...ilman että uskallan tehdä asialle mitään. Taas niitä päiviä, kun kaikki elämätön alkaa painaa mieltä.
En pysty kurkkaamaan kaapista ulos edes sen vertaa, että saisin selville, kuulunko sinne ollenkaan. Luultavasti täytän seitsemänkymmentä ennen kuin uskallan myöntää mitä haluan. Miksi tämän on oltava näin vaikeaa, kun muussa arjessa olen avoimen rehellinen ja saan paljon aikaan (niin hyvässä kuin pahassa). Miten itse olette päässeet siihen missä nyt olette? Kuvitelkaa tilanne, tai ehkä elätte sellaisessa parhaillaan; jo pelkästään puolet koko suvusta heittää veivinsä samalta istumalta jos saa kuulla jonkun läheisensä "poikkeavan" normaaliuden kliseestä, enkä minä halua yrittää muuttaa muita mieleisekseni. Jos pääsisin edes itsestäni perille, se olisi jo iso askel eteenpäin.
En pysty kurkkaamaan kaapista ulos edes sen vertaa, että saisin selville, kuulunko sinne ollenkaan. Luultavasti täytän seitsemänkymmentä ennen kuin uskallan myöntää mitä haluan. Miksi tämän on oltava näin vaikeaa, kun muussa arjessa olen avoimen rehellinen ja saan paljon aikaan (niin hyvässä kuin pahassa). Miten itse olette päässeet siihen missä nyt olette? Kuvitelkaa tilanne, tai ehkä elätte sellaisessa parhaillaan; jo pelkästään puolet koko suvusta heittää veivinsä samalta istumalta jos saa kuulla jonkun läheisensä "poikkeavan" normaaliuden kliseestä, enkä minä halua yrittää muuttaa muita mieleisekseni. Jos pääsisin edes itsestäni perille, se olisi jo iso askel eteenpäin.
Vastaukset 37
Vanhimmat
Mietit puolen suvustasi heittävän veivinsä, kun saavat kuulla lesboudestasi.
Anna niiden heittää veivinsä. Ihan totta. Voin kertoo, että kyllä ne herää siitä uudelleen henkiin.
Elätkö sinä sukulaisiasi varten, vai omaa elämässi?
Uhraavatko nuo sukulaisesi oman elämänsä elämättömäksi sinun vuoksesi, vai elävätkö he omaa elämäänsä?
Miksi sinun tulisi uhrata oma elämäsi ja olla elämättä - heidän vuoksensa, kun hekään eivät missään vaiheessa niin tekisi sinun tähtesi?
Oletan osan niistä tuomitsevan sinun lesboutesi jollakin lailla. No, onko sinun identiteettisi ja elämäsi riippuvaista siitä, hyväksyvätkö nämä muut ihmiset sinut vai eivät?
Niistä tuomitsijoista osa myöhemmin lopettaa tuomitsemasta lesboutta ja alkaa hyväksyä sinut. Osa ei tule koskaan hyväksyyn, mutta sitä osaako varten sinun tulee uhrata elämäsi? Ovatko nuo sukulaisesi jotain aivan erikoisia ihmisiä, joiden tähden kannattaa olla elämättä? Ovatko hekin elämättä sinun tähtesi?
Et sinä heitä vahingoita elämälläsi. Eikä hekään vahingoita sinua, mutta sinä nyt käytät heitä verukkeena elämänpelkoosi.
Osa niistä sukulaisistasi hyväksyy lesboutesi heti. Luulen siellä olevan niitäkin, jotka on itse homoja, mutta eivät ole uskaltaneet tulla kaapista ulos. Jospa sinä olisit teidän suvussa se ensimmäinen rohkea, joka näyttää tien muille?
Ne sinun suvussasi, jotka todella sinua rakastaa (niiden tähden sinun kannattaa itseäs asiassa ja toisessa uhratakkin), hyväksyvät sinut heti tai vähän myöhemmin.
Ei sinulla ole kuin tämä yksi elämä. Jätät sen elämättä sellaisten ihmisten takia, jotka ei ikinä jättäisi elämättä sinun takiasi?
Teen itse parhaillaan näitä ulostuloja (viimeset 5 kuukautta) ja onhan tämä tavallaan rankkaa, mutta koko ajan vaan on helpottavampaa olla. Monenlaista reaktiota on tullut. Minä en pakene, vaan vastaan itsestäni. Vastatkoon muutkin itsestään. Tällä asenteella nekin, jotka ensin kauhistui lesbouttani, ovat jo alkaneet hyväksyä munt takaisin omaksi rakkaakseen, eikä niitä lesbouteni haittaa. Nyt ne kyselevät asiallisesti lesboudesta ja homoudesta ja keskustellaan asiallisesti. Ne tukee minua siinä, kun muut suvussa ei ole hyväksynyt, vaan pitää tätä jotenkin kieroutuneena tai sairautena.
Älä sysää vastuuta elämättömästä elämästäsi sukulaistesi niskoille, sillä vain sinä itse olet elämättömästä elämästäsi vastuussa. Joko pelkäät elää, tai sitten alat elää. Et sinun niitä sukulaisiasi varten tulisi elää tai olla elämättä. Jonakin päivänä voisit alkaa elää toisen naisen kans rakkaussuhteessa, mutta ethän sinä voi rakastaa toista naista (vaikka hän sinua rakastaisi), koska asetat kuitenkin nuo sukulaisesi ensisijalle elämässäsi: sukulaisesi ovat sinulle tärkeämpiä kuin sinua rakastava nainen - ehkä se ainoa ja oikea todellinen rakkaus...
Yksikään sukulaisistasi ei tuollaista uhrausta tekisi sinun vuoksesi. Mitäkähän varten sinä pilaat elämäsi heidän vuoksensa?
PS. Jos sinulla ei ole naisystävää, joka sinua tukee näissä ulostuloissasi, niin mene nyt ekaksi setan tilaisuuksiin ja ala tutustua lesboihin tässä reality elämässä, eikä vaan netissä. Tarttet heidän tukeansa, kun tulet kaapistasi ulos. tarttet toisia lesboja, eläviä lesboystäviä, eikä mitään virtuaalilesboja ja unelmia lesboudesta, vaan oikeita ihmisiä, jotka sinua oikeasti vierelläsi tukee.
"Jonakin päivänä voisit alkaa elää toisen naisen kans rakkaussuhteessa, mutta ethän sinä voi rakastaa toista naista (vaikka hän sinua rakastaisi), koska asetat kuitenkin nuo sukulaisesi ensisijalle elämässäsi: sukulaisesi ovat sinulle tärkeämpiä kuin sinua rakastava nainen - ehkä se ainoa ja oikea todellinen rakkaus..."
Vielä voisin lisätä, että en ole ihan niin liimautunut sukulaisiin kuin alkuperäisestä viestistä voisi päätellä, pikemminkin päinvastoin :) Tunnen heidät kuitenkin hyvin ja tiedän, että jos kertoisin eläväni suhteessa naisen kanssa, äitini ei saisi unta silmäntäyttäkään seuraavaan kolmeen kuukauteen. En voi järkyttää vanhaa ihmistä tällä tavoin, kai se on pienin palvelus mitä voin tehdä, sillä ovathan äidit uhrautuneet lastensa eteen tuhansia kertoja ja harva siitä edes muistaa kiittää. Tiedän että asiat pitäisi esittää sellaisina kuin ne ovat, mutta tähän omatuntoni ei anna myöten.
Mitä vaihtoehtoja siis jää? Voisin elää elämääni "piilossa", siis piilossa niiltä, joiden en halua tietävän. Mutta sekin on järjetön ajatus. Minun kaappielämääni värittävät (muodolliset) heterosuhteet, työyhteisö, läheisten odotukset, arki pienen paikkakunnan pienessä kylässä, joista syntyy melkoinen ristipaine. Ottaisin mielelläni askeleen eteenpäin (ja kyllä ne "virtuaalilesbotkin" ovat ihan hyvä asia olemassa edes ensi alkuun ;), mutta samalla se merkitsee sitä, että kaikki arkeeni kuuluvat asiat kääntyvät päälaelleen. Ei siis ihme että tämä vähän mietityttää. No, ilman miettimistä en ainakaan pääsisi tästä mihinkään.
Ajatuksesi siitä, että haluat säästää äitiäsi "huolilta" on ihan ymmärrettävä.
Ulkona oleminen on ihan ok, toivoisin että yhä useammat olisivat ulkona. Ulos painostaminen sen sijaan on vihoviimeistä typeryyttä!
Ei ole yhtä oikeaa ratkaisua kaikkiin elämäntilanteisiin ja kaikille ihmisluonteille.
Kertomisen aika on silloin, kun sisäinen pakko kertoa kasvaa niin suureksi, ettei enää voi olla kertomatta ja todella tahtoo kertoa. Eli toisin sanoen kertomisen hyödyt alkavat vaikuttaa suuremmilta kuin haitat. Älä tee toisin kuin sinusta kokonaisuutena hyvältä tuntuu!
Voit kertoa myös siten, että kerrot vain joillekin ihmisille. Eihän se niin ole, että joko kaikille tai ei sitten kellekään. Voit tietysti olla kertomatta kellekään, mutta toivoisin kuitenkin, että sinulla olisi joku, jolle kertoa. On hirmuisen vaikea (vaan ei mahdoton) olla oma itsensä ja saada (hienosti sanoen) selvää seksuaali-identiteetistään ellei voi pohtia sitä kenenkään kanssa ääneen - ja ellei pääse millään lailla pääse varmentamaan omia tuntemuksiaan käytännössä edes pienen flirttailun vertaa.
Toivotan sinulle rohkeutta löytää oma versioisi olla ulkona, sisällä tai sillä välillä. Ihan miten sinusta oikealta tuntuu. Onnea matkaan!
luulin, että puolet suvusta kuolee siihen paikkaan (tai ainakin vanhemmat), kun asian heille kerron. Olin miettinyt kertomista jo pitemmän aikaa ja painetta kertomiseen lisäsi se, että seurustelin naisen kanssa. Kerroin paljon hänestä, mutta ikään kuin ystävänä vain. Kun sitten kerroin miten asiat on (seurustelu oli tässä vaiheessa jo historiaa), sanoi äitini, että hän arvasi ja kysyi miksemme koskaan tulleet yhdessä käymään. Olin ihmeissäni. Suuri möykky putosi sydämeltä ja nyt voimme taas kommunikoida vapautuneesti. Lesboaiheeseen emme ole sittemmin palanneet, mutta varmasti kerron, kun löydän naisen rinnalleni. Uskon, että heillä on paljon kysymyksiäkin, mutta kaikki aikanaan.
Ajattelin ensin, että vanhempani häpeäisivät minua, mutta sitten mietin omaa elämääni. Miksi välittäisin loppujen lopuksi mitä he ajattelevat. Jos eivät hyväksy, pärjään kyllä omillanikin. Jos olen itselleni rehellinen, saa se riittää heillekin. En halua elää siten, että joudun keksimään tarinoita ja huomaisin jossain vaiheessa, etten enää muista mitä olen kertonut ja kenelle. Siksi avoimuus ja rehellisyys on helpointa.
Olemme kokoamassa sinkuista ja vähän varatuistakin sellaista kaveriporukkaa, joiden kanssa voimme järjestää yhteistä tekemistä, vaikka ulkona syömistä, leffailtaa ja illanistujaisia jonkun luona jne. Tule rohkeasti mukaan. Palstalla vähän alempana on keskustelu, johon voit tutustua ja kirjoittaa meille mikäli haluat mukaan. :)
Mitäs siitä suvusta. Se nyt on pieni murhe tässä asiassa.
Sun mielestäni kannattaa ensin alkaa tutustumaan
likkoihin, jotta pääset ittestäs perille.
Ite olin asunut monta vuotta pois kotoa, kun ekan kerran pussailin likan kanssa.
Ja olin melkeen 22vuotias, kun sitten se seurustelu alkoi.No aika oli toinen ja itekkin olin mahdoton kakara...
Nyt olen seurustellut sitten lähes 25v ja en ole kertaakaan pitänyt suvulle minkäänsortin valistustilaisuutta ja asunutkin olen 11 vuotta ainakin eri likkojen kanssa ja suku on käynyt kylässä. Ja likkojen kanssa ollaan oltu vanhempieni luona kesälomia.Ja likkojen vanhempien.
Ja se on fakta homma, että jos mutsille kertosin
et likat on mun tyttöystäviä, niin se takuulla sais hepulin.
Yks episodi oli joskus 88, kun mutsi kysy, että miks en miestä tuo mukanani käymään. No seuraavalla kerralla pyysin mukaani hyvän ystini, joka diggas 60-lukua , eli kokoparta ja piitkä tukka ja vahvasti homppeli. No syötiin kaapit tyhjäks ja sitten mutsi sopivassa paikassa kysäs, jotta en kait ton kaa seurustele? Ja mä tietenkin sanoin, että en se on mun kaveri.
No sen jälkeen ei o tullu toivomuksia miäsvieraista. =;p
Muutama immeinen piirien ulkopuolelta onjoskus suoraan kysynyt ja heitille olen sitten suoraan vastannut.
Eli kaikkee hyvää ja kaunista sulle. Ja se on varmaa että aina asiat tuppaa selkiintyyn. Ennemmin tai myöhemmin, silleen kun itte haluaa.
Uskon, että rohkeuteni riittäisi vaikka julkiseenkin "kaapista ulostuloon", mutta haitat tuntuvat paljon suuremmilta kuin hyödyt.
En näe mitään syytä, miksi tulisin "ulos kaapista", sillä ulkona minua odottavat vain ennakkoluulot, joita vastaan taistella. Etenkin työpaikallani ennakkoluulot ovat suuria, sillä sekä työyhteisöni että ammattini ovat sellaisia, joissa "homostelua" katsotaan perinteisesti kovin karsaasti.
Tilanne olisi toinen, jos olisi jotain johon voisin "mennä sisälle" tai joku, joka odottaisi minua kaapin ulkopuolella, mutta sellaista ei ole. Yksin pihalla on kylmä olla!
Olen pari vuotta yrittänyt löytää tieni toisten naisista pitävien naisten joukkoon - turhaan. Käyn joskus yksinäni (muutama ystäväni tietää, mutta he eivät suostu tulemaan mukaan pyynnöistäni huolimatta) alan paikoissa ja olen myös tavannut muutaman nettitutun treffitarkoituksessa tai muuten vain. Uusia tuttavia en ole saanut lukuunottamatta muutamaa moikkaustuttua. Kun on ollut puhetta siitä, milloin olet viimeksi seurustellut, olen kai ollut liian rehellinen sanoessani, etten ole seurustellut naisten kanssa lainkaan (ja ikää on jo melkoisesti). Kukaan ei ole ollut kiinnostunut tapaamaan minua toistamiseen sen kuultuaan. Kaipa he pitävät minua seikkailevana heterona - mutta en sitä ole.
Jos jollakin on ollut samanlaisia kokemuksia, laittakaa edes pari sanaa viestiksi, jotta tietäisin, etten ole tämän asian kassa aivan yksin.
kello käy, eikä sua vielä näy...
En minäkään näe mitään järkeä tulla ulos kaapista toisten haukuttavaksi ja ihmeteltäväksi. Minä haluaisin löytää itselleni oman naisystävän, rakkaan. Se ei ole helppoa sekään ja enpä enää näiden nykyisten ongelmieni lisäksi haluaisi kenenkään syrjintää tai hylkäämistä sen vuoksi, että olen oma itseni. Eipähän se kyllä täysin tuntematonta minulle ole. Olen kai aika outo eläjä, kun en ole kelvannut kenellekään. Joskus sitä on vaikea ymmärtää, ja olen sen takia surullinen, melkein katkera, mutta nyt on näin. Ehkä asiat menevät niin kuin pitääkin.
Kysyn vaan tarkeentaakseni.
Et halua tulla ulos kaapista. Sitten kuitenkin kaipaat ilmeisesti naissuhdetta.
Mitä sinä haluat sille naiselle tarjota?
salaista romanttista eroottista suhdettako?
Ikkunaverhot kiinni ja rakastelua salassa?
Salaisia tapaamisia ja ah niin ihanaa rakastumisen huumaa?
Mitä sinä oikeastaan voit naiselle antaa, jos voit vain tarjota kaappi elämää?
Kun toinen ei saa näyttää rakkauttaan sinuun muuta kuin sinun toivomallasi tavalla: suljettujen ovien takana.
Sinä et tarjoaisi naisellesi mitään todellista rakkaussuhdetta, vaan salaista eroottista suhdetta.
Et voisi tarjota hänelle mitään todellista rakkautta:
sitoutumista, vastuuta hänestä ja suhteestanne, yhteistä elämää, yhteistä tulevaisuutta, yhteistä vanhuutta, yhteistä arkea, yhteistä juhlaa, yhteistä....
Mitään normaalia yhteistä et voisi naiselle antaa.
Voisit antaa vain sitä, minkä sinä määräät suhteelle. Onko se sinun mielestäsi rakkautta?
Tää nyt on kirjoitettu sillei, että vaikuttaa hyökkäykseltä, mutta en sitä sillä tavoin tarkoita.
Ihmettelen vaan tosissaan, että mitä te naiset oikein kuvitteletta, kun ette elä oikeiden lesbojen parissa, vaan pyöritte netissä ja kuvittelette lesbouttanne.
Lesbona olen kuten kuka tahansa ihminen.
Kaipaan rakkautta ja kaipaan rakastaa. haluan sitoutua rakkaaseeni ja jakaa tämän elämän hänen kanssaan niin arjessa kuin juhlassakin. Ei sitä voi tehdä kaapissa.
Sinähän Putkiratio voisit olla elämäni nainen tai minä sinun elämäsi nainen. Mistäs sitä tiedetään?
Mutta olisitko sinä todellakaan valmis minua rakastamaan, jos kohtaisimme ja oikeasti rakastuismme? Olisitko sinä valmis asettamaan suhteemme kaiken etusijalle?
Jos rakastuisimme, edellytys suhteemme jatkumiselle olisi se, että sinä haluat todella ottaa vastuun suhteestamme kuten minäkin, etkä säätele ja määräile suhteen etenemistä ja tulevaisuutta sillä, että meidän olisi elettävä kaapissa.
Haluan elää tavallista elämää kanssasi sinua rakastaen. Haluatko sinä minusta vain salaisen naissuhteen, salaisen rakkaussuhteen?
Et osoittanut viestiäsi minulle vaan Putkiratiolle, mutta eivätköhän minunkin kommenttini tänne mahdu.
Aimemmassa viestissäni kirjoitin, että en ole tullut (laajemmalti kuin muutamalle ihmiselle) kaapista ulos, koska hyödyt tuntuvat pienemmiltä kuin haitat.
Siitä olen kuitenkin samaa mieltä Sinun? kanssa, ettei rakkaus mahdu kaappiin. Jos rakastuisin, en haluaisi työntää rakastani kaappiin enkä myöskään suostuisi sellaisen ihmisen rakkaaksi, joka pitäisi minua piilossa kuin jotakin hävettävää oliota, jota ei voi kellekään näyttää, ettei maine mene.
Minusta sellainen piilottelukohtelu olisi alentavaa, eikä mitään oikeaa rakkautta. Seurustelun alussa voisin olla vähän aikaa varpaillani kaapin raosta kurkistelemassa, mutta jos rakkaustarina alkaisi kantaa, sen olisi saatava elintilaa, ettei se tukehtuksi hapen puuteeseen. Kaappi saisi jäädä tyhjilleen sanoisivat muut mitä tahansa.
Olen aina ajatellut niin, että JOS minulla olisi seurustelusuhde, niin en suostuisi elämään missään kaapissa! Mutta kun minulla ei sitä ole, niin vastaan tällä hetkellä vain itsestäni ja niille ihmisille, joille asia kuuluu. En todellakaan usko kestäväni ihmisten arvostelua ilman että minulla olisi ketään, kenen vuoksi sen tekisin. Toisaalta hiukan hullua kuvitella julistavansa lesbouttaan, kun ei ole ketään, kuka siitä sen enempää välittää, sillä se ei ole mikään sellainen uutisasia. Minusta järjestys on tämä: ensin tutustuminen, sitten rakastuminen, mahdollisesti suhde, jos asiat kehittyvät niin pitkälle ja lopuista keskustellaan yhdessä.
Tällä hetkellä en näe mitään syytä tulla kaapista ulos, tosin ovi raottuu koko ajan pikkuhiljaa ihan itsestään enkä voi sitä estää... Tähän ollaan menossa. Avoimuus kyllä kannattaa, uskon niin, mutta tosiaan, mitä minun yksityisasiani naapurin juoruilevalle eukollekaan kuuluu? Itse OMISSA SALAISISSA HAAVEISSANI toivon, että voisin ensin elää jonkin aikaa ihan rauhassa kaapissa oman rakkaani kanssa ja tulisimme sitten yhdessä ulos omaan tahtiin... Rakkaus on tärkeämpää kuin sen julistaminen. Ainakin nyt ajattelen näin. Eihän sitä tiedä, mitä mieltä minä joskus myöhemmin olen.
tuohon seksiseuran hakemiseen. Kyllä minulla on rakkaus ja seurustelusuhde etusijalla ajatuksissani. En suostuisi menemään sänkyyn ennen kihloihinmenoa. Sitoutuminen suhteeseen on minusta NIIN tärkeätä. Siihen kuuluu myös tulevaisuuden suunnittelu ja normaali arki ihmisten parissa. En todellakaan suostuisi salaamaan ja piilottelemaan rakkautta, jos sellainen onni joskus kohdalleni sattuisi! Tuliko selväksi?
Miks tarviis tulla ulos kaapista? Jos siellä on parempi?
Tuli selväksi :)
Anteeksi, kun sain sinut vähän vihaiseksi. Ihan tosi.
Mehän vaikutetaan olevan sitten samanlaisia. Tärkeintä on, että sitoutuu siihen suhteeseen. Tosin, minä kyllä voin harrastaa seksiä ennen kihlautumista, mutta vain sellaisen naisen kanssa, jonka kanssa ollaan vakavasti rakastuttu.
Ois kyllä kiva lukea noiden muiden naisten vastauksia, noiden jotka ei halua sieltä kaapista ulos edes tulla, mutta kuitenkin laukkaavat netissä lesbopalstoilla naisia haikailemassa. Mitähän ne oikeen tahtoo?
Minäkin ajattelin kuten sinä, että sitten kun se oikea nainen kohdalle tulee, niin sitten alan tulla kaapista ulos. On silti ollut pakko alkaa tulla sieltä kaapista ulos jo aiemmin, kun olen kokenut jotenkin vääräksi ja valehtelemiseksi sen, kun en kerro... Niitä tilanteita, kun aletaan puhua miehistä ja kysellään minun miehistä. Se nyt vaan on yksi esimerkki, jossa alkoi tuntua tosi raskaalta.
Kaikille en ole vielä tullut kaapista ulos, mutta ehdottomasti haluan tulla, ottaa vastuun tästä ulostulemisesta ja omasta elämästäni. Haluan ottaa vastuun siitä suhteesta, jonka sitten rakennan sen naisen kanssa, jonka kanssa rakastun.
Kun nämä ulostulemiset on minulla itsellä nyt ajankohtaisia, niin reagoin voimakkaasti naisiin, jotka ei halua kaapista ulos tulla. Siinä mielessä esitin noi kysymykset ihan vakavissani. Olen yhdesti seurustellut ja hän oli binainen. Tulin jätetyksi sen takia, kun hän ei kesänyt sosiaalisia paineita ja hän halusi näytellä ja säilyttää heterostatuksensa. Rakastin häntä niin tosissani koko itselläni, joten ymmärrät varmaan, että minua sattui valtavasti.
Sen suhteen aikana ja sen jälkeen on ollut tärkeää, että saan rakastaa vapaasti sitä naista, jonka kanssa rakastun ja että hänkin haluaa rakastaa ja asettaa suhteemme ensisijalle. En enää halua tulla hyväksikäytetyksi rakkaudessa. Se sattui aivan valtavasti.
En voisi antaa itseni rakastua naisen kanssa, jos se nainen ei olisi alusta asti tosissaan valmis aikuisesti ottamaan suhteesta vastuun ja jos hän ei olisi valmis siihen, että elää elämäänsä, arkea ja juhlaa, naisen kanssa. Niitä ulostuloja voidaan tehdä yhdessä, mutta ne on oltava lähtökohta suhteelle. Olen vain tullut araksi ja kai myös pelokkaaksi naisten kanssa, koska en enää halua rakastua sellaisen kanssa, joka sitten yhtäkkiä vaan sanookin, että ei halua enempää suhteelta kuin sen, että tapaillaan salassa ja haluaa loppettaa suhteen, koska suhde on muuttunut vakavaksi rakkaudeksi.
Rakkaudessa huijattu kerran.
Juuri niin :)
Olisipa muutkin kaltaisiasi :)
Miten voi joku ihminen asettaa mitään rakkauden edelle? Se on mieletöntä väärin tekemistä niin itseään kuin sitä toista kohtaan, jos kerran kyse on oikeasta rakkaudesta, joka on molemminpuoleista.
En voisi edes rakastua naisen kanssa, joka asettaa tärkeämmäksi ulkoisia asioita kuin sen suhteen, jonka itse on rakastuessaan rakentanut toisen kanssa.
Rakkaudelle pitää antaa elintilaa. Jos todellinen rakkaus syttyy, niin mikään ei ole niin julmaa kuin sen pakeneminen sosiaalisten pelojen tähden. Ei se oikea rakkaus niin vaan synnykkään ja jos se syntyy, syttyy, niin elää sen täytyy antaa.
Kyllä rakkaus on suurin lahja, mitä ihminen voi elämässään elää.
käy niin ettei sormuksien jälkeen kumppanisi halua seksiä...
Keskustelusta taas huomaan, että on yhtä paljon erilaisia tapoja rakastaa kuin on kirjoittajiakin. Minulla on hieman naiivi usko siihen, että en löydä rakasta ihmistä etsimällä vaan hän tulee elämääni "puolivahingossa", enkä myöskään tunne olevani sellainen jolta jalat lähtevät kerralla alta, vaan minun täytyy todella tietää jotain toisesta ihmisestä. Ulkonäköön, varallisuuteen, pyörryttäviin puheisiin voi ihastua, mutta rakkaus on eri asia.
Olen itsepäinen individualisti ja siksipä kaikki ihmissuhteeni ovat olleet enemmän tai vähemmän kummallisia. Kuvaavaa onkin, että lapsena luokallamme oli tyttö, jota ensin pidin täydellisenä idioottina, mutta näiden pienten "alkuvaikeuksien" jälkeen hänestä tuli paras ystäväni - kirjeenvaihtomme jatkuu vieläkin.
Joinakin päivinä vain inhoan itseäni siksi, että olen tällainen odottelija; miksi en lähde itse jonnekin sen sijaan että odotan jonkun tulevan hakemaan minut. Käyn harvoin baareissa, kerran viime syksynä ajattelin mennä ja keskittyä katselemaan tyttöjä, mutta mitä enemmän katselin ja kuuntelin päärynäsiiderihumalaisten juttuja, sitä typerämmäksi oloni tunsin.
No, toisina päivinä taas jaksan uskoa siihen, että asiat järjestyvät niin kuin on tarkoitus järjestyä. Tuskinpa loppujen lopuksi edes epäröisin kertoa sille surullisenkuuluisalle suvulleni jos minulla oikeasti olisi kerrottavaa. ODOTAN ja toivon, mutta yritän muistaa myös elää :)
Entäs jos käykin niin, että ette käytännössä sovi seksuaalisten mieltymystenne ja tarpeittenne suhteen ollenkaan yhteen? Siinäpähän sitten olette kihloissa kaikesta huolimatta! Ei, ette oo. Erohan siitä tulee.
Eikö sellaiset asiat miten toisen kanssa menee seksin suhteen pitäisi ehdottomasti selvittää jo ennen kihlausta, jotta vältyttäisiin tosi kipeiltä pettymyksiltä!
Ottaisit siis "sian säkissä" ja olettaisit, että toinenkin haluaisi tehdä samalla tavalla? Moniko niin haluaisi...
Jos todella tekisitte niin, olisi aika iso riski, että metsään menee ja molempiin sattuu tosi pahasti, kun on ennätetty jo kihlaukseen saakka ja suhde menee karille vasta sitten.
Sattuuhan se aina, jos ei sovitakaan yhteen, mutta vähemmän sattuu, jos asia tulee molemmille selväksi aika nopeasti eikä vasta kihlauksen jälkeen, jolloin on ennätetty jo haaveilla monenlaista.
Tässä nyt miksautuu hieman niitä ajatuksia, joita sinun ja muiden kirjoitukset herätti.
Ajattelin ensin (sen naissuhteeni jälkeen), että tulen ulos kaapista sitten kun minulla on jotain kerrottavaa: sitten kun olen rakastunut ja alan seurustella.
Monet asiat muutti mieltäni.
Menin Setan ryhmiin ja juttuihin mukaan ja tutustuin oikeisiin eläviin lesboihin ja homomiehiin. Lesboudesta tuli minulle niin todellista, eikä se ollut enää minun salaisuuteni, vaan minun identiteettini. Minulla tuli kerrottavaa: uutinen, se että olen lesbo.
Toinen asia mikä alkoi vaikuttaan suhtautumiseni muutokseen oli oma myötäelämisen kykyni ja mielikuvani. Aloin kuvitella mielessä suhdetta naisen kanssa (ei todellinen vaan mielikuviteltu nainen), joka ei elänyt kaapissa. Tajusin, että hän pelkäisi rakastaa minua, koska sanoisin hänelle tulevani suhteemme aikana vähitellen ulos kaapista. Miksi en tulisi ulos kaapista häntä varten jo nyt, kun en ole häntä vielä edes tavannutkaan? Miksi jättäisin sen suhteen aikaiseksi tapahtumaksi? Miksi ei jo sitä ennen?
En käy baareissa paljon koskaan (kesällä viimeksi). En etsi naista. Kysyntää on ollut ja joskus lesbot luulee että vapaa lesbo tosiaan etsii naista ja on "vapaata riistaa" :)
Minä en ole naista etsinyt. Uskon siihen, että törmään naiseen etsimättä. Kuitenkin on minulle tärkeää olla lesbojen kanssa, tavata heitä, käydä kahvi kupposella tai viinilasillisella, elokuvissa, kotibileissä, kutsua kotiin syömään jne.
Ei nettikeskustelut ole mitään verrattuna keskusteluihin kasvotusten. Ei lesbous ole vain nettilesboutta ja arkielämässä hetero-olettamuksen ylläpitämistä.
On helpompaa olla oma itsensä kuin elää kaapissa.
Miksi sitä jättäisi ulostulemisen siihen kunnes alkaa seurustella? Jos olet lesbo, niin onhan sinulla mahtava ilouutinen kerrottavana: lesboutesi :)
Joidenkin naisten kohdalla olen ajatellut, että se ajatus "tulen ulos kaapista sitten kun on jotain kerrottavaa" on sellainen, joka heijastaa jotenkin sitä, että ei ole kuitenkaan valmis edes siihen parisuhteeseen naisen kanssa... En osaa sitä selittää. Varmasti tämän ajatuksen takana on vain oman itsen analyysiä: minulla itsellä se ehkä oli sitä, että tuolla ajatuksella vain siirsin ulostuloani, koska tahdoin jättää jonkin "hetero-olettamus" mielikuvan toisille ihmisille.
Sitä joko on lesbo tai sitten ei :)
Jos sitä kerran on, niin miksi sitä olisi kaapissa? Mukavampi on elää muiden lesbojen kanssa avoimesti hullutellen ja välillä synkistellen ihan kuten heteroidenkin kanssa.
Entisestä suhteestani on jo aikaa paljon ja toivon ja odotan valtavasti, että rakastuisin naisen kanssa. En kuitenkaan etsi, mutta olen silmät ja korvat avoinna.
Minun elämänikin on alkanut tulla valmiiksi vastaanottamaan suhteen, koska olen alkanut tulla kaapista ulos.
Olen siis ulostuloillani valmistanut elämääni rakkautta varten. Olen valmis rakkaudelle: rakastamaan ja vastaanottamaan rakkautta ja sitoutumaan siihen suhteeseen.
Vaikeimmat, pelottavimmat ulostulot ovat vielä tekemättä.
Ala vaan rohkeasti elää lesbona ja tutustut paljon lesboihin. Nämä nettikirjoittelutkin kyllä silloin jää (käyn palstalla noin 1 kertaa kahdessa kuukaudessa), paitsi että nyt on tullut lomien aikana käytyä netissä tällä palstalla.
Jokainen rakastuu, kun rakastuu.
Toivottavasti kohtaamme ne, joiden meidän tuleekin kohdata. Toivottavasti ollaan silloin jo aikuisesti valmiita siihen vastuulliseen rakkaussuhteeseen naisen kanssa.
että kyllähän asioista voi puhua ennen kihloihin menoa. Ja asioista voi puhua senkin jälkeen ja myös sen aikana. Eiköhän ihmiset sovi yhteen, jos haluavat sopia. Ja jäähän sitä eron jälkeen sitten edes sormus muistoksi, ettei pelkkä särkynyt sydän, jos mistään ei tulekaan mitään. Sitä paitsi tuskin se suhteen loppu olisi, jos seksi ei heti onnistuisikaan, jos suhde perustuu muillekin asiolle, ei pelkän seksin varaan. Kipeiltä pettymyksiltä ei voine välttyä oli sitten kihloissa tai ei, seksiä tai ei. Ei sellaista varmuutta olekaan, vaikka rakkaudesta olisi kysymys. En uskokaan, että kovinkaan moni ajattelee kihloihinmenosta kuten minä, mutta eipä tarvitsekaan. Minusta liikaa vaadittua olisi asettaa ehdoksi parisuhteen rekisteröiminen. Kihlautumisella ei taida olla tänä päivänä merkitystä ihmisille. Se on kai tämä kiire, vai mikä lie... sängyn kautta aloitetaan suhde. Enpähän sano, että välttämättä pysyisin kannassani, jos tapaisin "oikean" ihmisen, mutta luulen, että niin haluaisin kuitenkin tehdä, siis mennä kihloihin ja tuntea olevani rakastettu ja haluttu. Samaa haluaisin toiselle, jotakin mitä odottaa... Luulen, että se voisi olla kokemuksena sen arvoista. Olen kyllä omasta mielestäni aika realistinen ottaen huomioon sen tosiasian, ettei minulla ole ollut seurustelusuhdetta naisen kanssa. Joku toinen voi tietysti olla toista mieltä. Voihan näistä asioista keskustella.
mutta etpä sinäkään jälkiviisaudestasi huolimatta tullut ulos kaapistasi ennen kuin seurustelit ensimmäisen kerran naisen kanssa. Minun mielestäni tällä minun lesboudellani ei ole minkäänlaista uutisarvoakaan, ellei sille ole kohdetta. En yksinkertaisesti HALUA antaa ihmisille sellaista mielikuvaa, että rakastan naisia YLEISESTI, sillä se ei minun kohdallani ole totta, vaikka olenkin omasta mielestäni lesbo. Sitä paitsi minusta rakkaus on ensisijaisesti kahden ihmisen välinen asia.
Minä en tullut ulos sen suhteen aikana.
Se johtui kai osaksi siitä naisesta. Hänelle oli tärkeää, että kukaan ei saa tietää hänen olevan naisen kanssa. Hän pelkäsi, että jos minä tulen kaapista, niin muut alkaa kysellä onko minulla rakkaussuhdetta naisen kanssa.
Kun se suhde oli päättynyt, minä aloin tulla ulos kaapista.
Tulin kyllä ystävilleni ulos kaapista jo ennen sitä suhdetta, mutta ystäville ulostuleminen on helppoa :)
vähän luonnekysymyskin? Toiset ihmiset ovat avoimempia. Minä en myöskään odota tai oleta, että ihmiset olisivat samalaisia kuin minä tai ajattelisivat asioista samoin kuin minä. Ja näillä mielipiteilläni en tarkoita sitä, että mitenkään vastustaisin kaapista ulos tuloa, päin vastoin. Kohti vapaampaa, sallivampaa ja ymmärtävämpää yhteiskuntaa mennään ja hyvä niin. Luulen, että tulevaisuudessa nämä kaapista ulostulo -jutut ovat ihmisistä omituisia. Ehkä tämä on vain joku historiallinen välivaihe.
Ulostulollasi oli monta helpottavaa tekijää, joita kaikilla naisilla ei ole.
Ensinnäkin sinulla oli jo ollut suhde naisen kanssa. Epäilemättä suhde antoi sinulle lisää varmuutta siitä, että todella olet lesbo eli sinulla on uutinen kerrottavanasi.
Toiseksi kotipaikkakunnallasi (tai jossain lähellä) on seta, joten sinun oli mahdollista osallistua kokoontumisiin. Sait ulostuloosi tukea myös toisilta SETAlaisilta, oletan niin.
Kolmanneksi olit onnistunut löytämään toisia lesboja, jotka ilmeisesti olivat hyväksyneet sinut joukkoonsa. Sait käsittääkseni tukea myös heiltä.
Siis yhteenvetäen (näin asian ymmärsin): sinulla oli tukenasi kokemus rakkaudesta naisen kanssa, SETA:n antamasta tuesta ja siitä, että tuntemasi lesbot tukevat sinua. Monelta suunnalta tukea siis. Noilla edellytyksillä olisi ollut aika ihme, jos et olisi tullut ulos!
Aivan eri tilanne kuin sellaisilla naisilla, jotka eivät ole vielä löytäneet ensimmäistä rakastaan, joiden kotipaikkakunnalla ei ole SETAn kokoutumisia ja jotka eivät henkilökohtaisesti tunne ketään lesboa kotiseudultaan.
Ai, eikö näin muka voi olla? Kyllä hyvin voi ja usealla pikkupaikkakunnalla näin onkin.
Sekin vaikuttaa asiaan, että paitsi käsitykset rakkaudesta myös "varmuus" omasta itsestä voi olla hyvin eri tasolla. Täällä käy naisia, jotka ovat aina tienneet olevansa lesboja; hyvä niin, mutta toisaalta moni joutuu miettimään omaa paikkaansa jonnekin viidenkympin paremmalle puolelle eikä yhtä oikeaa vastausta silti välttämättä löydy (niin, tarvitseeko sitä sitten edes löytää...) Kyky rakastaa ei luonnollisestikaan ole sukupuolikysymys, ehkä kyse on vain enemmän siitä, mikä itsestä tuntuu oikeimmalta. Minusta olisi hieman hassua kertoa ystävilleni, että btw, olen aina pitänyt enemmän naisista kuin miehistä, iloitkaamme! Vastaavasti kovin moni heteroteini tuskin järjestää pippaloita vain siksi, että on juuri huomannut olevansa kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta :) Nämä asiat näyttäytyvät silloin kun on sen aika. Mutta kukin tavallaan :)
Eka ulostuloni tapahtui 18 tai 19 vuotiaana, kun olin tosi hämmentynyt ja ahdistunut seksuaalisuudestani. En ollut murrosiässä tajunnut, että rakkauden tunteeni tyttöihin olisi ollut lesboutta. En tuntenut heihin seksuaalista vetoa, mutta rakastuin silti. Poikia kohtaan en tuntenut mitään sellaista rakkautta, jolla olin ollut rakastunut tyttöihin.
Sitten kerran miesystäväni kans baarissa lähdettiin siellä tutustumamme pariskunnan luo jatkoille. Siellä miehet istui pöydän ääressä ja minä aloin laittaa syömistä sen naisen kanssa. Oltiin tuhannen humalassa. Se nainen alkoi hyväillä minua ja kiihotuin. Sitten me vaan alettiin suudella ja minä koin elämäni ekan kerran sellaisia eroottisia ja seksuaalisia tunteita ja haluja, etten ollut tiennyt niiden olemassaolosta mitään.
Sen jälkeen olin hämmenytynyt ja ahdistunut, että puhuin siitä perheeni naistutulle, joka oli parisen kymmentä vuotta minua vanhempi. Hän kuunteli ja neuvoi minua hyväksymään seksuaalisuuteni ja lohdutti minua sillä, että Jumala johdattaisi elämääni sitten naisen, jonka kans voisin elää ja rakastaa. Vasta jälkeen päin olen tajunnut, miten harvinaislaatuinen tuo uskova ihminen oli ja on tuossa asenteessaan. Hänen tukensa silloin oli äärimmäisen tärkeää minulle.
Se oli eka ulostulo ja positiivinen.
Sitten sen prosessin jälkeen yritin elää heterona. Vasta kolkytä täytettyäni uskalsin myöntää uudelleen itselleni, etten tunne miehiä kohtaan siten kuten naisia kohtaan. Edelleen rakastuin naisiin, mutten ilmaissut sitä mitenkään. Suuteleminen ja seksi miehen kanssa ei antanut mitään. Tyydytin itseni naista ajattelemalla ja aloin mielikuvituksissani unelmoida asuvani ulkomailla ja eläväni siellä naisen kanssa yhteisessä kodissa. Ulkomailla siis siksi, ettei kukaan saisi tietää minun olevan lesbo.
Sitten minun oli pakko ottaa härkää sarvista. Ajattelin, että tässä nyt on vain tämä elämä. Voin liukastua tiellä huomenna ja saada alaraaja halvauksen, tai voi tapahtua mitään vaan sairastumisia, jotka fyysisesti estäisi minua elämästä. Siihen mennessähän en olisi elänyt ollenkaan, vaan näytellyt vain jotakin mitä en ole. En olisi saanut kokea rakkautta enkä olisi saanut rakastaa.
Ajattelin, että kun kerran olen terve ihminen ja minulla on kaikki fyysiset edellytykset elää terveen ihmisen elämää, niin miksi hitossa minä sitten vielä olisin elämääni elämättä.
Silloin tulin ulos kaapista kahdelle parhaimmalle naisystävälleni. Kerroin heile olevani lesbo. Molemmilta heiltä sitten aloin saada tukea siihen prosessiin mikä siinä oli sitten meneillään. Ulostulot oli positiivisia.
Sitten tapasin sen naisen, jonka kanssa rakastuin. Meidän suhde oli salainen, koska hän niin tahtoi. Sen suhteen päättymisen jälkeen kun olin ihan onneton, kerroin myös parille muulle heteroystävälle lesboudestani ja siitä että minulla oli ollut suhde, joka oli päättynyt. Siinä minulla sitten oli neljä heteroystävää tukemassa minua. Ulostulot oli taas positiivisia.
Ajattelin silloin, etten tee mitään muita ulostuloja, varsinkaan en sukulaisille, koska ei minulla ole mitään kerrottavaa. Oma identiteettini oli hieman hakusessa yhtäkkiä, vaikka olinkin jo aikuinen. Ajattelin, että tulen ulos kaapista sitten, kun alan seurustella naisen kanssa.
Asuin paikassa, jossa en olisi todennäköisesti tavannut muita lesboja. Lesbouteni olisi myös herättänyt huomiota. Aloin miettiä, että mitä tahdon elämältä. Tahdon rakastaa ja tulla rakastetuksi, tahdon tehdä töitä ja elää rehellisesti.
Aloin etsiä töitä toisesta kaupungista. Hetkessä löysin töitä ja asunnon ja muutin. Tässä uudessa kaupungissakin ajattelin, etten tule ulos sukulaisille ennen kuin seurustelen jonkun kanssa. Mutta minä hakeuduin Setaan, jonne aiemmin en olisi uskonut hakeutuvani. Olin aiemmin heteronaisystävilleni puhunut Setasta epäluuloisia ja ennakkoluulsia käsityksiä:
Setassa on miesmäisiä feministilesboja, jotka ei suvaitse erilaisuutta.
Menin siis Setaan jossa en tuntenut ketään. Aloin tutustua homoihin. Se on oma lukunsa, että miten vaikeaa on päästä sisään lesbokulttuuriin, kun on ikänsä elänyt ns. heterona, joten ei siitä enempää. Vaikeuksia oli, mutta ajan kans löysin oman tapani elää omana itsenäni. Sain tuttuja ja ystäviä lesboista. Tarvitsen lesboja :) Eikä ennakkokäsitykseni lesboista olleet oikeaan osuvia :)
Sittemmin kun sain lesboystäviä, en ole enää niin Setan tilaisuuksissa käynyt. Mutta taidan nyt taas mennä, koska tarvin "vartaistukea" tämän ulostuloprosessin aikana.
Sitten minulle on taas tullut eteen nämä ulostulot, joista olenkin kirjoittanut.
Minulla on ollut siis "helpottavia tekijöitä", mutta minä olen itse tehnyt töitä sen eteen, jotta näitä helpottavia tekijöitä olisi. Olen muuttanut elämääni voidakseni elää omana itsenäni. Ei kaikki voi vaihtaa paikkakuntaa, tiedän. En minäkään oisi uskonut voivani sitä tehdä, mutta minä tein sen :)
Minun kohdalla tämä on ollut maan mainioin ratkaisu. En paennut edellisestä kaupungistani, vaan päinvastoin lähdin aukomaan itselleni ovia ja mahdollisuuksia elämään. Työ- ja kulttuurielämä on minulle nyt rikkaampaa. Rikkauksista suurin on kaikki uudet tutut ja uudet ystävät.
Ulostuloissa on tähän mennessä yksi ainoa kielteinen kokemus.
Minä vaan haluan elää kaikin mahdollisin tavoin. Olen fyysisesti terve, joten tahdon elää fyysisesti täydellä. Olen lesbo ja tahdon elää lesbona. Kun tulen lopullisesti ulos kaapistani, niin sitten tuon edellisen kaupunkini ihmistenkin korviin menee se, että olen lesbo. Kyllä minä sinne menen vielä vierailemaan ja sittenhän saavat nähdä olenko kovasti muuttunut, kun olenkin lesbo ;)
Ei se ensimmäisen rakkaan löytäminen ole mikään se juttu, joka olisi syy tulla kaapista ulos.
Niitä "helpottavia tekijöitä" kannattaa alkaa luoda itselleen, jos niitä ei ole. Ei elämää kannata jättää elämättä. Yks kaks sinä voit sairastua ja menettää terveytesi tai vaikka kuolla kupsahtaa. Onko takanasi elämää vai elämätöntä elämää?
Minä en pelkää sairastumisia enkä kai kuolemaakaan. Mutta elämättä en voi olla.
Koin niin, että ajatukseni siitä, että tulen ulos kaapista vasta sitten, kun olen alkanut seurustella, oli minun itsepetosta.
Koen, että kaapista ulostulemisilla jo nyt, minä valmistan itseäni vastaanottamaan rakkauden ja valmistan elämääni voidakseni rakastaa naista.
Minä teen elämääni valmiiksi suhteelle. Minä en ole sellainen nainen, joka sitten suhteen alettua joutuukin huomaamaan (tai minuun rakastunut nainen huomaa), etten olekaan valmis suhteeseen naisen kanssa.
En voi ottaa sitä riskiä, että en olisikaan valmis suhteeseen. Minä haluan olla valmis suhteeseen naisen kanssa ja siksi minä valmistan itseäni ja elämääni siihen.
Ulostulot ei ole helppoja (varsinkaan ulostulot suvulle). Siihen tarvii tukea.
Jos jättäisin ulostulot siihen kunnes seurustelisin, niin kuinka paljon silloinkin siirtäisin ulostulojani? Montako kertaa sanoisin rakkalleni, että siirrän ulostuloa vielä? Kuinka kauan hänen täytyisi odottaa, että voisimme elää vapaasti yhdessä? Kuinka kauan ja kuinka paljon aiheuttaisin hänelle pelkoa suhteestamme ja kuinka pitkäksi aikaa sulkisin hänet yhteiseen kaappiin siksi, kun en uskalla tulla ulos?
Jos olen todella valmis tulemaan ulos kaapista sitten kun seurustelen, niin miksi en tulisi ulos jo nyt kun en seurustele?
Miksi en tekisi elämääni valmiiksi suhteelle?
Enhän olisi valmis rakastamaan naista, jos olisin kaapissa ja sanoisin hänelle, että ei nyt vielä, vaan katsotaan vielä mihin tämä suhde menee ja minä tulen sitten kaapista ulos. Silloin en olisi valmis rakkaussuhteeseen naisen kanssa ja silloin minä määräisn oleelliselta osalta sitä suhdetta ja sen etenemistä. Eihän se ole rakkautta, vaan hyväksikäyttöä tavallaan, tai ainakin hirvittävän itsekästä...
Olenko valmis rakkaussuhteeseen naisen kanssa?
Onko minun elämäni siinä vaiheessa, että olen valmis rakastamaan ja elämään naisen kanssa?
Jos olen kaapissa, silloin en ole valmis, eikä minun elämni ole valmis rakkaussuhteeseen naisen kanssa.
Minä olen pyrkinyt luomaan elämääni sellaiseksi, että oisin valmis. tahdon olla valmis ja tahdon, että elämäni olisi siinä vaiheessa, että oisin aikuisella tavalla valmis ja kypsä tasapainoiseen ja vastuulliseen suhteeseen. Siksi minä olen alkanut tehdä ulostuloja jo nyt.
Ei minun tilanne olisi "hyvä", jos en itse elämääni olisi lähtenyt muuttamaan. Ei se tilanne muutu miksikään elämässä, jos ei itse ala muuttaa sitä. Täytyy vaan olla rehellinen itselle ja tajuta, mitä elämältä haluaa. Jos haluaa oikeasti elää naisen kanssa häntä rakastaen, niin silloin sitä täytyy alkaa muuttaa elämää sellaiseksi, että elämä olisi siihen valmis.
Samantekevää selviääkö pienillä vai suurilla muutoksilla. Se kysyy vaan halua ja suuremmat muutokset kysyy myös rohkeutta, mutta kyse onkin siitä, että onko sitä halua vai ei. Haluatko, että elämäsi olisi siinä vaiheessa, että olisit valmis vastaanottamaan rakkauden ja valmis rakastamaan naista?
Minun tutut, ystävät ja sukulaiset on kyllä ihastelleet rohkeuttani :) kaikki ne tuntuu myös arvostavan aikuisuuttani tässä suhtautumisessani seurusteluun ja siihen vakavuuteen jolla olen kysynyt itseltäni, että olenko valmis suhteesen naisen kanssa. Kai yksi tekijä siinä, että ulostuloissani minut on hyväksytty lesbona halposti on siinä, että olen niin valavasti tehnyt muutoksia elämääni ollakseni valmis rakkaussuhteeseen naisen kanssa. Kaikki tietävät, että minä olen tosissani ja että olen tosissani lesbo, otan vastuun itsestäni ja elämästäni ja sitten vielä siitä rakkaussuhteestakin, kun tapaan sen naisen jonka kanssa rakastun.
Tää on minun elämää. Asia on ok minun kannalta, vaikka toiset tekee erilaisia ratkaisuja. Meillä on omat tapamme elää, enkä minä arvostele toisten ratkaisuja, mutta kyllä minä haluan rohkaista ulostulemaan ja tekemään elämän valmiiksi rakkaussuhteelle, eikä ajattelemaan siten, että alkaisi tehdä elämää valmiiksi rakkaussuhteelle vasta sitten kun on se rakkaussuhde. Siinä voi tahtomattaankin vanhingoittaa rakastaan kovasti.
Underline: minulla on vaikeimmat ja pelottavimmat ulostulot tekemättä. Olen parastaaikaa tekemässä näitä ulostuloja ja niihin liittyy pelkoja, epävarmuutta ja kaikkea rasittavaa jatkuvasti. Tarvin kokoajan itse rohkaisua näissä asioissa, enkä siltä kantilta ole mikään neuvomaan toisia. Minun ulostulot on arkoja, eikä mahtipontisia ja itsevarmoja. Olen vaan kirjottanut siitä, miten eri prosesseissa olen kokenut näitä asioita.
sitä mieltä, että parempi katsoa kuin katua.
Mitä nuo ulostulot sinulle oikein merkitsevät? Ihan kuin se olisi joku elämää suurempi asia. En täysin ymmärrä, miksi tätä asiaa paisutellaan. Onko ensisijaisena tarkoituksena erottua heteroista, kun kuitenkin elämme heteroyhteiskunnassa (mitä kyllä epäilen)? Omaa lesboidentiteettiään voi vahvistaa muutenkin, jos nyt edes ymmärrän, mitä silläkään tarkoitetaan.
Omasta mielestäni minä en olisi sen valmiimpi rakkaussuhteeseen naisen kanssa vaikka kertoisin ihmisille olevani lesbo. Luulen, että jos ja kun rakastun, en välitä ulkomaailmasta mitään eikä muilla ihmisillä ole niin merkitystä. Ehkä se asia tulee ajankohtaiseksi sitten myöhemmin.
Jos joku ei halua tulla kaapista ulos vaikka seurustelisi, niin ei se välttämättä johdu pelkästään pelosta vaan se voi johtua myös rakkauden puutteesta. Jos rakastaa tarpeeksi, ei välitä niin paljon noista ulkoisista asioista.
Minua ahdistaa nämä painostamiset tulla ulos kaapista, jossa en edes oikeastaan koe olevani. Minä olen vapaa kuin taivaan lintu. Aion kyllä tavata myös lesboystäviäni ja käyttää hyväkseni Setan ryhmän kokoontumisia, jos nyt rohkeutta riittää sinne asti. Epäilen, ettei minua kaikki hyväksy, sillä en varmaankaan ole sellainen stereotyyppinen lesbo, jos nyt sellaistakaan on.
Pitäisikö minun tosiaan muuttaa itseäni toisten mieleiseksi ennen kuin minut voidaan hyväksyä? Miksi en saman tien voisi yrittää muuttaa muita omien vaatimusteni mukaisiksi? Jos muutosta vaaditaan, pitää sekä yksilön että yhteisön joustaa ja muuttua tasapuolisuuden nimessä.
Totuus on, ettei koskaan voi olla kaikille mieliksi. Minusta on hieno saavutus, jos pystyy saamaan edes yhden ihmisen hyväksynnän, nimittäin oman itsensä. En usko, että väkisin saa mitään hyvää aikaan. Jos yritän olla muuta kuin mitä olen, niin tuskinpa tulos olisi kovinkaan kehuttava.
Tiedän, ettei se riitä, mitä on, merkitystä on myös sillä miten on. Mutta. Silti minä olen yksinkertaisesti mieluiten näin, oma itseni.
Muutun joka tapauksessa, halusin tai en, mutta mihin suuntaan... sitä ei tiedä kukaan. Se asia tuskin on minun hallittavissani. Vähän pelottavaa. Kyllä ympäristö muokkaa meitä ihmisiä koko ajan johonkin suuntaan. Mukavaa olisi ajatella, että muutos olisi aina positiivista, mutta kuka sen takaa? Turvallisinta voisi olla muuttumatta, mutta sehän olisi tavallaan henkinen kuolema.
Mistäs minä voin tietää etukäteen, millaisen naisen mahdollinen tuleva rakastettuni haluaa? Ei tässä auta muu kuin luottaa omaan harkintakykyyn. Jos sitä naista ei koskaan tule, niin hyvä, jos voin olla edes itse tyytyväinen itseeni.
Minusta on hyvä asia, että ihmiset voivat halutessaan elää myös kaapissa rauhassa ja piilossa ihmisten arvostelulta. Minulle minun oma elämäni on tärkeä. En halua jakaa sitä kaikkien kanssa. Olenko sitten liian itsekäs?
Hohhoijaa... "Eiköhöhän ihmiset sovi yhteen, jos haluavat sopia." Oli varmaan vitsi. Tai no - onhan niitä jotka vaan päättää, mutta siinä ei kyllä ole kyse rakkaussuhteesta. Ei siinä mitään jos se riittää.
Kokeilisin kyllä ite seksiä aika nopeestikin jos toiseen olisin ihastunut; ja ehdottomasti ennen kihlausta!!!!! Jos en kokeilisi niin olis vähän sama juttu kun että ostasin sängyn ilman että koemakaisin sen - kattosin vaan että ihan hyvän näkönen ja sopii hyvin mun kämppään :)
Suhteet perustuvat seksille. Kihloihin ei välitetä mennäkään, sillä sitoutumista ei pidetä niin tärkeänä asiana. Minun käsitykseni rakkaudesta ei ole mikään vitsi, ei ainakaan minulle itselleni. Nuo seksikokeilujutut puistattavat minua eikä niissä ole kysymys mistään oikeasta rakkaudesta.
siskoni kanssa. Hän oli ymmärtäväinen ja sanoi, että nykyaikana ihmiset hyväksyvät lesboudenkin, ettei siinä pitäisi olla mitään tuomittavaa eikä hävettävää. En vaan uskaltanut kertoa hänelle, että minulla on oma lehmä ojassa. Pelkäsin ehkä, että hän ei kestä totuutta tai että suhteemme muuttuu jotenkin. Muuten helpotti tietää, että hän suhtautuu niin hyvin. Minulla on ihana sisko!
Muutaman muunkin tutun kanssa olen asiasta puhunut, joidenkin kanssa ihan suoraan. Suhtautuminen minuun ei ole muuttunut mitenkään. Ihmiset taitavat olla nykypäivänä aika fiksuja! Kaikkein parasta on ollut kertoa toisille lesboille. Se, että he ovat kohdelleet minua kuin vertaistaan eivätkä ole yhtään ihmetelleet eivätkä kyseenalaistaneet, on ollut elämäni parhaita kokemuksia.
Elämä menee eteenpäin joka tapauksessa. Kertominen ei sitä asiaa muuta, ei siihen kuole. En kuitenkaan ole katsonut aiheelliseksi "valistaa" kaikkia läheisiäni saati sitten kaukaisempia ihmisiä. Tärkeintä tässä asiassa on oma tuntemus asiasta, oma elämä, ei niinkään se, mitä toiset siitä mahdollisesti ajattelevat. Kaiken lisäksi luulen, että minun kohdallani aika moni tietää totuuden kertomattakin.
Miten teidän suku on voinut selviytyä 2000-luvulle? Onko sinulla nyt hallussasi kätevä keino päästä eroon puolesta suvusta pelkän kuiskauksen voimalla? Elätkö kenties jossain muualla kuin Suomessa?
Elämän kuuluu lipua ohitse, voi siihen tietysti siinä samalla osallistuakin... jos siltä tuntuu.
kun on tällaisia oivalluksia välillä. :D
Asiat saa jonkilaisen perspektiivin.
Jostain syystä monilla ihmisillä on tapana tehdä asiat paljon vaikeammiksi kuin ne todellisuudessa ovatkaan. On virkistävää lukea tällaisia. :)
...minusta kyllä tuntuu siltä, että suurin osa suvustani on vielä 1800-luvulla.
Ja missäköhän minä sitten itse olen. No, tässä ;)
Just..kuin minun suustani sanoit tuonkin. Olen olut 18 vuotta naimisissa. Siitä ajasta olen ehkä 10 vuotta tajunnut, että olen vääränlaisen ihmisen kanssa. Olen kaapissa, jossa tajusin olevani ja nyt sieltä on vaikea tulla ulos...
Vaikka susta tuntuu, että elämäs lipuu ohi, niin älä nyt ihmeessä jää sinne kaappiin, vaan kokeile rohkeesti kaikkee.. Jos susta tuntuu että oot "epänormaali" ;) nii ei kai se voi tunnetasolle jäädä, tutustu ihmisiin, jotka on sunlaisii, ja kokeile ´jonkun kanssa että olit sä sittenkään se epänormaali.. Etsivä löytää.
Kyllä sä vielä löydät ittes, ku annat vaan itelles aikaa. :)
Minä ymmärrän sinua. Ainakin luulen ymmärtäväni. Nyt aikuisena olen hukannut elämääni miessuhteisiin, joissa kaikissa on toistunut sama kaava, enkä kenessäkään ole löytänyt sitä rakkautta, mikä miltään tuntuu. Kirjoittelua pidemmälle en ole uskaltautunut itseäni toteuttamaan kaapista ulos, paitsi muutama kaveri on sen elämäni aikana minusta havainnut. Toisinaan haluaisin kätkeä sen mitä olen/tunnen - tai luulen olevani - koska se tuntuu liian raskaalta tehtävältä toteuttaa ja kokea, vaikka oma ainutkertainen elämäni onkin. Kenellekään en ole valmis myöntämään, en aina itsellenikään, ja kaikkein vähiten vanhemmilleni, jotka ovat jo iäkkäitä ja paljon elämässään kärsineitä. Yleisasenne homoseksuaalisuutta kohtaan heillä on erittäin selvä ja negatiivinen, suunnilleen suurin tragedia ja luonnottomuus, jonka voi kohdata..
Tiedän, että oma on elämäni, enkä saa sitä kenenkään vuoksi uhrata, eikä elämäni edes kuulu kenellekään. Mutta asiaa vaikeuttaa myös se, että olen muuten hyvin läheisissä väleissä perheeni kanssa. Ainoa edes pieni ratkaisun askel oman elämäni selkeyttämiseen, jonka keksin, on etäisyyden ottaminen sukuun. Se on vain toistaiseksi ainakin lähes mahdottomuus toteuttaa. Tai sitten minussa ei vain ole rohkeutta ja voimaa kohdata itseäni. Alkaa vain painaa taakka, kyselyt miksi kukaan mies ei ole sopiva, miksi muut kyllä löytävät miehen, miksi, miksi, mitä on mennyt vikaan...Haluaisin hypätä ylös ja huutaa, minkä matkan olen itseni kanssa tehnyt, taistellut itseni kanssa, mitä tunnen, mikä olen...Mutta en vain pysty ottamaan asiaa esille.
kuinka ihmiset pelkäävät miten esim perhe suhtautuu tai ystävät tai suku yms.
Mitäs sitten kun olet elänyt puolet elämästäsi piilotellen ja odottaen sitä oikeaa hetkeä kertoa ja asia on koko aika vain vaikeampi.
Eikö sua peloita kuinka hukkaat elämääsi vain siksi että pelkäät ihmisten puheita.
Elämässä kun ei saa hetkeäkään takaisin on kauheaa uhrata itsensä muiden mahdollisen mielipiteen takia.
Elämä ei ole aina helppoa mutta vaikempaa siitä saa juuri pelkäämällä.
Ei elämä ole vaarallista, elämättä jättäminen tappaa.
Kun henki lähtee lampusta, ei sitä saa sinne takaisin enää millään. Näin on lesbouden kanssa. Kun alat välittää itsestäsi etkä sukulaisistasi, tulee lesboutesi ja sen mukana kaikki muukin sinusta ulos. Huomaat ensimmäistä kertaa eläväsi.