Motivaatio nolla

Sissos. Ei ole enää paljon jäljellä, mutta kun motivaatio on nolla. Eikä edes sitä vaan miinuksella. Olen valmistunut aikaisemminkin, aina koulussa on jotain vaikeaa, jotain helppoa, jotain motivoivaa, jotain ei-niin-paljon. Eli en odota täydellisyyttä, ymmärrän kyllä. Mutta tämä on käsittämätöntä...
Nukun huonosti, opiskelijana saa tehdä töitä, mutta silti on vaikeaa tulla toimeen. Joka kuukausi on taistelua, töitä tai velkaantumista. Raha-asiat painaa todella paljon. Lähdin kouluun että saisin enemmän töitä ja ehkä vakituisen työn mahdollisuuden, mutta itse opiskeluaika on täyttä helvettiä viikosta toiseen. Tuntuu kuin olisi vaan jatkanut helvettiään.
Lisäksi oksettaa tämä koulumaailma, missä edelleen on sama meininki kuin yläasteella (tietenkin koska opettajakouluun päätyvät ne samat suorittajat ja vähän ajattelevat sokeat partiolaiset, jotka suunnittelevat koulutukset muille): ymmärryksellä/taidolla ei ole väliä, vaan koulupuku päälle, käsi lippaan ja kieli pitkälle. Odotin jotenkin älyä, luovuutta ja paloa jo.
Koulu antaa tutkinnon, mutta täytyy sanoa että muuten sen taso on ollut niin surkea, ettei enää nekään pari ainetta, mitkä ovat hyviä, jaksa motivoida.
Lopputyö on iso työ ja ei vaan kiinnosta: on pelkkää tyhjyyden tunnetta. En osaa kuvailla tätä, mutta lähinnä oksettaa mennä lähelle koko laitostakaan. En tunne mitään. Tuijottelen opinnäytetyötä ja hetkittäin kuvittelen tekeväni sen, mutta en saa mitään aikaan.
En saa muutenkaan mitään aikaan. En oikein jaksa siivota, en tunne mitään, en ole kiinnostunut tulevaisuudesta enkä sitä nää. Enpä oikeastaan edes syö kunnolla, kun sekin harmittaa: menee rahat vaan ja silti pitää aina vaan syödä sitä mitä halvimmalla saa. Joten en syö mitään.
Ja olen niin aikuinen, että minun pitäisi... mitä? Tietää, jaksaa, toimia, osata... Kaikkea. Mutta kaikki tuntuu vaan tyhjältä. Ainoa mikä motivoi on ilmoittaa, etten enää tule paikalle. Olen yrittänyt: harrastaa muutakin. Ei että olisi varaakaan, mutta ei se autakaan. Käännyttää itseni positiiviseksi: alkaa oksettaa. Ajatella pidemmälle: en nää mitään. Pakottaa itseni: lamaannun ihan täysin. Muistaa ne hyvät asiat: en jaksa edes niitä. En tee mitään niiden eteen enää. Rentoutusharjoituksia ja nukkua: en nuku, ja jos nukun, herään ihan yhtä väsyneenä kuin olin illalla. Hakea apua: en saa. Luopua kaikesta: siis että ei aina tarvitse tuntua hyvälle, olla mitään, voi vaan tehdä... Ei voi. Olen kannustanut itseäni sekä haukkunut itseäni, mutta tuntuu ettei mikään auta.
Olla realistisempi: koulu on paskaa, mutta paperit tässä maassa määrää, eikä muu ja lisäksi hallitus tekee opiskelusta koko ajan epätasa-arvoisempaa ja ajaa läpi voimalla luokkayhteiskuntaa. Kannattaa siis oikeasti opiskella nyt edes siihen keskiluokkaan.
Keksiä muuta: en keksi, joten miksi en opiskelisi?
Ja ajatella laajemmin, että maailmassa monelle tämä olisi taivaan lahja: mutta se että joku kärsii, ei voi toimia motivaationa. Ymmärrän että joku olisi kiitollinen, asioita on hyvinkin, ja näen ne asiat... mutta en tunne. En tunne iloa, en jaksa välittää, enkä aloittaa, tekisi mieli vaan nukkua niin kauan että kaikki menisi ohi. Tekisi mieli sanoa itsensä irti, lopettaa, antaa olla. Ja se on enemmän kuin "tekisi mieli", herään joskus kolmen aikaan yöllä suoraan itkemään. Että en enää halua enkä jaksa.
Ja ulospäin kukaan ei nää mitään: vituttaa sekin mutta en osaa valittaa, en itke julkisesti, en ole niitä ruikuttajia, jotka hiihtää ympäri koulua parkumassa suuria vaikeuksiaan kaikille. En osaa. Jos olen ihmisten seurassa, olen hyvin. Joten en halua olla, koska itseäni vituttaa se teeskentely: oma itsenikään en voi olla.

Viime vuodet ovat olleet raskaita, tuntuu etten palaudu. Siis opiskelu itsessään ei ole muuta kuin turhauttavaa, se ei ole niin raskasta. Mutta tuntuu että kaikki muu painaa niin paljon ettei kestä yhtään asiaa, mikä ei ole tärkeä, tärkeä sillä tavalla että antaisi voimia. Opiskelun taloushuolet ja muut painavat niin paljon lisää, että jokainen päivä tuntuu kidutukselta. Tuntuu että elämä on epäinhimillisen julmaa ja raskasta. En halua enää sitä.
Mitä pitäisi tehdä... Mistä löytää se 2kymppisen älytön ja rajaton usko? Naiivius mitä nyt tarvitsisi? Se typerän sinisilmäinen, mutta niin helvetin vahva toivo siitä, että kaikki menee hyvin? Se kun ei painanut kaikki niin raskaana ja jos painoi, sitä vaan ajatteli "sitku!" ja siinä sitkussa ei ollut elämisen jättäminen odottamaan parempia aikoja, vaan usko ja toivo! Mulla oli raskasta silloinkin, mutta jotenkin myös uskoa johonkin... tulevaan. Nytku ei ole kuin kaikki se ikuinen taistelu ja elämän inhorealismi, ei oikein tiedä... mitä väliä on millään? Ei mikään ikinä muutu eikä parane, ei mistään mitään tule. Ei missään ole minun paikkaa.
Mä en vaan kertakaikkisesti enää jaksa. Mitä helvettiä mä teen? Mitä te muut olette tehneet motivoidaksenne itsenne, jaksaaksenne? Miten te olette tehneet lopputyöt jos ei ole kiinnostanut tai onko joku valmistunut vaikka olisi kipeä? MITEN?