Tämä oli jotain pientä mitä ajankulukseni väkersin =)
Valkoinen
Astelen hiljakseen punertavanruskeaa hiekkatietä joka vie minua kotiin. Maalasimme kotitalomme seinät vihreiksi kun olin viisi. Pian saavuin talon kohdalle ja nostin katseeni sitä kohti. Valkoinen? Hieron silmiäni. ”Minä vain kuvittelen.” kerron itselleni.
Astun rautaisesta portista sisään ja kuljen ovelle. Oven saranoita ei ole koskaan öljytty, ei kukaan jaksanut, joten ne narisevat aina. Hiljaisuus, ihmettelen.
Kotona leijuu aina persikan tuoksu, koska äiti pitää siitä. Hän sanoo sen muistuttavan minusta, koska kerran kaadoin persikan tuoksuista hajuvettä päälleni ja haisin siltä koko viikon. Nuuhkaisen ilmaa astuessani sisään ja odotan kuinka persikkainen ilma täyttää keuhkoni. Mutta..? Sitruunaa? Ei, minulla on varmaan flunssa, kun en haista persikan tuoksua.
Äidillä on tapana laittaa aina tuoreita ruusuja eteisen lipaston päällä olevaan, lasiseen maljakkoon. Neilikoita? En usko.
Jokin lämmin ja pehmeä koskettaa jalkaani. Meillä on kissa, sen nimi on Amadeus. Se on muuten kokonaan ruskea, vain toinen sen korvista on musta. Katson jaloissani kehräävää ja kiehnäävää kissaa joka on harmaa. Harmaa!? Ei se voi olla. Ehkä se on Amadeuksen kaveri.
Kävelen keittiöön. Ikkunalaudalla, pöydän yläpuolella, on kaktus joka kukkii aina kerran kahdessa vuodessa. Siihen tulee hennonvaaleanpunaisia kukkia jotka eivät tuoksu juuri miltään. Pelargonia ikkunalaudalla? Ei, ei se niin mene.
Äiti istuu olohuoneessa, vanhassa keinutuolissa, jossa on siniset, ruudulliset tyynyt. Kukalliset? Ehkä minä näen väärin.
Äidillä on kauniit hiukset, mustat, paksut ja kiiltävät. Naapurintäti aina kadehtii äidin hiuksia ja ihmettelee kuinka äiti saa ne pysymään niin hyväkuntoisina. Vilkaisen äitiä. Harmaata? Ei, ei äidin hiuksissa ole harmaata.
Äidillä on valokuva kädessään. Se kuva on otettu minusta tämän kesän alussa. Hymyilen kuvalle. Ruskea polkkatukka, ruskeat silmät ja paljon pisamia. Olen aina näyttänyt samalta.
Äiti itkee. Miksi? Kaikkihan on hyvin. Katson äitiäni ja sitten taas valokuvaa hänen kädessään. Onko kuvassa jotain vikaa? Sehän näyttää juuri minulta. Katson äitiäni vielä kerran, hänen harmaita hiuksiaan… Harmaita? Mutta..?
Äkkiä ajatus iskee tajuntaani, mutta en saata ymmärtää sitä. Se on liian vaikeaa. Se kipu joka hävisi kun nukahdin. Juoksen ulos talosta ja katson sen vanhoja puuseiniä. Valkoinen? Kyllä, valkoinen. Minua ei enää ole.
---------------
Kommentit tervettulleita...
Valkoinen
Astelen hiljakseen punertavanruskeaa hiekkatietä joka vie minua kotiin. Maalasimme kotitalomme seinät vihreiksi kun olin viisi. Pian saavuin talon kohdalle ja nostin katseeni sitä kohti. Valkoinen? Hieron silmiäni. ”Minä vain kuvittelen.” kerron itselleni.
Astun rautaisesta portista sisään ja kuljen ovelle. Oven saranoita ei ole koskaan öljytty, ei kukaan jaksanut, joten ne narisevat aina. Hiljaisuus, ihmettelen.
Kotona leijuu aina persikan tuoksu, koska äiti pitää siitä. Hän sanoo sen muistuttavan minusta, koska kerran kaadoin persikan tuoksuista hajuvettä päälleni ja haisin siltä koko viikon. Nuuhkaisen ilmaa astuessani sisään ja odotan kuinka persikkainen ilma täyttää keuhkoni. Mutta..? Sitruunaa? Ei, minulla on varmaan flunssa, kun en haista persikan tuoksua.
Äidillä on tapana laittaa aina tuoreita ruusuja eteisen lipaston päällä olevaan, lasiseen maljakkoon. Neilikoita? En usko.
Jokin lämmin ja pehmeä koskettaa jalkaani. Meillä on kissa, sen nimi on Amadeus. Se on muuten kokonaan ruskea, vain toinen sen korvista on musta. Katson jaloissani kehräävää ja kiehnäävää kissaa joka on harmaa. Harmaa!? Ei se voi olla. Ehkä se on Amadeuksen kaveri.
Kävelen keittiöön. Ikkunalaudalla, pöydän yläpuolella, on kaktus joka kukkii aina kerran kahdessa vuodessa. Siihen tulee hennonvaaleanpunaisia kukkia jotka eivät tuoksu juuri miltään. Pelargonia ikkunalaudalla? Ei, ei se niin mene.
Äiti istuu olohuoneessa, vanhassa keinutuolissa, jossa on siniset, ruudulliset tyynyt. Kukalliset? Ehkä minä näen väärin.
Äidillä on kauniit hiukset, mustat, paksut ja kiiltävät. Naapurintäti aina kadehtii äidin hiuksia ja ihmettelee kuinka äiti saa ne pysymään niin hyväkuntoisina. Vilkaisen äitiä. Harmaata? Ei, ei äidin hiuksissa ole harmaata.
Äidillä on valokuva kädessään. Se kuva on otettu minusta tämän kesän alussa. Hymyilen kuvalle. Ruskea polkkatukka, ruskeat silmät ja paljon pisamia. Olen aina näyttänyt samalta.
Äiti itkee. Miksi? Kaikkihan on hyvin. Katson äitiäni ja sitten taas valokuvaa hänen kädessään. Onko kuvassa jotain vikaa? Sehän näyttää juuri minulta. Katson äitiäni vielä kerran, hänen harmaita hiuksiaan… Harmaita? Mutta..?
Äkkiä ajatus iskee tajuntaani, mutta en saata ymmärtää sitä. Se on liian vaikeaa. Se kipu joka hävisi kun nukahdin. Juoksen ulos talosta ja katson sen vanhoja puuseiniä. Valkoinen? Kyllä, valkoinen. Minua ei enää ole.
---------------
Kommentit tervettulleita...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Aioin vain vilkaista, mutta lopun luettuani tulin toisiin ajatuksiin. Jotenkin... aavemainen. Mutta pidin tosi paljon =D En osaa tarkemmin sanoa, ehkä joku viisaampi osaa antaa paremman arvostelun...
Mahtava pätkä! Ihastuin siihen täysin! Odotin kyllä että se tyyppi on vain erehtynyt talosta..
Hyvä se oli silti.
Kehityskelpoinen, joskin melko käytetty idea.
Tunnelma oli aika onnistunut.
Jos vielä maalaisit hiukan oudoimmilla väreillä.
Kirjoita, niinkuin katsoisit unta...