Nainen katsoi peiliin ja kadotti kasvonsa epämääräiseen rajattomuuteen jota peili heijasti, josta se valehteli ja kertoi samalla niin karkeasti. Kenen kasvot ne olivat, kenen silmät, mitä ajatuksia pää piti sisällään, näkyvätkö ne läpi, pystyikö ne salaamaan?
Kymmenet kädet jotka olivat häntä koskettaneet, niin monet huulet suudelleet suuta joka oli jäänyt raolleen, hengitys hetkeksi pysähtynyt. Missä olivat ne miehet jotka hän oli puristanut sisäänsä, jotka hänen sylissään olivat kokeneet nautinnon, puhuneet rakkaudesta?
Näkyivätkö menneiden rakkauksien jäljet jo hänen kasvoissaan?
Paljastivatko silmät menetyksen, valheiden jäljet?
Vaaleiden kiharoiden kultaisuus oli vielä yhtä kaunis, yhtä kiiltävä kuin muutama vuosi sitten, vartalon kaaret ehkä hieman pehmeämmät; niistä oli hävinnyt se nuoruuden kulmikkuus, kovuus. Vihreiden silmien tuijotus, siinä oli surua ehkä pelkoakin. Ei enää samaa riehakasta pilkettä kuin ennen.
Minne se oli kadonnut?
Miksi hän pelkäsi vieraita kasvoja, tuntemattomien ajatuksia?
Liika rakkautta tai sen puutetta. Ilon jälkeinen krapula sai hänet voimaan pahoin; tärisemään kuin horkassa, pälyilemään pienen vuokra-asuntonsa pimeisiin nurkkiin kuin peläten jonkun katselevan.
Eilen Nainen oli maannut miehen sylissä ja mies oli kietoutunut häneen kuin eläin, kiihkostaan nälkäisenä. Sitten oli tullut hiljaisuus. Silloin mies oli maanut hiljaa hänen päällään, kasvot rintojen pehmeyteen upotettuina.
Kuin lapsi, nainen oli ajatellut, pieni lapsi joka hakee turvaa äitinsä lämpimästä sylistä rakastajattaren kautta.
Miksi hän oli valinnut juuri hänen sylinsä tyydyttämään kaipauksen johon sekoittuu niin rakkauden etsintää kuin yksinjäämisen pelkoakin, lapsuuden turvallisuuden ikävöintiä ja salaista halua koskea äitiään samoin kuin lapsena; silloin kuin tämän rinnat olivat häntä varten.
Nainen etsi miehestä lohdutusta, pakoa. Elämän sietämätön, kiihtyvä vauhti sai hänet käpertymään kokoon, jähmettäen.
"Minä haluaisin saavuttaa niin syvän meditatiivisen tilan että se vangitsisi minut omien fantasioitteni sisään, pois maailmasta ja siitä miten se turmelee ihmisten persoonaa, identiteettiä vaatien jatkuvaa ja keskeyttämätöntä juoksua kohti omaa kuolemaansa.
"Älä pysähdy", se sanoo.
Minä lahjoitan ruumiini raiskattavaksi jokaiselle jota rakasta enkä kykene välttämään pientä inhon väristystä aina kuin joku koskettaa ihoani, vaikka vain kankaankin lävitse. Samoin annat mieleni ja ajatukseni pois, kuin toivoen jonkun säilyttävän niitä puolestani, jos vaikka se todistaisi olemassa oloni todellisuuden ja voiman. Tunnen surua siitä etten voi elää ikuisesti, en voi elää tietäen että olemassaoloni on tunnistettu; vahvistettu. Siksi jatkuvasti koetan jättää jäljen itsestäni toisiin, heidän ajatuksiinsa, heidän iholleen. Pakenen yksinäisyyttä joka on jokaisen ihmisen pakollinen tila olemisessa, elämässä. Et voi paeta itseäsi, koskaan. Jokainen on oma vankilansa mutta ne jotka tiedostavat sen, ne jotka kapinoivat -vaikka tietävät sen olevan turhaa- kokevat tuskaa ja ahdisusta koska eivät kykene hyväksymään olemisensa eldellytystä. Ja minä olen sellainen typerys."
Iltapaäivällä mies saapui uudestaan. Nainen oli pukeutunut valkoiseen pellavahameeseen ja hän oli rajannut silmänsä että voisi varmistua niiden olemessa olosta, tai ainakin huijata muita siitä. Silmäthän ovat sielun peili. Miksen minä silti ole varma näenkö ne ja niihin kun katson peiliin?
Totuuden olemus, epämääräinen hänelle.
Mies saapui. Tummatukkainen pää joka oli korkeammalla kuin naisen kumartui antamaan suudelman huulille jonka luonnollista punaa ei oltu korostettu, muotoa ei yritetty tarkentaa.
Nainen oli hänelle jotain mitä hän ei täysin ymmärtänyt, jotain jonka ääriviivat olivat häilyvät. Jos häneltä olisi kysytty miltä tämä näytti vastaus olisi jäänyt hyvinkin epämääräiseksi. Naisen oma epävarmuus oli tehnyt juuri sen mitä hän pelkäsi: hämännyt olemuksen rajat, tehnyt hänestä läpikuultavan. Kun hän oli huoneessa joka oli täynnä ihmisiä täytyi hänen suuntaansa katsoa kahdesti jotta voisi varmistua hänen kalpeasta, valeasta olmeuksestaan. Hän oli kaunis, ehkäpä poikkeuksellisenkin, joten syynä ei ollut tavallisuus tai arkinen olomuoto joka ei vedä huomiota puoleensa. Itse asiassa tämä kaikki teki hänestä kiinnostavan.
Sitä mies hänessä luuli rakastavansa, mutta se olis oikeasti pelkoa jonkin menettämisestä.
"Jonain aamuna, ennen auringon nousua, kun makaamme vieretysten hän häviää kuin ei olisi koskaan olemassa ollutkaan. Hiukkaset jotka ovat pitäneet koossa hänen pehmeää ruumistaan menettävät voiman tai magneetin joka pitää niitä yhdessä ja siten hän hajoaa, ja minä jään ihmettelemään oliko hän koskaan vierelläni."
Sen sijaan että olisivat lähteneet ulos keväisille kaduille he jäivät pieneen asuntoon jota ei oltu siivottu, ei järjestetty. Miehen sormet riisuivat naisen alastomaksi, nainen vastasi suudelmiin mutta hänen mielensä ajelehti eikä hän ollut läsnä kun mies painautui häneen. Sanat jotka lausuttiin eivät koskaan kulkeutuneet hänen korviinsa, silti hän oli tietoinen niistä.
Mitä lujempaa mies häntä puristi itseään vasten, sitä kauemmas hän matkusti.
"En kestä läheisyyttä, siihen liittyy liian suuri menetyksen pelko. Olen raukka, rakkauden huijari ja toisten tunteet ovat saaliini. Ne ovat väliaikaisia todistuksia voimasta jota luulen itselläni olevan. Minä hukun itseeni kun hän yrittää päästä sisään, mutta onnistuu vain hetkeksi kunnes vetäytyminen on välttämätöntä.
Minä en opi, en anna, en kykene. Olen heniknen impotentti joka uskottelee tuntevansa rakkautta jota ei kykene antamaan. Ja en pääse itseäni pakoon, enkä tahdo estää itseäni tekemästä samoja virheitä joita olen koko elämäni ajan toistanut.
Heikkous, hätäilevä itserakkaus. Oman itsen vanki."
Mies tunsi etääntyvän naisen, kaiken itseään toistavan turhuuden, oman kyvyttömyytensä vaikuttaa joka oli pitkälti riitämätöntä tahdon lujuutta.
"Me emme heijastamme toisiimme sen mitä meiltä puuttuu ja kuvittelemme että jos pysymme yhdessä pääsemme edes lähemmäs niitä. Luulemme kykenevämme huijaamaan omaa itseä ja olemme liian ylpeitä myöntääksemme kaiken valheellisuuden, tyhjyyden ja turhuuden -edes itsellemme. Valheita valehteleville pelkureille jotka pelkäävät itseään."
Kymmenet kädet jotka olivat häntä koskettaneet, niin monet huulet suudelleet suuta joka oli jäänyt raolleen, hengitys hetkeksi pysähtynyt. Missä olivat ne miehet jotka hän oli puristanut sisäänsä, jotka hänen sylissään olivat kokeneet nautinnon, puhuneet rakkaudesta?
Näkyivätkö menneiden rakkauksien jäljet jo hänen kasvoissaan?
Paljastivatko silmät menetyksen, valheiden jäljet?
Vaaleiden kiharoiden kultaisuus oli vielä yhtä kaunis, yhtä kiiltävä kuin muutama vuosi sitten, vartalon kaaret ehkä hieman pehmeämmät; niistä oli hävinnyt se nuoruuden kulmikkuus, kovuus. Vihreiden silmien tuijotus, siinä oli surua ehkä pelkoakin. Ei enää samaa riehakasta pilkettä kuin ennen.
Minne se oli kadonnut?
Miksi hän pelkäsi vieraita kasvoja, tuntemattomien ajatuksia?
Liika rakkautta tai sen puutetta. Ilon jälkeinen krapula sai hänet voimaan pahoin; tärisemään kuin horkassa, pälyilemään pienen vuokra-asuntonsa pimeisiin nurkkiin kuin peläten jonkun katselevan.
Eilen Nainen oli maannut miehen sylissä ja mies oli kietoutunut häneen kuin eläin, kiihkostaan nälkäisenä. Sitten oli tullut hiljaisuus. Silloin mies oli maanut hiljaa hänen päällään, kasvot rintojen pehmeyteen upotettuina.
Kuin lapsi, nainen oli ajatellut, pieni lapsi joka hakee turvaa äitinsä lämpimästä sylistä rakastajattaren kautta.
Miksi hän oli valinnut juuri hänen sylinsä tyydyttämään kaipauksen johon sekoittuu niin rakkauden etsintää kuin yksinjäämisen pelkoakin, lapsuuden turvallisuuden ikävöintiä ja salaista halua koskea äitiään samoin kuin lapsena; silloin kuin tämän rinnat olivat häntä varten.
Nainen etsi miehestä lohdutusta, pakoa. Elämän sietämätön, kiihtyvä vauhti sai hänet käpertymään kokoon, jähmettäen.
"Minä haluaisin saavuttaa niin syvän meditatiivisen tilan että se vangitsisi minut omien fantasioitteni sisään, pois maailmasta ja siitä miten se turmelee ihmisten persoonaa, identiteettiä vaatien jatkuvaa ja keskeyttämätöntä juoksua kohti omaa kuolemaansa.
"Älä pysähdy", se sanoo.
Minä lahjoitan ruumiini raiskattavaksi jokaiselle jota rakasta enkä kykene välttämään pientä inhon väristystä aina kuin joku koskettaa ihoani, vaikka vain kankaankin lävitse. Samoin annat mieleni ja ajatukseni pois, kuin toivoen jonkun säilyttävän niitä puolestani, jos vaikka se todistaisi olemassa oloni todellisuuden ja voiman. Tunnen surua siitä etten voi elää ikuisesti, en voi elää tietäen että olemassaoloni on tunnistettu; vahvistettu. Siksi jatkuvasti koetan jättää jäljen itsestäni toisiin, heidän ajatuksiinsa, heidän iholleen. Pakenen yksinäisyyttä joka on jokaisen ihmisen pakollinen tila olemisessa, elämässä. Et voi paeta itseäsi, koskaan. Jokainen on oma vankilansa mutta ne jotka tiedostavat sen, ne jotka kapinoivat -vaikka tietävät sen olevan turhaa- kokevat tuskaa ja ahdisusta koska eivät kykene hyväksymään olemisensa eldellytystä. Ja minä olen sellainen typerys."
Iltapaäivällä mies saapui uudestaan. Nainen oli pukeutunut valkoiseen pellavahameeseen ja hän oli rajannut silmänsä että voisi varmistua niiden olemessa olosta, tai ainakin huijata muita siitä. Silmäthän ovat sielun peili. Miksen minä silti ole varma näenkö ne ja niihin kun katson peiliin?
Totuuden olemus, epämääräinen hänelle.
Mies saapui. Tummatukkainen pää joka oli korkeammalla kuin naisen kumartui antamaan suudelman huulille jonka luonnollista punaa ei oltu korostettu, muotoa ei yritetty tarkentaa.
Nainen oli hänelle jotain mitä hän ei täysin ymmärtänyt, jotain jonka ääriviivat olivat häilyvät. Jos häneltä olisi kysytty miltä tämä näytti vastaus olisi jäänyt hyvinkin epämääräiseksi. Naisen oma epävarmuus oli tehnyt juuri sen mitä hän pelkäsi: hämännyt olemuksen rajat, tehnyt hänestä läpikuultavan. Kun hän oli huoneessa joka oli täynnä ihmisiä täytyi hänen suuntaansa katsoa kahdesti jotta voisi varmistua hänen kalpeasta, valeasta olmeuksestaan. Hän oli kaunis, ehkäpä poikkeuksellisenkin, joten syynä ei ollut tavallisuus tai arkinen olomuoto joka ei vedä huomiota puoleensa. Itse asiassa tämä kaikki teki hänestä kiinnostavan.
Sitä mies hänessä luuli rakastavansa, mutta se olis oikeasti pelkoa jonkin menettämisestä.
"Jonain aamuna, ennen auringon nousua, kun makaamme vieretysten hän häviää kuin ei olisi koskaan olemassa ollutkaan. Hiukkaset jotka ovat pitäneet koossa hänen pehmeää ruumistaan menettävät voiman tai magneetin joka pitää niitä yhdessä ja siten hän hajoaa, ja minä jään ihmettelemään oliko hän koskaan vierelläni."
Sen sijaan että olisivat lähteneet ulos keväisille kaduille he jäivät pieneen asuntoon jota ei oltu siivottu, ei järjestetty. Miehen sormet riisuivat naisen alastomaksi, nainen vastasi suudelmiin mutta hänen mielensä ajelehti eikä hän ollut läsnä kun mies painautui häneen. Sanat jotka lausuttiin eivät koskaan kulkeutuneet hänen korviinsa, silti hän oli tietoinen niistä.
Mitä lujempaa mies häntä puristi itseään vasten, sitä kauemmas hän matkusti.
"En kestä läheisyyttä, siihen liittyy liian suuri menetyksen pelko. Olen raukka, rakkauden huijari ja toisten tunteet ovat saaliini. Ne ovat väliaikaisia todistuksia voimasta jota luulen itselläni olevan. Minä hukun itseeni kun hän yrittää päästä sisään, mutta onnistuu vain hetkeksi kunnes vetäytyminen on välttämätöntä.
Minä en opi, en anna, en kykene. Olen heniknen impotentti joka uskottelee tuntevansa rakkautta jota ei kykene antamaan. Ja en pääse itseäni pakoon, enkä tahdo estää itseäni tekemästä samoja virheitä joita olen koko elämäni ajan toistanut.
Heikkous, hätäilevä itserakkaus. Oman itsen vanki."
Mies tunsi etääntyvän naisen, kaiken itseään toistavan turhuuden, oman kyvyttömyytensä vaikuttaa joka oli pitkälti riitämätöntä tahdon lujuutta.
"Me emme heijastamme toisiimme sen mitä meiltä puuttuu ja kuvittelemme että jos pysymme yhdessä pääsemme edes lähemmäs niitä. Luulemme kykenevämme huijaamaan omaa itseä ja olemme liian ylpeitä myöntääksemme kaiken valheellisuuden, tyhjyyden ja turhuuden -edes itsellemme. Valheita valehteleville pelkureille jotka pelkäävät itseään."
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.