirjainten päällä itsestään muodostaen sanoja. Nämä sanat siis ovat vastauksia kysymyksiin joita esitämme itse paholaiselle, Luciferille. En jaksa mennä liikaa yksityiskohtiin, olkoon google apuna tietämättömille.
Paikaksi valitsimme ystäväni rintamamiestalon pimeän kellarin. Osallistujia oli viisi henkilöä. Kun kaikki oli saatu valmiiksi ja kynttilät paloivat aloitimme kutsumaan paholaista luoksemme. Ensimmäinen kysymyksemme oli "kenen läsnäolosta et pidä?" Odottelimme, mutta mitään liikettä laudalla ei näkynyt eikä lasi liikkunut. Ajattelin itsekseni, että onpahan naurettavaa pelleilyä. Hetken päästä ovelta kuului kuitenkin koputus. Valpastuimme kaikki. Tarkemmin kuunneltuamme totesimme sen olevan vain isäntäväen koira joka halusi tulla sisään. Naureskelimme, että sekin haluaa tulla manaamaan. Näin jälkikäteen kun muistelimme niin kuoputuksia oveen tuli yhteensä kuusi.
Kaverini meni avaamaan koiralle oven joka tuli iloisesti häntä heiluen pimeään huoneeseen. Yhden kohdalla se kuitenkin äkillisesti pysähtyi ja kävi salamannopeasti ystäväni käteen kiinni. Ystäväni karjui ja me huusimme koiralle täyttä kurkkua. Yläkerrasta kuuluu samalla talon isännän ääni "Hei tuutko puhelimeen sun äitisi soittelee?" Sillä sekunnilla koira päästää kädestä irti ja menee rauhallisesti huoneesta ulos. Nimi jota pyydettiin puhelimeen oli sama henkilö kenen kädessä koira roikkui. Ystävälleni ei onneksi käynyt pahasti sillä koira ei purrut tosissaan. Hän sai vain pieniä verinaarmuja. Isännälle emme uskaltaneet kertoa tapauksesta. Hullunahan hän olisi meitä pitänyt.
Kun rupesimme summaamaan lukuja niin koira oli kuopinut ovea kuusi kertaa. Meitä oli viisi, mutta koiran läsnäollessa olikin luku kuusi. Ystävälläni, jota purtiin oli nimessään kuusi kirjainta. Näistä saadaan luku 666 jota pidetään yleisesti paholaisen lukuna.
Koira joka puri eli vielä monta vuotta ja eikä purrut ketään uudestaan. Ei edes puremaansa ystävääni joka sitä silittelikin monesti tapauksen jälkeen. En tiedä oliko kaikki silkkaa sattumaa vai olimmeko oikeasti yhteydessä paholaiseen.
Onpas täällä jänniä tarinoita. Tai jollain vilkas mielikuvitus:o