kuntosalilla käynti

15v. Käy salilla? Mitä tämä on?

Tuo on sitä neuroottisuutta, ja etenkin sosiaalista ahdistuneisuutta.

Tämä ei kaikilta onnistu, mutta ajattele tälläviisiin - ihmiset huomioivat toisensa ollessaan samassa tilassa, ja tämä on normaalia. Se että joku tuntuu "kyyläävän" tai "ilkkuvan" on vain yliherkkyyttä. "Se on vain minun päässäni" on oikea vastaus.

Jos tuo ei toimi ja silti ahdistaa niin ettei saa asioitaan hoidetuksi, on asia vakavampi. Silloin täytyy alkaa aktiivisesti taistelemaan tuota pelkoa vastaan, ja myös mahdollisesti hakea apua vaivaan ihan vaikka koulun terkkarin kautta.

Näin viidentoista vuoden kokemuksella.

hei..olen 49 vuotias ylipainoinen ja läski..170 ja 80k 2vanha nainen silti tylkkään kaydä salilla..en tee sitä toisille teen sitä itselleni..en tullakseni barbiksi tai kauniiksi vaan että se on hyvä tulevaisuutta ajatellen..Kun ei tässä nuorru ja totuus on ettei se hoikkuus sinäänsä vaan se että se lihasmassa meistä katoaa..EN TAHDO OLLA LUUTA JA NAHKAA MUUTENKAAN....siksi käyn olkoon ne hoikat vaan hoikkia..

Kuuntele omaa musaa kuulokkeilla mut älä piä liian kovalla ettei tuu iän myötä sellasta jatkuvaa vinkumista korvaan. Mut siis tuon oman musan avulla voit olla tavallaan omassa maailmassa etkä ehkä sit ole niin herkkä seuraamaan että millasia ilmeitä muilla on. Saatathan nähdä mukaviakin ihmisiä salilla vaikka eihän se mikään juttelupaikka ole, vaan kuntoilupaikka. Ei siis näpätä jatkuvasti selfie-kuvia salilla vaan keskitytään siellä puhtaasti liikuntaan. Ja poikien katsomiseen ;)

Mulla oli sun ikäisenä niin huono itsetunto, etten uskaltanut katsoa itseäni edes peilistä. Minulta vaati viikkojen tai kuukausien jatkuvaa harjoittelua, että pystyin katsomaan itseäni peilistä silmiin ja kertomaan vaikka jotain itsestäni. Mihinkään esiintymisiin en suostunut vatsatautiin yms. tekosyihin nojautuen.

Esiintymistreeni alkoi kuitenkin tuottamaan tulosta ja aloin uskaltamaan puhua asioista enemmän siskoilleni ja ystäville. Ennen olin porukassa vain tuppisuu ja seurasin jutustelua sivusta. Jos minulta jotain kysyttiin, menin heti paniikkiin ja änkytin jotain epämääräistä helpoissakin tilanteissa.

Kun olin n. 20 vuotias, niin tämä "liiallinen itsensä pelkääminen" alkoi tympimään ja hakeuduin tarkoituksella erilaisiin harrastuksiin ja kouluihin, joissa oli pakko esiintyä.

Huomasinkin ettei se ollutkaan niin kauheaa kuinka olin itse asiat päässäni kuvitellut. Asiat menivät kuin itsestään kun olin "oma heikko itseni" ja tunsin kuinka sain vain voimaa ja tukea ylöisöstä. Tänä päivänä olen n. 30 vuotias mies ja johtotehtävissä, jossa pitää pystyä esiintymään ja puhumaan selkeästi. Olen harjaantunut tähän ja suostun mielelläni vaikka pitämään juhlissa puheita kun olen oppinut tuntemaan itseäni ja olemaan sellainen kuin olen.

Myös kuntosalilla käyntiä aikoinaan pelkäsin, kun luulin ihmisten aina tuijottavan minua. Huomasin tämän reaktion olevan yleistä kun menen uudelle salille, mutta tutulla salilla ei minua kukaan enään huomioi. Olen kuin ilmaa heille kun olen "kasvoista tuttu", eikä siinä ole sen ihmeellisempää.