Hei. Onko jollakin samoja kokemuksia ...eli äitini leskeytyi keväällä ja nyt hän tarrautuu minuun, ainoaan lapseensa.....pitäisi olla paljon hänen luonaan ja jopa omaishoitajana olosta on vihjaissut...Välitän hänestä kyllä ja autan ja käyn hänen luonaan kaksi kertaa viikossa kun kuitenkin pärjää vielä omillaan.....mutta se pelottaa se omaishoito juttu- koen että olen omat lapseni juuri kasvattanut isoiksi, en jaksa alkoittaa alusta, menettäen vimeisiä hyviä vuosia....eli olisin itsekin vanha kun jäisin vapaaksi...omaishoidossa on myös kiinni ja vastuussa......Me emme ole samalla aalltopituudella äidin kanssa monistakaan asioista joten meillä ei ole juteltavaa tarpeeksi...enkä halua katkeroitua hänen vuokseen.....Miten sen sitten hänelle selittää ettei loukkaisi......Nyt olen työtön mutta odotan kovasti että vielä pääsen työhön.....Omaishoitajan en voisi olla välttämättä edes työtön työnhakija...te toimisto tutkii jne.....rahakorvaus olisi olematon ja en halua äitiä komentelemaan ja määräämään minua joka pv....Meidän välit on paljon paremmat näin kun soitellaan ja tavataan välillä...
omaishoitajaksiko?
saranna1967
154
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei Saranna 1967! Yli 7 vuotta sitten muutin toisesta maasta (missä asuin ja missä minulla oli vakituinen työ) ja muutin tänne Suomeen äitini kokopäiväis-omaishoitajaksi. Olen ainut lapsi ja muita sukulaisia ei ole elossa, joten en kauaa miettinyt mitä tehdä kun äitini sairastui ja tiesin, ettei hän enää yksin kotona pärjäisi. Mutta; me olimme (äitini nukkui pois vajaat puoli vuotta sitten) todella läheiset ja kanssakäymisemme toimi. Pidimme samoista asioista, keskustelimme syvällisiä ja työstimme jopa joitakin vanhoja asioita ja annoimme toisillemme anteeksi, jos nyt jotain anteeksi annettavaa oli. Haluan kertoa tämän, sillä sairaasta omaisesta huolehtiminen on vaativaa ja rajoittavaa ajallisesti. Jos ei ole toisen kanssa samalla aallonpituudella, hoitaminen voi käydä liian vaikeaksi ja raskaaksi. Minulle itselleni tuo omaishoito antoi tavattoman paljon, ja se johtui paljon siitä, miten hyvä suhde minulla oli äitini kanssa (on vieläkin...), eikä äitini kärsinyt dementiasta tai psyykkisistä sairauksista, vaikka fyysisesti tarvitsikin paljon apua, joten pystyimme keskustelemaan asioista. Omaishoitajaksi ryhtyminen täytyisi lähteä sydämestä ja puhtaasta tahdosta ja siitä ajatuksesta, että haluaa, että TOISELLA on hyvä olla, ei siitä että itselle tulee hyvä olo. Jossain välissä on pidettävä huolta myös itsestä, vaikka myöhään iltaisin jooga-hetkien kera tai mediteeraamalla, muuten ei jaksa. Mieti, HALUATKO todella olla omaishoitaja ja auttaa äitiäsi, vai tekisitkö sen muusta syystä. Se ei ole tärkeää MITÄ me teemme, vaan se MITEN me teemme sen. Mikä energia siinä tekemisessä on. Joskus väsyy, vaikka hoitaakin omasta halusta, mutta se on luonnollista. Tärkeintä ovat ne omat motiivit. Selvitä ne itsellesi, niin tilanne selviää itsestään. Toivon sinulle kaikkea hyvää!