Tämä on pätkä 15-sivuisesta novellistani:
Paha olo tuntuu pahenevan ja jokainen liike aiheuttaa minulle melkein oksennusreaktion. Miehet eivät jätä taaskaan minua rauhaan. He tarkkailevat minua piinaavasti. Askeleeni nopeutuvat, silmäni liikkeet harhailevat, mutta ajatukseni jumittuu. Silinterihattumies ilveilee vierelläni ja huutaa:
- Juokse, juokse tyttö vaan. Ei se mitään kuitenkaan auta.
Tasapainoni järkkyy, päässäni on kevyt tunne. Aivan kuin katselisin maailmaa likaisen kelmun läpi ja se vääristyy pelkäksi värisotkuksi. Nyt en näe mitään muuta kuin mustaa. Paniikki valtaa mieleni, olen sokea! haparoin ympäriinsä ja törmään vastaantuleviin ihmisiin. Nojaan katulamppuun ja räpytän silmiäni. Edelleenkin säkkipimeää!
- Voitteko hyvin? nuoren miehen ääni kuuluu noin metrin päästä minusta.
Hän koskettaa olkapäätäni ja teen hieman vastarintaa.
- En näe mitään! ehdin huudahtaa kunnes pyörryn.
Mies ehtii minut ottaa onneksi käsivarsilleen. Herään saman tien ja pelästyn auttajaani.
- Ei mitään hätää.
- Mitä tapahtui?
- Meinasit sammua joten pidin sinua pystyssä.
Kasvot kuumottaen ja kädet kihelmöiden yritän pysyä pystyssä. Nolostun tapahtumasta tilanteesta ja tuijotan miestä hämmentyneenä. Hän katselee minua hieman huolissaan kulmakarvat alhaalla.
- Kä…käsitit väärin. En ole humalassa, sanon tökkivästi.
- Sitä minä arvelinkin. Pitääkö soittaa ambulanssi?
- Ei tarvitse… kaikki on ihan hyvin.
- Oletko ihan varma?
- Juu, olen. Vaikka olenkin vähän sekava.
- Minne olet oikein menossa, mies kysyy uteliaana.
Pidän häntä hieman tunkeilevana kysymyksissään, mutta vastaan:
- Kotiin.
- Haluaisitko kyydin sinne?
- Ei sinun tarvitse, menen bussilla. Mutta kiitos kuitenkin.
Mies hymyilee kivan näköisesti. Vasta nyt huomaan hänen vastustamattoman charminsa.
- Selvä. No hyvää päivänjatkoa.
En saa vastattua mitään, nyökkään vain ja hymyilen.
Piinaavat kummitusmiehet ilmestyvät taas ympärilleni tuijottamaan epämukavan näköisinä.
- Rupesiko raukkaa jo vähän päästä heittämään? silinterihattumies kysyy ääni pilkallisesti vääntelehtien.
- Ehkä se on ensimmäinen merkki siitä, että hänen aivonsa homehtuu, mandoliinimies sanoo ja läiskii minua poskista muiden nauraessa ympärillä. Pian he katoavat yhtä nopeasti kuin tulivatkin.
Yhtä rauhallisena pöllö kesäyössä seison siinä reagoimatta heidän sanomisiin. En halua alentua huonoon kohteluun. Vielä se päivä koittaa, että saan oman yksityisyyden ja rauhan.
Paha olo tuntuu pahenevan ja jokainen liike aiheuttaa minulle melkein oksennusreaktion. Miehet eivät jätä taaskaan minua rauhaan. He tarkkailevat minua piinaavasti. Askeleeni nopeutuvat, silmäni liikkeet harhailevat, mutta ajatukseni jumittuu. Silinterihattumies ilveilee vierelläni ja huutaa:
- Juokse, juokse tyttö vaan. Ei se mitään kuitenkaan auta.
Tasapainoni järkkyy, päässäni on kevyt tunne. Aivan kuin katselisin maailmaa likaisen kelmun läpi ja se vääristyy pelkäksi värisotkuksi. Nyt en näe mitään muuta kuin mustaa. Paniikki valtaa mieleni, olen sokea! haparoin ympäriinsä ja törmään vastaantuleviin ihmisiin. Nojaan katulamppuun ja räpytän silmiäni. Edelleenkin säkkipimeää!
- Voitteko hyvin? nuoren miehen ääni kuuluu noin metrin päästä minusta.
Hän koskettaa olkapäätäni ja teen hieman vastarintaa.
- En näe mitään! ehdin huudahtaa kunnes pyörryn.
Mies ehtii minut ottaa onneksi käsivarsilleen. Herään saman tien ja pelästyn auttajaani.
- Ei mitään hätää.
- Mitä tapahtui?
- Meinasit sammua joten pidin sinua pystyssä.
Kasvot kuumottaen ja kädet kihelmöiden yritän pysyä pystyssä. Nolostun tapahtumasta tilanteesta ja tuijotan miestä hämmentyneenä. Hän katselee minua hieman huolissaan kulmakarvat alhaalla.
- Kä…käsitit väärin. En ole humalassa, sanon tökkivästi.
- Sitä minä arvelinkin. Pitääkö soittaa ambulanssi?
- Ei tarvitse… kaikki on ihan hyvin.
- Oletko ihan varma?
- Juu, olen. Vaikka olenkin vähän sekava.
- Minne olet oikein menossa, mies kysyy uteliaana.
Pidän häntä hieman tunkeilevana kysymyksissään, mutta vastaan:
- Kotiin.
- Haluaisitko kyydin sinne?
- Ei sinun tarvitse, menen bussilla. Mutta kiitos kuitenkin.
Mies hymyilee kivan näköisesti. Vasta nyt huomaan hänen vastustamattoman charminsa.
- Selvä. No hyvää päivänjatkoa.
En saa vastattua mitään, nyökkään vain ja hymyilen.
Piinaavat kummitusmiehet ilmestyvät taas ympärilleni tuijottamaan epämukavan näköisinä.
- Rupesiko raukkaa jo vähän päästä heittämään? silinterihattumies kysyy ääni pilkallisesti vääntelehtien.
- Ehkä se on ensimmäinen merkki siitä, että hänen aivonsa homehtuu, mandoliinimies sanoo ja läiskii minua poskista muiden nauraessa ympärillä. Pian he katoavat yhtä nopeasti kuin tulivatkin.
Yhtä rauhallisena pöllö kesäyössä seison siinä reagoimatta heidän sanomisiin. En halua alentua huonoon kohteluun. Vielä se päivä koittaa, että saan oman yksityisyyden ja rauhan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olisin lukenut pidemmällekin. Tyylissä kuitenkin mielestäni hieman horjuntaa, tässä muutama kohta, jotka pistivät silmään:
"Mies ehtii minut ottaa onneksi käsivarsilleen."
Ihme sanajärjestys, onko sille joku syy? Eikö suomenkielisempää olisi pikemminkin kirjoittaa: 'Mies ehtii onneksi ottaa minut käsivarsilleen.'? Plus tuo kuulostaa siltä kuin mies koppaisi päähenkilön suunnilleen syliinsä, mikä ei ilmeisesti ole tarkoitus.
"Pidän häntä hieman tunkeilevana kysymyksissään"
Olisiko 'Pidän häntä hieman tunkeilevana kysymyksineen' parempi?
"Vasta nyt huomaan hänen vastustamattoman charminsa."
Sen lisäksi, että käytät noin kauheaa sanayhdistelmää, saat "vastutattoman charmin" kuulostamaan joltain syntymämerkiltä nenän vieressä, jonka noin vain hupssansaa yhtäkkiä huomaa.
"Nolostun tapahtumasta tilanteesta ja tuijotan miestä hämmentyneenä."
Tämä on ilmeisesti vain huolimattomuusvirhe. Ehkä nuo muutkin viestivät vain hiomattomuutta. Pyri olemaan eksaktimpi ilmaisuissasi. Älä tyydy siihen, että joku kuulostaa hyvältä ja on vähän sinne päin, mieti mitä todella haluat sanoa. E-K-S-A-K-T-I-S-T-I.
Mutta todellakin: loppu jätti haluamaan lisää.
hyvä kun otit esille huolimattomuusvirheeni. Tiedän että minulle tulee helposti sellaisia virheitä, että sanat menevät väärään järjestykseen. Virheistä opitaan.