Lapseni ollessa 5 vuotias hänen isänsä kuoli heidän ollessaan kahden. Lapseni ei puhunut eikä itkenyt moniin päiviin. Kysyin neuvoa lastenpsykiatrilta ja jäimme odottamaan reagointia. Lopulta lapseni meni musiikkileikkikouluun ja hänen roolinsa oli peikkometsän peikko, joka sai huutaa ja raivota mielin määrin ja sitä hän teki harjoituksissaan. N. 6 kk tapahtumasta hän alkoi puhua normaalisti, itki 4 pv melkein taukoamatta valveillaollessaan nukahtaen itkuunsa.
Musiikki, laulaminen ryhmässä ja aika teki tehtvää. Kun vuodet kuluivat, lapseni herätti minut öisin, hän itki ja puhui unissaan ja oli vihainen, kun herätin hänet, hän puhui isälleen.
Nyt on kulunut 10 v ja ed. hän näkee unia isästään, kirjoittelee koskettavia runoja isästään, kuten kuljen kuvasi aina kädessäni, sulle puhun, kun muut eivät kuuntele, olet siellä pilvien päällä, aina valmiina muo oottamassa jne.
Minä äitinä olen elänyt tuskan keskellä, tuntuu ettei aikakaan anna lepoa, yhtä arvaamattomasti joudun kokemaan kipeitä muistoja lapseni kautta, koska hän elää yhä itse kipeissä muistoissa.
Kerran hän kertoi, ettei edes tajunnut, että isä on kuollut, vaan odotti, milloin ovi käy ja hän saa taas juosta syliin, hautajaiset ovat kuin satunäytelmä, mutta hän ei tajunnut, kuka haudassa oli.
Voimia jokaiselle, joka on varsinkin lapsena menettänyt omaisensa. Viisautta opastaa ja ohjata ja kulkea lapsen vierellä. Elämä ei ole helppoa kenellekään, ketään emme voi varjella suruista pois, mutta rakkaus elämään voi olla pieni apu.
Musiikki, laulaminen ryhmässä ja aika teki tehtvää. Kun vuodet kuluivat, lapseni herätti minut öisin, hän itki ja puhui unissaan ja oli vihainen, kun herätin hänet, hän puhui isälleen.
Nyt on kulunut 10 v ja ed. hän näkee unia isästään, kirjoittelee koskettavia runoja isästään, kuten kuljen kuvasi aina kädessäni, sulle puhun, kun muut eivät kuuntele, olet siellä pilvien päällä, aina valmiina muo oottamassa jne.
Minä äitinä olen elänyt tuskan keskellä, tuntuu ettei aikakaan anna lepoa, yhtä arvaamattomasti joudun kokemaan kipeitä muistoja lapseni kautta, koska hän elää yhä itse kipeissä muistoissa.
Kerran hän kertoi, ettei edes tajunnut, että isä on kuollut, vaan odotti, milloin ovi käy ja hän saa taas juosta syliin, hautajaiset ovat kuin satunäytelmä, mutta hän ei tajunnut, kuka haudassa oli.
Voimia jokaiselle, joka on varsinkin lapsena menettänyt omaisensa. Viisautta opastaa ja ohjata ja kulkea lapsen vierellä. Elämä ei ole helppoa kenellekään, ketään emme voi varjella suruista pois, mutta rakkaus elämään voi olla pieni apu.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Lapsilla on uskomaton kyky käsitellä vaikeita asioita, tekevät sen tavallaan, kuka puhuu taivaisiin asiansa, kuka piirtää, kuka menee metsään yksin kulkemaan, kuka mitenkin... kaikesta surusta ja murheesta huolimatta lapsikin menee asin ohi, ei ehkä koskaan sen yli kokonaan, eikä ole tarkoituskaan, ei kuolleet katoa siitä yhdessä eletystä elämästä ja muistoista eikä tarvitsekaan kadota, mutta asian kanssa moni oppii elämään. Se on kipeä osa elämää, mutta myös kasvattava osa minuutta, siitä saa myös uskomattoman voiman moneen elämän tilanteesee...
Surullista mutta niin totisinta elämää monen kohdalla nyt.
Asun itse yksin ja kaipaisin perhettä jota en voi saada sillä olen raiskattu ja se puoli ei enää herää minussa koskaan.
Ajattelen miten onnekkaita olette kaikesta huolimatta : teillä on toisenne!
Ja miten onnekasta on että taiteen keinoin lapsesi sai tulpan auki.
Olkaa onnellisia että teillä on toisenne vaikka olisi vaikeaakin.
On hienoa, että olet saanut lapsesi itkemään ja suremaan. Siten hän pystyy vielä selviämään surustaan ja joskus vielä suhtautumaan normaalisti isänsä kuolemaan.
Minä olin 8-vuotias, kun äiti kuoli enkä pysty vieläkään ajattelemaan sitä asiaa niin, etten itke. Silloin kauan, kauan sitten ei ollut mitään terapioita ja lapsen piti olla reipas eikä saanut surra. Siksi yhä vielä on tunne, että äidin kuolema jäi käsittelemättä.
Sen sijaan veljieni kuolema, kun olin 23 vee, pystyin jo jotenkin käsittelemään. Mutta heidänkin kuolemansa nousee nyt pintaan, kun on tapahtunut näin kauhea onnettomuus.
Myöhemmin sattunut tulipalo ja kaiken omaisuuden menettäminen ja minun täpärä pelastuminen ei tunnu miltään.
Mihinkään näihin tapahtumiin en ole saanut kriisiapua. Tässä sitä miettii, että olisi pitänyt saada.
Silti silloin tällöin iskevä masennus on kait seurausta just näistä tapahtumista.
Toivon, nyt perheensä ja läheisensä menettäneiden lapsien rinnalle viisaita ja lämpimiä aikuisia, jotka osaavat olla empaattisia ja antaa turvaa, että näistä lapsista kasvaisi hyviä ja terveitä aikuisia.