Samaan aikaan kun televisiossa kirkonkellot soivat ja ihmiset nyyhkyttävät ja antavat rahaa katastrofin uhreille, niin uudenvuoden juhlinta on kestänyt täällä jo puoli viikkoa (humalassa olevien alaikäisten) raketin paukutteluineen ja uuden vuoden vietto oli muutenkin poikkeuksellisen raju. Suomenlahdella taas ammuttiin turhaan hätäraketteja.
Tuntuu että ero televisiossa näytetyn ja arkitodellisuuden välillä on kasvanut. Kumpaan todellisuuteen minä kuulun? Minä en totta hiivatti vieköön ainakaan juhlistanut uutta vuotta! Täällä päin ei uskalla edes astua ovesta ulos uudenvuoden aattona kun pelkää saavansa raketista.
Tuntuu että ero televisiossa näytetyn ja arkitodellisuuden välillä on kasvanut. Kumpaan todellisuuteen minä kuulun? Minä en totta hiivatti vieköön ainakaan juhlistanut uutta vuotta! Täällä päin ei uskalla edes astua ovesta ulos uudenvuoden aattona kun pelkää saavansa raketista.
Vastaukset 25
Vanhimmat
..minäkin vähän paheksun rajua menoa uuden vuoden juhlinnassa, vaikkakin tietoomme on tullut ihan normaalin tyylinen juhlinta, ei siis poikkeuksellisen raju, mutta itse olisin toivonut hillitympää juhlintaa, koska viime aikaiset tapahtumat ovat olleet erittäin surullisia ja suurimittaisia ja koskettaneet jo hirvittävää määrää ihmisiä.
Toisaalta Suomessa vakavia onnettomuuksia on ollut uuden vuoden aikaan vähemmän kuin ennen. Ehkäpä juhlijat ovat eritoten murkkuikäisiä, jotka eivät vielä osaa huomata elämää oman elämänsä ulkopuolella.
Monelta ihmiseltä muutenkin puuttuu kyky tuntea empatiaa toisten kärsimystä kohtaan. Ja myös tapa suhtautua asioihin on erilainen. Moni tuntee empatiaa, vaikka ei näytäkään sitä ulospäin. Niin tai näin, on mielenkiintoista seurata, millä perusteella me yleensäkin valitsemme kantamme asioihin. Tuossa yhdessä aloituksessani pohdinkin jo tätä asiaa.
Taas alan vastaamaan sulle. =)Minusta uuden vuoden juhlinta sujui aika rauhallisesti (sen voin sanoa työnipuolesta) ainakin täällä päin maailmaa eikä kaupunki ampunut raketteja vaan rahat meni tuohon keräykseen.
Minusta on hyvä että ihmiset antavat rahaa keräykseen ja pysähtyvät hetkeksi miettimään asiaa jokainen silloin kun se tuntuu oikealta. Kuitenkaan se ei tarkoita että välittäisi vähemmän jos "jatkaa elämäänsä" eteenpäin. En tiiä onko tässä mitään järkeä, mutta tarkoitan että jos hymyilee jollekkin muulle asialle niin se ei tarkoita että väheksyisi toista asiaa.
Se kumpaan todellisuuteen itse kuuluu, mä varmaan johonkin siitä väliltä. Raivaan oman polkuni siihen keskelle ja talsin ite omat mutkani elämässä. Jos helpottaa mäkin olin uuden vuoden töissä kuten niin usein juhlapyhinä...
Sekavakshan tää kommentti nyt meni
Täytyy myös muistaa, että suomalaiset juovat ahdistukseensa.
Eli se, että uutena vuotena riehuttiin ja juhlittiin, oli myös seurausta tuosta ahdistuksesta, mikä seurasi viikonmittaisesta katastrofin seuraamisesta televisiosta!
Eli ei pidä heti ajatella, että ihmiset olisivat jotenkin empatiakyvyttömiä kun juhlivat kovasti.
Epäilen, että osa juhlijoista jätti menemättä juhliinsa. Sitten taas se joukko, mikä juhli, saattoi vetää unohtaakseen enemmän alkoholia kuin yleensä, jolloin lukemat näyttävät samalta kuin aikaisempina vuosina, vaikka juhlijoiden todellinen määrä olisikin ollut pienempi!
Ainakin meillä töissä porukka jakaantui aika hyvin kahtia. Oli meitä, jotka päätimme jäädä kotiin. Oli niitä, jotka olivat niin ahdistuneita katastrofista, että päättivät lähteä jonnekin pois television ääreltä ja unohtaa hetkeksi tämä kaikki.
Meillä muuten oli aika monella päänsärkyä pitkin viikkoa. Minä myönnän heti, että kuuluin päänsärkyisten joukkoon. En ole vieläkään niin kovaksi keitetty, etteikö silmiini olisi tullut kyyneleitä uutisia katsellessa ja juttuja lukiessa. Myötäeläydyin liikaa ja sain otsasäryn moneksi päiväksi. Uudenvuodenaaton vietin sisarusteni kanssa. Ei huvittanut lähteä minnekään, ja peruin suunnitelmani!
" En ole vieläkään niin kovaksi keitetty, etteikö silmiini olisi tullut kyyneleitä uutisia katsellessa ja juttuja lukiessa"
Niinpä. En ole katsonut sitä "paavokadonnut" -sivua enää. En ole pystynyt. Paavo on kadonnut ja on listalla ja tuskin löytyy.
Toiseksi alkaa tulla esiin viha siitä etteikö yhdeksän olisi voinut huolehtia siitä kymmenennestä (2000 suomalaista ja 200 kuoli).
Viha siitä että 2000 suomailaista ei pelastanut toinen toisiaan???
Että kaikkea sitä saa lukea. Vai että oikeen viha alkaa nousta.
Antakaa jo armoa*huokaa*
"Toiseksi alkaa tulla esiin viha siitä etteikö yhdeksän olisi voinut huolehtia siitä kymmenennestä (2000 suomalaista ja 200 kuoli)."
Et nähtävästi ole lainkaan ajantasalla sen suhteen, millaisissa olosuhteissa siellä on oltu. Tai sinulta puuttuu kyky asettua toisen asemaan.
Luuletko ihan oikeasti, että joku äiti tai isä ei olisi tehnyt mitä tahansa pelastaakseen lapsensa?
Jos tilastoja katsoo, ne ovat surullista luettavaa. Pieniä lapsia jäänyt orvoiksi, vanhempia jäänyt ilman lapsiaan. Puolisoita kuollut. Kokonaisia perhekuntia mennyt.
Lapset eivät pysty aikuisia auttamaan. Aikuiset eivät mahda sille mitään, jos pieni lapsi katoaa pyörteisiin ja häviää näkökentästä. Tai jos ote lipeää ja lapsi pääsee irti.
Olosuhteet ovat olleet niin kaoottiset, että ei siinä ole voinut pitää huolta kunnolla edes itsestään.
Sinun tekstisi luettuani ihmettelen, kykenetkö empatiaan lainkaan?
"Aikuiset eivät mahda sille mitään, jos pieni lapsi katoaa pyörteisiin ja häviää näkökentästä. Tai jos ote lipeää ja lapsi pääsee irti."
Perään niihin pyörteisiin vain! On parempi vaikka kuolla itse kuin elää koko loppuikänsä sen luulon kanssa että olisi sittenkin voinut tehdä jotain lapsensa pelastamiseksi!
Vaikkakin uskon, että jokainen on tehnyt kaikkensa lähimmäisensä pelastaakseen, voin kuitenkin ymmärtää pointtisi.
Mistä tiedät mikä suunta jos aalto vie sinua minne vie kovalla voimalla. Et voi valita suuntaa. Aalto vain vie etkä näe mitään, et voi tehdä mitään....
Tuota noin.
Mielestäsi on siis parempi KAKSI kuollutta kuin YKSI kuollut?
Ei kait sitä hulluksi pidä sentään ryhtyä. Jos ei ole mitään mahdollisuutta itsekään selvitä virrasta, niin ei tosiaankaan ole mitään järkeä juosta perään kun tietää hukkuvansa itsekin.
Niin hullulta kuin se kuullostaakin, tämä keskustelu alkaa muistuttaa aborttikeskustelua ja vaikka mitä ihmeellisimpiä keskusteluita. Joidenkin mielestä on parempi tappaa molemmat kuin pelastaa toinen....AUH.
Osoittaa pientä mielikuvituksen puutetta heittää, että perään vaan. Ne vesimassat kun eivät olleet mitään rantalomakohteen kellunta-aaltoja. Aalto, joka tempaa mukaansa kokonaisia rakennuksia, autoja, betonirakennelmia ynnä muuta ei taida jättää ihmispololle mahdollisuutta valita mihin suuntaan sukeltaa. Ei myöskään aikaa pohtia loogisesti seuraavaa siirtoa tai ryhtyä sankaritekoihin. Hengissä selviytyminen on silkkaa sattumaa.
Elämän on jatkuttava. Se tuntuu toisinaan karulta mutta siinä on totuus. Sen on jatkuttava myös niiden osalta, jotka ovat katastrofista selvinneet, joten sen on jatkuttava sitäkin määrätietoisemmin meiltä, jotka katsomme sivusta.
Se, että elää niinkuin tähänkin asti, ei estä tuntemasta myötätuntoa ja surua, ymmärtämästä tapahtuneen hirmuisia mittasuhteita, auttamasta niillä keinoilla, joilla pystyy.
Ihminen on pääosin selviytyjä. Katastrofeja on ollut ja niitä tulee ja aina elämä palaa hiljalleen jaloilleen, kunhan aikaa parantumiseen on riittävästi. Uhreiksi joutuneiden kohdalla elämä ei ole sama kuin sitä ennen mutta se on kuitenkin elämä. Kun ajatellaan Toista maailmansotaa, joka lienee pahin katastrofi tähän astisista maapallolla, maailmassa oli miljoonia ihmisiä, joiden elämän sota oli sotkenut ja tuhonnut. Euroopassa ei ollut kovin montaa, jonka elämä ei olisi ollut täysin sekaisin sodan vuoksi ja menetykset sekä kokemukset musertavia. Oli tuhansia, jotka olivat selvinneet holocaustista ainoina kymmenpäisistä suvuista. Ja niin edelleen. Ihmiset selviytyivät siitäkin. Kuka paremmin, kuka huonommin. Silti elämä jatkui, vähitellen, ajan kanssa haavat umpeutuen.
Ylenpalttista sekoilua uutena vuotena (tai muina suomalaisten juopottelujuhlina) en ole ikinä jaksanut ymmärtää. En yksinkertaisesti tajua miksi pää pitää sekoittaa sataprosenttisesti? Mitä siitä voi saada, muuta kuin tyrmäävän krapulan ja morkkiksen? Itse olen viimeksi ollut humalassa uutena vuotena 1988 ja yleensäkin humalassa keväällä 1992, joten tämä sekoilu-asia on kyllä täysin poissa minusta.
ei ollut uutena vuotena minkäänlaista intoa juhlintaan.. Raketeista en kyllä välitä muutenkaan. Tosi paha mieli ollut katastrofin takia, eipä tullut mieleenkään alkaa missään riekkumaan.
tuomita niitä jotka ei surua tunne.
Jokaisella on oikeus olla suremattakin, ja se että sitten niitä paheksutaan ja sanotaan tunteettomiksi on pyllystä.
Ensin etsitään kehitysmaa jossa on halpa lomailla ja kun jotain sattuu odotetaan että sekunissa on pelastushelikopteri hakemassa kotiin. Ja jos ei ole niin Hyi Suomea.
Mä uskon että media on taputtanut käsiään kun sai loistavaa juttua ja taas päästiin arvostelemaan ja kilpailemaan kuka maa pelastaa nopeimmin ja kenen maan keräys tuottaa eniten ja rikkoontuuko vanha ennätys.
Miten paljon oltaisiin peruttu juhlintaa jos vaikka Somalia olisi räjähtänyt taivaan tuuliin?
Olemme täällä samaa pohtineet. Voisi jopa sanoa, että oli köyhien maiden asukkaille eduksi, että menehtyneiden joukossa oli meitä varakkaita - tuskin maailma olisi kohahtanut ja rahakirstut avautuneet näin anteliaasti, jos uhrit olisivat olleet vain "niitä siellä". Maailma on raadollinen paikka. Toivottavasti muistamme, että kuolleita on tämänhetkisten arvioiden mukaan 100 000 - 150 000 ja heistä suurin osa paikallisia, muutenkin kurjissa oloissa eläneitä ihmisiä, joilta nyt meni loputkin.
Toisaalta on ymmärrettävää, että me Suomessa elämme pienessä ja turvallisessa herran kukkarossa ja kun tämän kokoinen kriisi osuu lähelle, se on meille järkytys. Kenelle tahansa on järkytys, kun läheinen ihminen sananmukaisesti pyyhkäistään kadoksiin. Ja ehkä pohjalla on ajatus, että se olisi voinut olla melkein kuka tahansa meistä. Mutta kuten sanottu - elämän pitää jatkua.
Ja erityisen totta on se, että media käyttää melko härskisti tilannetta hyväkseen. Mutta vain siksi, että se myy. Ikävä kyllä.
Paljon juhlintaa rajoitettiin tänä vuonna aasian katastrofin takia, monet kaupungit antoivat ilotulitusrahansa suomen punaisen ristin katastrofiapuun. Se että me jättäisimme juhlimatta, ei auta Aasian hätään tällä hetkellä ollenkaan, vaan rahallinen apu on heille tarpeen, ja asia joka auttaa heitä, ei se juhlimmeko me uutta vuotta vai emme.
kyllä mäkin sinne keräykseen rahaa annoin mutta silti ostin kyllä raketteja ja juhlinkin. Mutta kun on niitä joiden mielestä ei saa edes enään hymyillä kun on niiin surun ilmapiiri.
Tämä sureminen on jatkunut jo niin pitkään että ei enää toisten asioiden sureminen riitä, vaan pitää pistää omia surujaan sekaan ja surra niitä kanssa. Ja mikäs sen parempi aika surra kuin nyt!
Mitä taas tulee kriisiapuun niin olen miettinyt että puolet kansasta on jonkun kriisiavun tarpeessa, etenkin jotkut sotaveteraanit.
Mihin tarvitaan katastrofeja (niitä tulee kuitenkin aina), perustetaan vuoteen kiinteä suruviikko ja lahjoitetaan rahaa ulkomaan surevien tueksi?
Hauskaa pohdintaa sulla. Tai sitten olen väsynyt ja kaikki naurattaa. :)
Mietin tossa, että länsimaat ottivat tämän katastrofin paljon vakavammin, kun Aasian maat. Meille kuolema on kaiken loppu, kertalaakista kaikki pysähtyy. Kansa on lamaantunut ja suree. Thaimaassa rakennetaan turistipaikkoja pian raivauksen jälkeen ja he odottavat uusia turisteja jo kuukauden parin sisällä. Heille kuolema ei ole kaiken loppu, vaan myös uuden elämän alku, reinkarnaatio.
Jotenkin koen itsekin, ettei kuolema ole viimeinen niitti. Siksi pyrin elämään hyvän elämän, että seuraava olisi tätä parempi. Ehkä ne vaikeudet mitä olen elämäni aikana kohdannut, on vain vanhan karman velanmaksua ja kun velat on maksettu, koittaa parempi aika ja uusi elämä.
Jos katastrofialueella ei olisi ollut länsimaisia turisteja, ei tällaista jättikoneistoa ihmisten traumoja hoitamaan olisi varmaan perustettu, ei ainakaan näin laajasti kuin nyt uutissa kuulee puhuttavan.
En vähättele menetyksiä tai kenenkään surun määrää. Surua on itselläkin ihan riittävästi. Elämän on vain jatkuttava ja mitä pikemmen noustaan sitä jatkamaan, sen parempi.
Paikallisille ihmisille Aasiassa ripeä elämään tarttuminen on myös elinehto. Turistikohteet ovat isolle joukolle ihmisiä se ainoa toimeentulon lähde. Aikaa ja tilaa suremiselle ei siis ole, kun on turvattava tulevat vuodet. Me voimme ihan rauhassa jäädä maahan makaamaan ja työstämään kipua, raha ei lopu ja asiat hoituvat melkein itsestään. Ihmiset ovat tässäkin kohtaa varsin eriarvoisessa asemassa. Vaan toisaalta joskus mietin, että se pakko lähteä toimimaan saattaa olla ihmiselle pelkästään hyväksi. Elämä tulee vastaan käsi ojossa.
"Mietin tossa, että länsimaat ottivat tämän katastrofin paljon vakavammin, kun Aasian maat. Meille kuolema on kaiken loppu, kertalaakista kaikki pysähtyy. Kansa on lamaantunut ja suree."
Ihmiset ovat surun rekvisiittaa. Kaveri miksasi Sirkesalon keikan, buhuu, nyt hän on poissa! Tämä on loistava ja sitäpaitsi ainut tilaisuus surra oikein kunnolla tässä markkinaoptimismin keskellä. Tänä aikana kukaan ei tule häiritsemään jos vaikutat alakuloiselta. Koskaan muulloin ei saa olla sillä tavalla tai sinua pidetään ilonpilaajana tai pessimistinä.
"Thaimaassa rakennetaan turistipaikkoja pian raivauksen jälkeen ja he odottavat uusia turisteja jo kuukauden parin sisällä. Heille kuolema ei ole kaiken loppu, vaan myös uuden elämän alku, reinkarnaatio."
Kummituksilla ei ole rahaa maksaa yöpymisistään. Kai thaimaalaiset uskovat niihinkin? Esi-isiin ja niiden miellyttämiseen ja kaikkeen taikauskoon?
Minulla oli tuttava joka ei pysynyt haudassa vaan ilmaantui eri ihmisille kysellen minua. Minä vain en häntä koskaan nähnyt. Minä kirjoitin kummitukselle lapun, joka pistettiin siihen paikkaan missä hän useimmiten näyttäytyi, eikä kummitellut sen jälkeen. Tuntuisi aika kolkolta viettää loma hautuumaalla.
"Jotenkin koen itsekin, ettei kuolema ole viimeinen niitti. Siksi pyrin elämään hyvän elämän, että seuraava olisi tätä parempi. Ehkä ne vaikeudet mitä olen elämäni aikana kohdannut, on vain vanhan karman velanmaksua ja kun velat on maksettu, koittaa parempi aika ja uusi elämä."
Minä uskon että elämä on rangaistus ja koska minä olen paha, olen joutunut lusimaan pitkään. Nytkin taas saatiin nähdä että hyvät ihmiset pääsevät ensinnä pois.
Minä optimistisesti uskon että kuolema on viimeinen niitti, mutta että täältä ei omin käsinkään pääse pois ennen kuin aika on täysi.
"Jos katastrofialueella ei olisi ollut länsimaisia turisteja, ei tällaista jättikoneistoa ihmisten traumoja hoitamaan olisi varmaan perustettu, ei ainakaan näin laajasti kuin nyt uutissa kuulee puhuttavan."
Olisi tarvittu jokin bussiturma tai muu vastaava. minä en oikein päässyt vielä jyvälle Myyrmannin aikana enkä Konginkankaan tapauksessa, mutta nyt alan ymmärtää mitä tämä sureminen ja voivottelu ovat ja olen täysillä mukana, sen lisäksi että tapahtumat aidosti järkyttivät minua. Ja miksei järkyttäisi kun televisio, lehdet ja netti ei muuta suolla kuin Aasian katastrofia.
Täällä ihmiset ovat tottuneet turvautumaan yhteiskunnan apuun ja suuttuvat, jos heitä ei heti paikalla ehditä paapoa.
Aasiassa kaikki tietävät, että he selviävät vain kovalla työllä, jokaisen panoksella. Tuskin siellä pyörii sosiaalipsykologeja ja ties ketä kädestä pitämässä. Se on paljon kasvattavampi tapa myös tuleville sukupolville.
Kaikesta paskasta huolimatta elämän on jatkuttava, miksi ei ihmiset ketä ko. katastrofi ei henkilökohtaisesti koskettanut, saisi juhlia. Onneksi äitini oli menossa Sri Lankaan vasta n. kuukauden päästä, onneksi hän ei ollut siellä nyt. Juhlin omalla tavallani sitä, että hän ei ollut siellä vielä, hän on nyt hengissä ja tallessa, ei kateissa tai kuollut.
Juhlikaamme ja olkaamme onnellisia siitä, että läheisemme ovat keskuudessamme. Surkaamme kun he ovat menneet pois, mutta iloitaan siitä jälleennäkemisestä. itketään ja surraan kun sen aika on.
Kieltämättä ei kauheasti tee mieli juhlia, vaikka kukaan tuttu ei sinne kuollutkaan.
150 000 kuollutta ja paljon enemmän kodittomia, sairauksille altistuneita, orpoja, surevia.
Tämmönen vuosisadan suurin onnettomuus toivottavasti pysyykin VUOSISADAN suurimpana, ettei taas sataan vuoteen tulis vastaavaa.
Ei tämmösen aikana hirveästi tee mieli juhlia.
Helpottunuthan sitä on, kun omat omaiset säästyi siltä, mut ei se pois ota tän katastrofin todellisuutta ja laajuutta.
Elämä ja arki jatkuu, mutta kyllä se vastuu niistä miljoonasta kodittomasta ja kärsivästä, orvoista on itselläkin, vaikka asunkin täällä kaukana pohjoisessa. Luulen että menee vielä jonkin aikaa ennen kuin jokin saa minut juhla tuulelle. Muutoin olen ihan ok ja normaalia arkea vietän, kun suru ei henkilökohtaisesti kosketa, mut kyllä se suru luonnollisestikin koskettaa minuakin kollektiivisesti kuten kaikkia tässä maailmassa tällä hetkellä.
Joskus vanhuksena sitä jälkipolville selittää, että no minä olin sinä päivänä Nightwishin konsertissa ja meni kaksi päivää ennen kuin vasta tajusin, miten suuri katastrofi se tsunami oli.
Sitten sitä saa kertoa jälkipolville siitä, mitä maailmassa alettiin tehdä tsunamin jälkeen ja mitä jätettiin tekemättä.
Kummallista, kun tietää, että tämä on niin historiallinen tapahtuma ja historiallinen hetki maailmanhistoriassa ja että tämä katastrofi ja se, mitä maailma nyt kokee ja tekee tullaan jopa kirjoittamaan koululaisten historiankirjoihin ja heille kerrotaan tästä.
tavallaan nyt on itkemisen ja surun aika kaikille, vaikkei ketään oisikaan menettänyt. Mut arki jatkuu.
missä tämä luonnonkatastrofi tapahtui. Uutisissa sanottiin, että ihan normaali elämänmeno jatkuu heti onnettomuusalueen ulkopuollella ikään kuin mitään ei olisi sattunut.