Oma äitini ei ollut hyvä

Olen 26 vuotias nainen. Muutin pois kotoa 16 vuotiaana, koska kotona oli ikävää asua ja masensi. Äiti käytti henkistä ja fyysistä väkivaltaa minua kohtaan kun olin pieni. Kun olin 5 vuotias, toivoin että perhepäivähoitajan olisi ollut äitini. Äiti meni uudestaan naimisiin kun olin 7 v ja sai toisen lapsen uuden miehen kanssa. hoitaessaan uutta lastaan äiti sanoi että poikavauva on paljon helpompi ja kiltimpi kuin minä.
Vihasi jokaista hetkeä kun äiti löi minua. Hän saattoi kysyä minulta ollessani 14 vuotias että olenko raskaana ja väitti kaulassa olevan jäljen olevan fritsu ja huusi siitä minulle. Minulla ei ollu poikaystävää tuolloin koska olin liian nuori.

Äiti aina riidellessään haukkui minua todella pahasti. Minulle syntyi todella huono itsetunto ja lukioon mennessä koin että en pärjää koska olen niin huono ja ruma. Menin kouluterveydenhoitajalle 15 vuotiaana ja sanoin että masentaa niin hän sanoi että varmaan johtuu vaan murrosiästä. Pitkään luulin että vika on minussa eikä kukaan ei tykkää minusta koska olen äidin kuvaamana vaikea ja hankala lapsi eikä kukaan jaksa minua. Äiti sanoi monta kertaa että hän haluaa kirota minun elämäni ja toivoi että joku poikaystävistäni vielä lyö minua.

Muut ihmiset kuvasivat minua kilttiä ja hieman ujona lapsena jolla oli tarve miellyttää muita.
Nyt 26 vuotiaana mulla on aviomies ja poikavauva. Olen ylioppilas ja minulla on sairaanhoitajan ammatti. Koin kovan elämänkoulun kun yksin lähdin isoon kaupunkiin asti pakoon ikäviä kotiolosuhteita. Kävin 3 vuoden psykoterapian traumoineni. Olen kertonut kaikki katkeruuteni äitiä kohtaan nyt aikuisiällä ja nyt uskaltanut sanoa hänelle vastaan.