Pianonsoittajakädet
Vieraat kasvot paistavat ikkunassa. Kalpeita kasvoja, kuin tuhat kuuta mustalla taivaalla. Kahvila on täynnä. On kuin ruuhka-aika. Kahvia, teetä ja kokista liukuhihnalta. Berliinin munkkeja, voisarvia ja viinereitä. Nälkä! Ei ole aikaa pysähtyä. Asiakas sanoo kiitos. Ensimmäinen tänään. Sen näkee kasvoista. Olisi tauko. Kysyy, mutta kukaan ei päästä pois. Päästäisivät jo pois, edes hetkeksi. Jalat tuntuvat sulavan. Vanha nainen odottaa pöydässä. Vilkuttaa naiselle ja hymyilee hieman. Nainen vastaa lempeästi, mutta pienet kireät viirut silmien ympärillä, katsoo ympärilleen. Huomaa minut, nyökkää kuin olisi tunnistanutkin. Ehkä se niinkin on. Olen nähnyt täällä useasti ennenkin.
Siemaisen uuden suullisen tulikuumasta cappucinostani. Se maistuu viime kesältä, torilta ja ihmisiltä. Se tuo mieleen myyjän, joka on tiskin takana. Hän on aina ollut siinä. Minua hieman vanhempi. Komea. Jos olisin hieman kauniimpi, hieman laihempi niin ehkä minä sitten rohkenisin mennä juttelemaan hänelle. Jos olisin vain saanut kauniimmat kasvot. Ei tälläiset, rumat, finnejä ja mustapäitä täynnä. Hiukset kuin variksenpelätin. Olin aina halunnut vaaleat pitkät hiukset. Juuri kuten tuolla kauniilla naisella joka kävelee kahvilan läpi. Olisin maksanut mitä tahansa, jotta olisin tuollaiset saanut. Mutta ei, hiukseni ovat kiharaiset. Ne takertuvat toisiinsa kuin piikkipensaat ja ovat aina tiellä. Sille ei voi nyt mitään. Jos isäni olisi nainut äitini ystävän eikä äitiä, niin minulla ei nyt olisi omia hiuksiani. Mutta sitten en minäkään olisi olemassa. Vai olisinko? Mistä minä tietäisin, että se olenkin minä eikä se toinen versio minusta. Ja miettisinkö minä juuri nyt tätä samaa asiaa, mutta vain toisena versionani. Unohda.
Myyjä pääsee tauolleen. Kello on puoli kaksi. Hän tervehtii ystäväänsä iloisesti. Myyjä istuu naista vastapäätä. Vilkaisee minua, pieni virne huulillaan. Niin, tuon katseen minä muistan. Se on ollut aina samanlainen. Hieman ilkeä, hieman hauska. Juuri sellainen ettei tiedä kumpi se on. Hän ei ehkä pidä minusta, mutta minä olen seurannut häntä kauan. Siitä asti, kun tämän kahvilan keksin.En ollut koskaan käynyt tässä ostoskeskuksessa, en ennen kuin kolme vuotta sitten. Ja aina täällä on ollut sama myyjä kuin ennenkin. Aina tähän samaan aikaan. Ja aina minä olen seurannut kuinka hän tekee työtään. En ole koskaan ennen nähnyt miestä myyjänä kahvilassa. Ehkä hänen sukulaisensa omistaa tämän. Kello on varttia vaille kaksi. Ystäväni tulee kohta tapaamaan minua tänne. Hänkin on kaunis.
Aurinko paistaa suoraa kasvoihini. Sen säteet lämmittävät kasvojani pitkän kylmän talven jälkeen. Kuinka minä olenkaan kaivannut sitä! Tuolla on ystäväni, näetkö? Hän kävelee tänne päin. Hän näyttää aina siltä kuin syleilisi koko maailmaa. Ehkä se johtuu siitä, että hänen hiuksensa ovat tummat ja pitkät. Tai ehkä siitä, että hän on aina niin huolellisesti meikattu. Minä en voisi koskaan näyttää Riinan kaltaiselta. Toivon, että voisin. Silloin tohtisin.
-Hei, hän sanoo ja hymyilee minulle iloisesti. Miksi hänen on oltava noin loistava? Mitä jos myyjä huomaakin hänet, eikä minua?
-Hei
-Oletko jo kauan oottanu? Meni sen takia niin kauan, kun näin yhdet upeat pistokkaat näyteikkunassa. Oli ihan pakko saada ne! Hän ottaa punaiset pistokkaat mustasta pienestä muovipussista. Ne ovat todellakin upeat. Katson hintalappua kuin ohimennen. Ehkä hänen kauneutensa on kiinni rahassa. Jos minulla olisi rahaa, olisiko minullakin tuollainen näkymätön loiste kasvoillani?
-En minä kauan. Join jo cappucinoa. Otatko sinä?
-Joo, jos tarjoat, Riina vihjaa hymyillen ja minä nyökkään. Katson tiskille päin. Sama myyjä on siellä. Hänellä on lyhyet tummat hiukset. Sellaiset mitä toivoisi saavan koskea. Kaikkein eniten hänessä rakastan hänen käsiään. Ne ovat pianonsoittajan kädet. Ehkä hän soittaakin pianoa, mutta sillä ei ole minulle väliä.
Tuoli raapii lattiaa, kun nousen seisomaan. Jalkani tutisevat kun yritän kävellä rohkeasti. Hänen vanha ystävänsä katsoo minua kun käännän katseeni häneen. Nainen hymyilee teekuppiinsa. Myyjä virnistää minulle samalla tavalla kuin ennenkin. Sydämeni leijuu jossain muualla kuin paikallaan. Hän kysyy, mitä ottaisin. Tuijotan hänen pianokäsiään. Vastaan, että cappucinoa. Se tuntuu vaikeimmalta koskaan suustani tulleelta sanalta. Hän hymyilee minulle ja hänen kasvonsa lämmittävät minua kymmenen kertaa paremmin kuin itse aurinko. Olen kaunis.
Vieraat kasvot paistavat ikkunassa. Kalpeita kasvoja, kuin tuhat kuuta mustalla taivaalla. Kahvila on täynnä. On kuin ruuhka-aika. Kahvia, teetä ja kokista liukuhihnalta. Berliinin munkkeja, voisarvia ja viinereitä. Nälkä! Ei ole aikaa pysähtyä. Asiakas sanoo kiitos. Ensimmäinen tänään. Sen näkee kasvoista. Olisi tauko. Kysyy, mutta kukaan ei päästä pois. Päästäisivät jo pois, edes hetkeksi. Jalat tuntuvat sulavan. Vanha nainen odottaa pöydässä. Vilkuttaa naiselle ja hymyilee hieman. Nainen vastaa lempeästi, mutta pienet kireät viirut silmien ympärillä, katsoo ympärilleen. Huomaa minut, nyökkää kuin olisi tunnistanutkin. Ehkä se niinkin on. Olen nähnyt täällä useasti ennenkin.
Siemaisen uuden suullisen tulikuumasta cappucinostani. Se maistuu viime kesältä, torilta ja ihmisiltä. Se tuo mieleen myyjän, joka on tiskin takana. Hän on aina ollut siinä. Minua hieman vanhempi. Komea. Jos olisin hieman kauniimpi, hieman laihempi niin ehkä minä sitten rohkenisin mennä juttelemaan hänelle. Jos olisin vain saanut kauniimmat kasvot. Ei tälläiset, rumat, finnejä ja mustapäitä täynnä. Hiukset kuin variksenpelätin. Olin aina halunnut vaaleat pitkät hiukset. Juuri kuten tuolla kauniilla naisella joka kävelee kahvilan läpi. Olisin maksanut mitä tahansa, jotta olisin tuollaiset saanut. Mutta ei, hiukseni ovat kiharaiset. Ne takertuvat toisiinsa kuin piikkipensaat ja ovat aina tiellä. Sille ei voi nyt mitään. Jos isäni olisi nainut äitini ystävän eikä äitiä, niin minulla ei nyt olisi omia hiuksiani. Mutta sitten en minäkään olisi olemassa. Vai olisinko? Mistä minä tietäisin, että se olenkin minä eikä se toinen versio minusta. Ja miettisinkö minä juuri nyt tätä samaa asiaa, mutta vain toisena versionani. Unohda.
Myyjä pääsee tauolleen. Kello on puoli kaksi. Hän tervehtii ystäväänsä iloisesti. Myyjä istuu naista vastapäätä. Vilkaisee minua, pieni virne huulillaan. Niin, tuon katseen minä muistan. Se on ollut aina samanlainen. Hieman ilkeä, hieman hauska. Juuri sellainen ettei tiedä kumpi se on. Hän ei ehkä pidä minusta, mutta minä olen seurannut häntä kauan. Siitä asti, kun tämän kahvilan keksin.En ollut koskaan käynyt tässä ostoskeskuksessa, en ennen kuin kolme vuotta sitten. Ja aina täällä on ollut sama myyjä kuin ennenkin. Aina tähän samaan aikaan. Ja aina minä olen seurannut kuinka hän tekee työtään. En ole koskaan ennen nähnyt miestä myyjänä kahvilassa. Ehkä hänen sukulaisensa omistaa tämän. Kello on varttia vaille kaksi. Ystäväni tulee kohta tapaamaan minua tänne. Hänkin on kaunis.
Aurinko paistaa suoraa kasvoihini. Sen säteet lämmittävät kasvojani pitkän kylmän talven jälkeen. Kuinka minä olenkaan kaivannut sitä! Tuolla on ystäväni, näetkö? Hän kävelee tänne päin. Hän näyttää aina siltä kuin syleilisi koko maailmaa. Ehkä se johtuu siitä, että hänen hiuksensa ovat tummat ja pitkät. Tai ehkä siitä, että hän on aina niin huolellisesti meikattu. Minä en voisi koskaan näyttää Riinan kaltaiselta. Toivon, että voisin. Silloin tohtisin.
-Hei, hän sanoo ja hymyilee minulle iloisesti. Miksi hänen on oltava noin loistava? Mitä jos myyjä huomaakin hänet, eikä minua?
-Hei
-Oletko jo kauan oottanu? Meni sen takia niin kauan, kun näin yhdet upeat pistokkaat näyteikkunassa. Oli ihan pakko saada ne! Hän ottaa punaiset pistokkaat mustasta pienestä muovipussista. Ne ovat todellakin upeat. Katson hintalappua kuin ohimennen. Ehkä hänen kauneutensa on kiinni rahassa. Jos minulla olisi rahaa, olisiko minullakin tuollainen näkymätön loiste kasvoillani?
-En minä kauan. Join jo cappucinoa. Otatko sinä?
-Joo, jos tarjoat, Riina vihjaa hymyillen ja minä nyökkään. Katson tiskille päin. Sama myyjä on siellä. Hänellä on lyhyet tummat hiukset. Sellaiset mitä toivoisi saavan koskea. Kaikkein eniten hänessä rakastan hänen käsiään. Ne ovat pianonsoittajan kädet. Ehkä hän soittaakin pianoa, mutta sillä ei ole minulle väliä.
Tuoli raapii lattiaa, kun nousen seisomaan. Jalkani tutisevat kun yritän kävellä rohkeasti. Hänen vanha ystävänsä katsoo minua kun käännän katseeni häneen. Nainen hymyilee teekuppiinsa. Myyjä virnistää minulle samalla tavalla kuin ennenkin. Sydämeni leijuu jossain muualla kuin paikallaan. Hän kysyy, mitä ottaisin. Tuijotan hänen pianokäsiään. Vastaan, että cappucinoa. Se tuntuu vaikeimmalta koskaan suustani tulleelta sanalta. Hän hymyilee minulle ja hänen kasvonsa lämmittävät minua kymmenen kertaa paremmin kuin itse aurinko. Olen kaunis.
Vastaukset 2
Vanhimmat
ihraisten ja ujojen naisten elämä on kovaa tässä nukkekasvoisten muovi-ihmisten maailmassa.....
ihan itsekö olet kirjoittanut?mä ainakin jäin kaipaamaan lisää..tosi hyvä!