Ajokortti ja Kannas 1944

Nykyään kuulee kaikenlaisia tarinoita ajokokeen vaikeudesta ja epäreiluista olosuhteista sen aikana.

Minulle tarjoutui tilaisuus suorittaa ajokortti Viipurissa kesällä 1944 ja olin innoissani. Voisin koko loppukesän kuskailla huolettomia naisia pitkin Karjalan kannasta. Tuskin pysyin housuissani.

Tulin kokeeseen melko uudella kuorma-autolla. Olin saanut sen komppaniastani juuri tätä tarkoitusta varten lainaksi. Vapaaehtoisena rintamalle tulleena olin yksikössäni vähän nuorempi kuin kukaan muu. Eivät halunneet minua taisteluihin vaan kuljettajan aikoivat minusta tehdä. Sehän minulle kelpasi.

Ajokoetta valvoi katsastusinsinööri ja hänellä oli luutnantin univormu. Itse olin sotamiehen harmaissa. Inssi komensi auton liikkeelle ja minut ajamaan kaupungin keskustaa kohti. Toivoin, ettei tarvitsisi Pyöreän tornin ympärillä ajella. Minua oli varoitettu, ettei sinne ole aloittelevalla kuljettajalla mitään asiaan.

Niinhän siinä kävi kuten olin pelännytkin, Pyöreä torni näkyi jo kadun päässä. Samassa sireenit alkoivat ulvoa ja vihollisen kranaatteja putoili tornin lähettyville harvakseltaan. Luutnantti katseli minua hetken ja sanoi " ihan rauhassa vaan. Hoidetaan tämä loppuun". Yritin olla näyttämättä pelkoani, mutta oli kuitenkin minun ajokortistani kysymys ja se hermostutti. Onneksi muu liikenne katosi kaduilta nopeasti ja pystyin ajamaan ilman häiriöitä.

Pyöreän tornin luona tuli aika tehdä taskuun pysäköinti, pysäköityjä autoja ei kuitenkaan ollut paikalla. Luutnanttia tämä ei haitannut. Toiselle puolelle katua vähän matkan päähän meistä putosi kaksi kranaattia ja niiden tekemien kuoppien väliin jäi sopivasti kuorma-autolle riittävä tila. Kävimme kääntymässä ja peruutin taskuun ilman moitteita. Luti katseli minua hetken aikaa hyväksyvästi ja komensi taas eteenpäin.

Kulman takana seuraavassa korttelissa oli suojatien eteen jäänyt henkilöauto. Autoa oli tulitettu konekiväärillä ja kuljettajan ruumis roikkui irvokkaasti ikkunassa. Huomasimme molemmat yhtä aikaa vihollisen jalkaväkeä läheisessä puistossa. Heillä oli konekivääri asemissa ja valojuovia alkoi lennellä meidän suuntaamme. Minun oli kuitenkin pysähdyttävä tuhoutuneen auton rinnalle, sillä muutoin saisin hyvästellä ajokorttihaaveet.

Juuri kun seisautin kuorma-auton, näin liikettä tuhoutuneen auton edessä. Verissään oleva nainen konttasi suojatiellä ja piti lasta sylissään. Naiseen oli osunut useita kertoja, mutta hän yritti viimeisillä voimillaan viedä lastaan turvaan. Katselimme tämän urhean siiviilin konttaamista kunnes hän oli päässyt ohitsemme. Nyt saatoin jatkaa matkaa. Samalla vihollisen luodit niittivät naisen lapsineen katuun lopullisesti.

Monella olisi tullut halu kiihdyttää, mutta minulle oli opettaja neuvonut, että hiljaa ajaminen on taito - ei kaahaaminen. Alueella oli 30km/h rajoitus, joten sekä inssi että minä pidimme tarkasti nopeusmittaria silmällä. Samalla luodit vain ropisivat pelteihin.

Näin peilistä vihollisen panssarivaunut tulleen taaksemme, onneksi inssi kuitenkin komensi seuraavasta oikealle. Ajattelin jo polkaista vauhtia, mutta kadulla oli 20 km/h rajoitus. Matelin hetken eteenpäin ja näin peilistä kuinka tankki kääntyi peräämme. Jatkoin rajoituksen mukaisella nopeudella ja näin tankin pysähtyvän. Selkeästi siellä vedettiin kovat putkeen ja tähdättiin. Putki laski vähän ja torni kääntyi hieman.

Inssi komensi jälleen seuraavasta oikealle, joten ryhmityin nopeasti tien oikeaan laitaan. Jouduin kuitenkin pysähtymään kolmion eteen. Samassa takanamme paukahti, jotain sujahti peilini vierestä ohi ja seuraavassa korttelissa räjähti. Peilistä näin vain takanamme olevaa savua.

Pikkutieltä pääsimme kääntymään päätielle ja seurasimme sitä länteen ja ulos Viipurista. Luutnantti totesi, että taidamme olla viimeiset suomalaiset Viipurissa ja käski ottaa omat joukot kiinni. Tein työtä käskettyä, ajokortista ei olisi sotavankeudessa mitään hyötyä.

Länteen päin ajaessa tapasimme monia uupuneita suomalaisia ja otimme heidät kyytiin. En kuitenkaan voinut inssin lisäksi ottaa kuutta matkustajaa enempää. Minulla ei ollut tarvittavia lupia siihen. Voi niitä uupuneita ja surkeita kasvoja, jotka tien varteen jätimme. Heitä odotti vain varma sotavankeus tai kuolema.

Jatkoimme matkaa aina Lappeenrantaan asti. Jossain vaiheessa vihollisen lentokone ampui sarjan meitä kohti ja sain pienen kraapuksen. Totesin kuitenkin olevani edelleen ajokuntoinen vaikka verta valuikin. Lappeenrannassa meidät pysäytettiin ja minut vietiin joukkosidontapaikan kautta sairaalaan toipumaan. Kun sieltä pääsin, oli sota Kannaksella jo loppunut.

Yritin sodan jälkeen löytää inssiluutnanttia, mutta kukaan ei tuntunut tietävän hänestä eikä kyydissämme olleista mitään. Lopulta kuulin, että heitä oli syytetty sotilaskarkuudesta ja heidät olisi viimeksi nähty Lappeenrannan Huhtiniemessä.

Unohdin vähitellen luutnantin ja muutkin. Minulla oli kortti, auton sain lainaksi ja maa oli sotaleskiä täynnä.