Tuntuu siltä kuin repeytyisin kappaleiksi sisältä päin. Tuntuu kuin sisälläni olisi pelkkää tyhjyyttä, aivan kuin olisin vain ontto kuori. Sydäntä puristaa ja ajatus ei kulje.
Tapanani ei ole tyypillisesti avautua, etenkään netin keskustepalstoilla jotka ovat trolleja täynnä, mutta nyt poikkeuksellisesti tuntuu siltä etten selviä tästä. En oikein edes tiedä miksi kirjoitan tätä tänne: olettaisin että syynä olisi se että kaipaan vertaistukea tai haluan vain purkaa asiani johonkin.
Voisin aloittaa kertomalla itsestäni... Olen 16-vuotias poika, jonka elämän seitsemän edeltävää vuotta kuluivat koulukiusattuna olemisessa ja jatkuvassa pelossa elämisessä - onneksi edes koulukiusaus loppui lukioon mennessäni... Nyt omaan kuitenkin tuhoutuneen itsetunnon sekä pahasti haavoittuneen sielun, ja tunnen itseni maailman yksinäisimmäksi henkilöksi.
Olen koko elämäni ajan kokenut olevani eräänlainen yksinäinen susi. Vaikka tiedänkin että vanhempani rakastavatkin minua, en ole kokenut olevani kovin läheinen heidän kanssaan. En kykene puhumaan heille monista asioista enkä oikein pysty ottamaan heistä tukeakaan. Muihinkaan ihmisiin en oikein kykene luottamaan, olen joutunut liian monesti joutunut maksamaan siitä elämässäni.
Tahtoisin niin kovasti että olisi joku henkilö, johon voisin nojata kun en itse enää jaksa. Joku, jota voisin halata ja joka pysyisi tukenani. Joku, joka pystyisi palauttamaan haluni elää. Kerran luulin jo löytäneeni tämän henkilön, mutta sen sijaan elämä päättikin romahduttaa kaiken ja pahentaa kärsimyksiäni.
Koen olevani niin syvällä pinnan alla, etten tiedä löydänkö enää takaisin pintaan.
Tulipas sitä vuodatettua, oi voi...
Tapanani ei ole tyypillisesti avautua, etenkään netin keskustepalstoilla jotka ovat trolleja täynnä, mutta nyt poikkeuksellisesti tuntuu siltä etten selviä tästä. En oikein edes tiedä miksi kirjoitan tätä tänne: olettaisin että syynä olisi se että kaipaan vertaistukea tai haluan vain purkaa asiani johonkin.
Voisin aloittaa kertomalla itsestäni... Olen 16-vuotias poika, jonka elämän seitsemän edeltävää vuotta kuluivat koulukiusattuna olemisessa ja jatkuvassa pelossa elämisessä - onneksi edes koulukiusaus loppui lukioon mennessäni... Nyt omaan kuitenkin tuhoutuneen itsetunnon sekä pahasti haavoittuneen sielun, ja tunnen itseni maailman yksinäisimmäksi henkilöksi.
Olen koko elämäni ajan kokenut olevani eräänlainen yksinäinen susi. Vaikka tiedänkin että vanhempani rakastavatkin minua, en ole kokenut olevani kovin läheinen heidän kanssaan. En kykene puhumaan heille monista asioista enkä oikein pysty ottamaan heistä tukeakaan. Muihinkaan ihmisiin en oikein kykene luottamaan, olen joutunut liian monesti joutunut maksamaan siitä elämässäni.
Tahtoisin niin kovasti että olisi joku henkilö, johon voisin nojata kun en itse enää jaksa. Joku, jota voisin halata ja joka pysyisi tukenani. Joku, joka pystyisi palauttamaan haluni elää. Kerran luulin jo löytäneeni tämän henkilön, mutta sen sijaan elämä päättikin romahduttaa kaiken ja pahentaa kärsimyksiäni.
Koen olevani niin syvällä pinnan alla, etten tiedä löydänkö enää takaisin pintaan.
Tulipas sitä vuodatettua, oi voi...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Oon 15v. tyttö jolla on lähes sama ongelma. Oon yksinäinen, kiusattu ja omaan haavoittuneen sielun. Suosittelen etsimään esimerkiksi jonkun harrastuksen joka voisi antaa sinulle voimia jaksaa. Minä itse harrastan piirtämistä. Lähes elän sille. Se on se mikä on saanut minua eteenpäin ja jaksamaan tämän kaiken mitä olen kokenut. Toki ympärilläni on paljon ihmisiä...mutta heihin on vaikea luottaa. Olen kuin kukan nuppu, joka ei varmaan ikinä kuki.
Eikä, otan osaa. Kiitos vinkistä, toivottavasti pääset vielä kukkimaan!
Täällä myös yksi. Olen juuri 15 täyttänyt tyttö. Minua on kiusattu neljäneltä luokalta lähtien ja se jatkuu ajoittain vieläkin. Tuntuu kuin minut olisi rikottu palasiksi ja puolet palasista puuttuu. Koko ajan vain toivon pääseväni pois tästä tuskasta ja kivusta. Joka päivä menen kouluun peläten selviänkö kotiin. Kiusaamiseni alkoi kun puollustin erästä jota kiusattiin. Pahinta siinä on se että kiusaamiseni ei ole vain sanoja tai huutelua, vaan se on väkivaltaa. En edes tiedä kuinka monta kertaa minut on yritetty hukuttaa koulun uinnissa tai kuristaa koulun käytävällä. Vanhempani luulevat että olen vain laiska kun en melkein koskaan lähde kotoa, mutta oikeasti en vain uskalla.
Minulla ei ole oikeastaan ystäviä ollenkaan, jos totta puhutaan niin kolme.
Ja haluaisin vain löytää jonkun jolle voisin kertoa asioistani joka oikeasti välittäisi minusta. Löysin sellaisen kerran mutta sekin kääntyi minua vastaan.
Tuntuu kuin olisin yksin ja koko muu maailma olisi minua vastaan.
Olen jo lopettanut toivomisen että tämä koskaan loppuisi koska niin ei tule käymään lähi aikoina.
Eikä, oot joutunut kokemaan tosi rankkoja asioita :( Toivottavasti tilanne paranee tuosta!
Itsekin olen satutettu ja särjetty. Olen myös kamalan yksin. Ainoa hyvä juttu elämässäni on se että omistan yhden oikean ystävän. En kyllä tiedä kuka hän on ja miltä hän näyttää, mutta kuitenkin. Tsemppiä sulle.
Suosittelen itsesäälissä rypemisen lisäämistä. Voit myös huorata huomiota vaikka viiltelemällä tai uhkailemalla läheisiä itsemurhalla.
Joku idiootti saattaisi käskeä ottamaan itseään niskasta kiinni, mutta älä kuuntele! Ne ei ymmärrä meitä sateessa itkunsekaisissa tiloissa viilteleviä herrasmiehiä.