Aasian kriisin yhteydessä on monesti ollut puhetta siitä, että omaiset ovat saaneet kriisityöntekijöiltä apua. Jopa 8 hengen ryhmä on käynyt auttamassa ja pitää yhteyttä päivittäin. Ihmettelen, missä nämä ihmiset ovat muissa tapauksissa? Oma isäni murhattiin vain 7 kuukautta äitini kuoleman jälkeen - joka sekin johtui leikkauskomplikaatioista ja hoitovirheestä. Murha joutui julkisuuden kynsiin ja oikeutta käytiin lähes vuosi. Ns. debriefing-ryhmä kävi luonamme kerran, mutta kun sen jälkeen otin yhteyttä ryhmän jäseneen, oli hänelle tärkeintä olla iäkkäiden vanhempiensa luona, minulle hän ei edes neuvonut, mistä apua voisi hakea. Jäin siis shokkini keskelle totaalisen yksin. Tämä johti kriitiseen tilanteeseen myöhemmin. Pitääkö olla näin kokonaisvaltainen tapahtuma, että ihmiselle apu löytyy?
Hiukan aiheen vierestä
Helena
211430
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
ihan samaa. Maailmassa tapahtuu paljon kauheita asioita. Liikenneonnettomuuksissa menee kokonaisia perheitä tai useita perheenjäseniä. Ihmettelen valtiovallan kantaa, että kaikki korvataan kuten esimerkiksi 70-luvulla Lapuan patruunatehtaan räjähdyksen yhteydessä annettiin orvoiksi jääneille tukea. Katselin Thaimaan joulumatkojen hintoja. Khao Lakin pahiten tuhoutunut hotelli oli todella kallis. Jos tällaiseen paikkaan lädetään koko suvun kanssa ei perheessä ainakaan puutetta ole! Mikä erityinen syy on sille, että valtio kustantaa terapian juuri näille lapsille? Totuus on, että julkisessa terveydenhoidossa ei psykoterapiaa nykyään saa kuin vuosia jonotettuaan. Myöskin Kela on hyvin kitsas korvaamaan mitään, joten pienituloisilla ei ole yksityisterapiaan asiaa. Ryhmähenkivakuutukset ovat tulleet Suomeen 70-luvun jälkeen ja korvaus on sitä suurempi, mitä nuorempi vainaja on. Nämä lapset tulevat saamaan vanhempiensa tulojen perusteella määräytyvää perhe-eläkettä...puutetta tuskin tulee.
En ollenkaan vähättele yksilöiden kärsimyksiä, mutta samanlaista kärsimystä tapahtuu ympärillämme koko ajan. Julkinen huomio tälle tapaukselle on uhrien määrän vuoksi erityisen suuri, mutta taloudellisen myötätunnon aalto suomalaisia yhreja kohtaan alkaa tuntua epäoikeudenmukaiselta.
ihmettelemään.
Jos terapiaa ja apua ei järjestettäisi nyt, niin valitettaisiin. Kun sitä järjestetään, valitetaan siitä huolimatta.
Kertokaapa, mikä olisi hyvä vaihtoehto? Koittakaa valittamisen sijasta keksiä se paras vaihtoehto, ja pyrkikää itse päättäviin asemiin. Kansanedustajaksi vaan ja sitten alatte ajamaan asiaanne. Suomi24-keskustelu palsta antaa kyllä riittävät rahkeet hoitaa koko maankin asioita.
Vaikka saamme lukea suuria lukuja Aasian onnettomuuden edesmenneistä, täytyy muistaa silti, että suru kohtaa meidät aina sen läheisen poismenon myötä. Hätä on omakohtainen ja avun oltava sen mukaan.
Hätä ja suru on aina omakohtainen, ja oman kokemukseni mukaan surevaa helposti vähätellään. Hänelle selvitetään, miten tärkeää on palata normaaliin elämään ja ajatella, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta, ei saa turhaan itkeä ja kaivata. Työelämässä ei surevaa huomioida mitenkään, ellei sitten hae sairaslomaa henkisten syiden perusteella ja ole töistä poissa. Ei silloin paljoakaan ymmärtäjiä ja auttajia löydy kun suru on käsinkoskelteltavissa.
Nyt kun tämä kollektiivinen suru, niin kukaan ei oikein saa tehdä mitään. Uutena vuotena oli väärin ampua raketteja ja juoda viinaa. Joka päivä keksitään joku uusi juttu, jota ei saisi tai joka pitäisi tehdä, että osoittaisi surua.
Tosiasia taitaa olla kuitenkin niin, että jos yhtään suomalaista ei olisi menehtynyt, niin me viittaisimme kintaalla koko tapahtumalle.
"valitinkin" juuri tästä. Kelan, valtion ja kuntien rahat ovat rajalliset. Mikä on se erityinen syy, jonka perusteella juuri Thaimaan lomarannoilla omaisensa menettäneille tarjotaan välittömästi terapiaa yhteiskunnan kustantama kun sitä eivät muut, jonkin henkilökohtaisen katastrofin kokeneet, saa. Olen kunnassa johtavassa (ja päättävässä) asemassa. Jos nyt meidän kunnassa olisi tsunamin uhreja, voisimme valtion lupaaman rahan turvin hommata heille yksityissektorilta psykoterapiaa ja laskun maksaisi valtio. Jos muihin, varmaan henkilötasolla yhtä tarpeessa oleviin asiakkaisiin käyttäisimme samaa menetelmää, eivät määrärahamme riittäisi millään. Esimerkiksi masennuksesta ja erilaisista addiktioista, väkivaltaisuudesta yms. kärsivien lasten ja perheiden määrä on todella suuri nykyään. Puhumattakaan nuorison psyykkisestä pahoinvoinnista. Tätä tarkoitan oikeudenmukaisuudella ja tasa-arvoisuudella.
Olen kanssasi samaa mieltä tästä asiasta. Aiemmassa keskustelussa yritin tämän suuntaisia ajatuksia jo tuoda julki. Painotin siinä sitä, etten yhtään väheksy nyt kärsivien avun tarvetta, mutta mikä tekee siitä juuri sen eriarvoisen muihin nähden...
Olen ihmetellyt samaa asiaa.
Vähättelemättä Aasian suomalaisuhrejen tarvetta kriisin läpikäymiseen. Tarveharkintaan ei saisi vaikuttaa se, mistä psykkisen tuen tarve 'on tullut'.
Suomen kansalaisia tulisi kohdella tasa-arvoisesti. Siis mikäli on tarvetta, samanlainen valtion tuki.
Oma vuosientakainen kokemukseni psyykkisenavun saamisesta on heikko. Kun lääkäri totesi: "elimistöstänne on löytynyt syöpäsoluja", Kysyessäni 'onko kyseessä, että odotettava elinaika on kaksi viikkoa, kuukautta, vuotta vai 20 vuotta? Vastaus oli: siihen ei voi vastata. Ainoa paikka, josta sain tukea oli Syöpäsäätiön vertaistukiryhmä.
Tuo on ruma piirre ihmisessä, että on kade jostain.
Niin, miksi valitat???
Voit alkaa kerätä rahaa niille toisille ja tehdä jotain. Osaat varmasti vedota ihmisiin ja kerätä rahaa niille, jotka tarvitsevat. Miksi et tee mitään? Täällä vain ihmettelet ja itse olet jakamassa sitä rahaa ja valitsemassa niitä pärstäkertoimen mukaan, kuka saa apua ja kuka ei.
Olen antanut nyt 38 euroa, sen verran kuin nyt työttömänä kykenen. Joka kerran, kun avustuspisteen ohi kuljen, on jokunen sentti taskustani lähtenyt. Pienistä puroista kasvaa iso virta. Tehkäämme jokainen samoin.
Kovassa flunssasa, mutta ystävä hädässä, Helena
Kiitos paljon vietsistäsi. Taisit todella ymmärtää tunteeni. Lämpimät terveiseni Sinulle.
Onnellista, ihanaa Uutta Vuotta!
Miksi olisin kade? Miksi ihmeessä? Olen itse trauman kärsinyt ihminen, läheiseni menettänyt äkkikuolemalla, joten ehkä on lähituntumaa asiaan. Olen jopa pystynyt muita auttamaan asian johdosta. Suru ei ikinä katoa.
Luin nyt vasta viestisi. Flunssan kourissa kun olen, en aiemmin ehtinyt. Totta puhut siinä, että surun kohtaa vasta silloin, kun se omaa itseä kohtaa. Näin se vain on. Ikäviä asioita kun ei viitsi muistaa enempää kuin asia, ja siihen liityvät toimenpiteet vaativat.
Olet oikeassa. Mutta toisaalta hyvä, että edes nyt järjestetään terapiaa. Harmi, että siihen tarvitaan aina joku ismopi katastrofi ja julkisuutta.
Olen itsekin kokenut kahden läheiseni menetyksen traumaattisella tavalla pari vuotta sitten, ja se koski syvästi koko perheeseemme ja naapuristoon. Siksi otinkin aika pian tapahtuman jälkeen yhteyttä terveyskeskukseen, ja pyysin kriisiapua. Paikalle tuli kaksi kriisiasiantuntijaa, jotka kävivät asiaa läpi koko perheen ja naapurien kanssa. En myöhemmin yrittänyt kyllä ottaa heihin enää yhteyttä. Ikävä, että sinulle oli käynyt huonosti, kun yritit ottaa yhteyttä omiin asiantuntijoihisi. Ehkä kyseinen henkilö todella oli huonossa paikassa, mutta olisi hänen pitänyt pyytää ottamaan uudelleen yhteyttä, tai edes antaa joku muu numero mihin soittaa.
Myös seurakunnasta saimme paljon apua, itse kävin tutun papin kanssa juttelemassa asiasta useita kertoja, hän oli yhteydessä myös muihin perheen jäseniin ja soitti vielä puoli vuotta sitten viimeisen kerran ja kysyi, miten elämä on edennyt.
Neljä vuotta sitten tutuilla paloi talo, he saivat myös kriisiapua, ja kaikki naapurit ja sukulaiset tulivat auttamaan, kunta antoi ilmaisen asunnon vuodeksi, SPR toi vaatteita ja rahaa, seurakunta samoin, työpaikat antoivat myös rahaa ja lomaa...
Tämäkin oli kuitenkin tietysti hyvin julkinen tapahtuma, toisin ehkä kuin teidän tapauksenne. Kaikki tiesivät ja osasivat tulla auttamaan, hankalahan se on sellaista salatakaan. Ongelma taitaakin olla se, että jos ei kriisi ole tiedossa, kukaan ei osaa auttaa, eikä kriisin uhreilla ainakaan ole tai ei ainakaan voi olettaa olevan minkäänlaista energiaa lähteä hakemaan apua. Siksi omaistenkin pitäisi olla huolissaan läheisistään ja jos joku tuttu kohtaa kriisin, hänelle pitäisi saada apua ja olla tukena.
Tällaiset asiat jäävät muistiin ikiajoiksi. Voimia sinulle ja muille läheisillesi vielä eteenpäinkin!
Mutta eikös rikkaat lapsetkin ole muuten samanlaisia kuin me mutta heillä vain on rahaa? miksei heille saisi antaa terapiaa???? en itse ole rikkaasta perheestä, enkä haluaisi. Otan osaa (ensimmäinen kirjoittaja) Se ihmetyttää kylläkin että miksi köyhille/tavallisille ( "tavallisille") voisi antaa myös terapiaa??
aiheen vierestä tämäkin. Shokin kautta henkinen traumaattinen kriisi ja jonot ovat kuulemma pitkiä, jos haluaa päästä purkamaan, kun yksin en jaksa/pysty. Olo on kamala.
Ajatuksin voimia lähetän kaikille, jotka niitä tarvitsevat.
Kiitos Sinulle lämpimistä sanoistasi. Hyvää alkanutta vuotta.
saa ja pitää antaa kaikille, jotka sitä todella tarvitsevat. Koska yhteiskunnan varoilla ei voida kustantaa kaikkien tarvitsevien terapioita, tulee yhteisten varojen jaossa käyttää harkintaa
Siinä sitä vasta on traumaattista kokemusta. Onko heitä ymmärretty tai autettu KOSKAAN?
Kannattaako alkaa elämöidä siitä, kun on kärsinyt eniten? Miksi pitää heittäytyä lapseksi nyt?
Sinä tai minä olemme jokainen kärsineet jotain kolhuja elämässä.
(Minä menetin äitini 8-vuotiaana, veljeni kuolivat auto-onnettomuudessa - olin 20-kesäinen).
Silloin joskus ei vaan ollut kriisiapua, jokaisen piti selviytyä miten parhaaksi taisi.
Kuka auttaa näitä ihmisiä, jotka nyt voivat pahoin ja nämä kriisit tulevat pintaan kuten vanha mies, joka oli sodassa ja näki kauheuksia. Voiko hänen kokemaansa vähätellä kukaan? Hän on varmasti kärsinyt siitä, että piti ampua se joku (vihollinen), joka pelkäsi yhtä paljon kuin hän itse, mutta kun ei ollut vaihtoehtoja - joko hän tai minä. Tämä on vain elämää ei sen enempää.
Kaikki tämä kuuluu elämään. Ne, jotka kuolivat siellä kaukana Thaimaassa eivät ole suremassa tätä vain me elävät suremme. Heillä on hyvä olla siellä jossakin.
koska ei haluta tietoa "lehdistön ja muun kautta" muualle maailmalle että tämän katastrofin uhrit eivät saaneet mitä luvattiin..
Väärin se ehdottomasti on missä kukin sitten asuukin, että muut eivät saa apua vaikka kuitenkin hyvinkin moni kansalainen maasta katsomatta ovat osallistuneet hyväntekeväisyyteen omasta tahdosta ja hyvinkin paljon..
Otan osaa ...surusi pysyy mutta muistot jää, ne parhaimmat, niitää ei kukaan voi viedä pois...