Kolmen kimppa

Erityylistä jännitystä

Hiihtokelien häivyttyä lukaisin putkeen kolme uudenkarheaa jännäriä genren äärirajoilta. Olisko senkin ajan voinut käyttää paremmin onkin vaikeampi sanoa. Ehkä.

Virolaisen Mihkel Raudin Sininen on sinun taivaasi ilmestyi jo 2011, mutta osui vasta nyt silmiini. Rikos kannattaa-sarja ei ehkä ole oikea foorumi tälle yhteiskuntakuvaukselle. Jossa toki ruumiita tulee monisatakertaisesti perinteiseen salapoliisiromaaniin verrattuna. Juonenkäänteet heittää häränpyllyä ja logiikan perään voi perustellusti kysyä. Kyseessä on kai lähinnä julma satiiri EU-ajan Virosta. Sen korruptiosta ja oman edun tavoittelusta kaiken kaaoksen keskellä. Heistä, joiden loistojahtien moottorit on lämpimänä Suomenlahden rannassa valtion lopullisen romahduksen ja äkkilähdön varalta. Kyllä Raud kirjoittaa osaa ja rakentaa joukon mieleenjääviä, vaikka vain hetkeksi vilahtavia henkilöitä. Kuten uudelleen syntynyt saksalaisterroristi Ulrike, pyörätuolipianisti tyttärineen tai navettaan vangittu neito. Mitään uskottavaa ei kuitenkaan synny. Toisaalta, kuka uskoi Orwellin Eläinten vallankumoukseenkaan. Itseäni naurahdutti hieman rouva Ratian, Anu Sagimin työsuhde Kapoon eli Viron Supoon. Se selittäisi osan kohunaisen tempauksista.

Yhdellä ruumiilla selviää dekkarin tekemisestä sanataiteen monialaosaaja Tuula-Liina Varis. Naisen paras ystävä kuulunee psykologisen trillerin alalahkoon. Mieleni ajatti sen jonnekin Arhipan ja Pakkasen välimaastoon noin tyylillisesti. Toki keski-ikäinen naiskomisario ja kokkailuvimmainen tyttärensä ohjasivat luokittelua. Pyörätuli täälläkin, poliisin tyttären kulkuneuvona. Tapahtumapaikka on nimetön pikkukaupunki, jolla kummasti piirteitä Joensuusta vaikka savolaisukoista puhutaankin. Kesäinen helle on yksi läpi kirjan kulkeva osatekijä ja lienee pieneltä osin vaikutin psykopaattinarsistin äkkinäiseen surmatyöhön uhrin kassista pilkottavan rahanipun lisäksi. Varsinainen poliisityö jää minimalistiseksi, komisario hoitaa sen vasemmalla kädellä kesälomallaan liian selvien sattumien johdattamana. Jännitys toki säilyy koko 187 sivua, joista suuri osa käytetään tappajan synkeän lapsuuden ja kieroontuneiden ihmissuhteiden vatvomiseen. Lukijaa saattaa tympiä Variksen tapa pistää repliikit, kokijan aatokset ja kerronta samaan pötköön ilman mitään viitettä kuka mitäkin sanoi ja mihin puhe loppuu ja ajatus jatkuu. No, pysyypähän lukijakin hereillä kun yrittää rivivälilyönneistä laskea kuka puhui ja vielä samalla tajuta mitä.

Turun romaanifabriikki Mäki OyAb on pistänyt Vareksen hetkeksi tauolle (katkaisuhoitoon?) ja kaivanut alimmasta pöytälaatikosta parin vuosikymmenen takaisen keskenjääneen Roivas-trilogian päätösosan. Slussenissa sarjamurhaaja riehuu Tukholmassa ja poliisit on pihalla kuin lumiukot. Mikään ei tunnu yhdistävän uhreja ja julkinen paine rassaa tutkijoita poliisipomojen lisäksi. Toisin kuin Vares ylikonstaapeli Roivas on juoppoutensa voittanut ja AAn voimin pystyy hommiinsa. Joita todella kahvikuppitarkkuudella kuvataan. Variksesta poiketen Mäen tekstistä totisesti erottaa kuka minkäkin puujalkavitsin tutkijapalaverissa lausahtaa. Mielessäni on haalea muistikuva Mäen alkupään Ruotsidekkareista, jotka ilmestyessään tuntuivat jopa virkistävän jännittäviltä. Tämä ei ollut. Junnaavaa jahkailua ja murhaajan ihmiskuva jää täysin ontoksi.

Jos laskuttaisin lukuajastani keskitason asianajajan taksalla niin mikään näistä ei olisi siihen haaskatun ajan arvoista. Onneksenne en veloita kommenteistani. Jos näistä yksi pitäisi luettavaksi suositella niin tuo virolainen. Omituisen lonkeroisen erilaisuutensa vuoksi.