Mielenkiintoista on tehdä huomioita eletystä elämästä ja kuinka asiat sitten jälkeenpäin kerrotaan. Jonkun tapahtuman jälkeen innostutaan usein kovin kritiikittömästikin asiaan suhtautuen.
Elämämme muodostuu eletystä, kertomuksistra joita itse kerromme ja joita taas toiset kertovat.
Usein miellämme nämä kertomukset moniin aiemmin kerrottuihin "mallikertomuksiin".
Miten te koette elämänne eläneenne ja kertomanne
kokemukset odotettuihin ja odottamattomissa tapahtumissa. Mitkä ovat omat tai toisten vaikuttimet kerrottuihin asioihin ja niitten "värittämiseen."
Elämämme muodostuu eletystä, kertomuksistra joita itse kerromme ja joita taas toiset kertovat.
Usein miellämme nämä kertomukset moniin aiemmin kerrottuihin "mallikertomuksiin".
Miten te koette elämänne eläneenne ja kertomanne
kokemukset odotettuihin ja odottamattomissa tapahtumissa. Mitkä ovat omat tai toisten vaikuttimet kerrottuihin asioihin ja niitten "värittämiseen."
Vastaukset 16
Vanhimmat
Kohta kaksi vuotta mukana olleena ja palstojen historiaa tutkiskelleena voin kertoa, että harvoin on eletyn ja kerrotun välillä ollut niin suuria ristiriitoja kuin täällä useat esittävät.
Fiktioissa ja fantasioissa eletään hyvin voimallisesti. Tosiasioihin vetoaminen einäytä järkyttävän muuta kuin, että taas "tutkiskelija" vääristelee, muuntelee, panettelee, nimittelee...
Mietitäänpä asioita vaikkapa vilkaisemalla omia mielipiteitä edellisessä keskustelussa, viime vuonna tai aiemmin.
Pitkään itsekin mukana olleena ihailen eräitä toimittajia, joilla on taito saada haastateltava kertomaan. Suomen Kuvalehdenjournalistipalkinnon saanut Leena Pakkanen on eräs tällainen.
Alkuaan suhtauduin häneen kovin varauksellisesti kun "Näin naapurissa" oli joskus 1960-luvun lopulla muistaakseni, hyvin asenteellinen.
Ohjelma muuten oli mielenkiintoinen.
Ykkösaamua on ollut mielenkiintoista kuunnella kun on sattunut avaamaan radion sillä kanavalla.
Taito saada haastateltava kertomaan ja vastailemaan asiaan jopa "kravatista roikottamalla" kuitenkaan vetämättä sitä liian tiukalle saa kuuntelijan joskus nautinnosta hykertelemään.
Luottamus on eräs keskustelujen kulmakivistä ja se
on sitä kaikessa yhteistyössä jaystävyydessä.
Meillä oli pitkään NL:n kanssa YYA-sopimus, jonka
juhlistamista varten valmistettiin elokuva "Luottamus", joskus 1977-78 ja sitä katsomaan kuskattiin myös kouluväkeäkin eri puolilla maata.
Huomaan vain, ettäystävyydessä ja rakkaudessa kuitenkin monet arkipäivän asiat osoittavat enemmän kuin juhlapuheet fraaseineen.
Eräänä hyvänä avio-onnen mottona on lyhyt toteamus:
- Todista rakkautesi, tiskaa tiskit !
Kun elämästään kertoo, ei oikeastaan kerro tapahtumaa raadollisina realiteetteina, vaan ennemminkin tunnettuna ja koettuna. Kertomus värittyy, painotamme koskettaneita asioita, lisäämme arvovarauksia ja sisältöjä... yritämme välittää jotain siitä, mikä meille henkilökohtaisesti on koskettavaa, tärkeää ja arvokasta. Sitä kumpi on enemmän totta, tapahtunut vai koettu, on vaikeaa sanoa. Jos kuuntelemme tapahtunutta koettuna ja koettua tapahtuneena... tuntuvat kumpikin olevan jollain tapaa valheellista informaatiota.
Luulen, että juoruilun nautinnollisuus on yksi ilmiö tuosta samasta asiasta. Eräänlaista toisen kokeman lainaa... jota väritetään vielä maukkaammaksi omilla piilotajuisella samaistumisella. On ihanaa hekumoida ajatuksilla ja tapahtumilla, silloin kun itse on jollain tapaa suojassa, eli juorussa pääsee tapahtumasta osalliseksi itse, ryvettymättä.
Kontrolli tuollaiseen käytökseen löytyy empatian ja elämänkokemuksen kautta, luulen...
Taina Ukkonen kirjoittaa minusta hyvin "Kertomisen voima" laajassa tutkiskelussaan.
http://cc.joensuu.fi/~loristi/2_03/ukk203.html
Me olemme viime aikoina alkaneet käyttää monissa tilanteissa, kuten noissa Aasian tapahtumissa, juuri laajaa kerrontaa niihin mukaan joutuneiden ja läheltä seuranneiden kertomana.
Uskomme, että kertomisella on terapeuttinen tervehdyttävä vaikutus.
Sotaveteraaneilla on edelleenkin eräänä mottona:
- Kaveria ei jätetä.
Larin Paraske on eräs kertovan kalevalisen runolaulannan mestareita, tiettävästi kukaan ei ole päässyt lähellekään.
Tämä tuli mieleeni kun täällä moitiskellaan runojen esittämistä keskusteluissa.
Toinen asia on laulun terapeettinen vaikutus. Mihin on kadonnut äitien laulanta lapsilleen kehtoa keinutellessa. Äidit ovat kautta aikain laulaneet lasta tuuditellessan rauhoittaen nukkumaan. Tuollaisessa harmonisessa perinteisessä laulussa ei ole mitään pakonomaisuutta ja hiljaisen laulavan äänen tiedetään rauhoittavan.
Meidän vokaalimme ovat mainioita, sillä Aa tuntuu rinnassa, Oo kaulassa ja Uu poskissa. Ämmähän on sitten miehen päälaella - vai?
Olen monesti ihmetellyt miten joillekin taito on luontaista ja kaikki asiat kohdallaan.
Larin Paraske eli aikana jolloin ei voitu edes saada nauhalle ääntä, voi vain kuvitella taiteilijoitamme, jotka saivat ne kirjoitettua muistiin, maalauksin ja sävelin tallennettua
edes häivähdyksen runonlaulujen taitajasta.
- Mihin me tuhlaamme luku- ja kirjoopitustaitomme?
Ei elämästä selviä yhdellä tarinalla. Elämme erilaisissa yhteisöissä, meillä on erilaisia kytkentöjä eri ihmisiin - on omaisia, rakkaita ystäviä, työkavereita, viranomaisia...
Jokaiselle on oma tarinansa, joka vie suhdettamme haluamaamme suuntaan. Pikku valkoisin valheinkin.
Emme kerro samaa tarinaa lääkärissä ja työhönottohaastattelussa. Meissä on monta kertojaa, monta roolia, monta pientä rakentavaa tarinaa...
Kertomalla jotain itsestämme, haluamme rakentaa kuvaa itsestämme josta pidämme. Se kuva rakentuu eri tarinoista, eri ihmisten kautta.
Kertomus on sekin mitä jätämme sanomatta, kerromme paljon ilman sanoja, ilmeillä ja eleillä, teoilla; pystymme vaientamaan jonkun vaikenemalla tai huutamalla. Ja miten paljon hiljaisuus kertookaan...
Tärkeämpi kuin kyky kertoa on kyky kuunnella, vaistota, huomata. Luulen.
...tulee nimenomaan kuulemisesta, luulen.
*kuuntelee hiljaisuutta ja huokaa, -hymyileekin*
ole paljon lisättävää---oli senverran hyviä puheenvuoroja --lisää tällasta!
*Naisen käsi vaelsi, milloin miehen reidellä, milloin niskahiuksissa ja tutkimassa korvalehden pehmeitä poimuja. Mahdollisuus nenän painamiseen, vasten toisen ihoa ja tuoksun tunteminen, tuntui suurelta lahjalta. ’Tänään saan vielä maistaa sinut’ nainen mielessään ajatteli. ’Tulit, halusit tulla. Saan olla enkelisi edelleen’, kuiski mieli. *
... mikä päivä meillä onkaan edessä... tänäänkin.
Päättömät kanatkin lentävät seinään.
mutta palstan kirjoittelijoilla ei ole ollut edes päätä saati häntää.
Täyteyssä linnussa on sentään näköä ja täytteet, mutta nämä kirjoittajat ovat kuin tyhjennettyjä munia, jos on ollut koskaan mitään tyhjennettävää ?
Aito taivaanrannanmaalari kykenee sentään maalaamaan taivaanrannan ja sateenkaarenkin kaikissa spektrin väreissä, mutta
tuhraavat ja sotkevat hyvän kankaan.
Kaidepuukaan ei voi näitä onnettomia tukea edes henkisesti.
Ja kun haisee, sinne tulee yleensä rotta vikisemään
Mitäpäs rotta kukkopojalle mahtaa?
Olisihan se näkemys tavata vikisevä rotta?
Päättömiä kanoja muistuttavia mummoja erään "herrasmiehen" kera on riittämiin.
Ymmärtänettekö toisianne?
Oppineet ovat usein suvaitsemattomia.
Anttikin viisaista jo Epikuros neuvoi sietämään tyhmyyttä.Kun kaikenlaista tyhmyyttä pitää sietää niin siihen tarvitaan kärsivällisyyttä ja itsensä hillitsemistä.
Kärsivällisyydestä kumpuaa rauha, joka on maailman kaikkien ihmisten onni.
Jolla ei ole kärsivällisyyttä vetäytyköön omaan kuoreensa ja itsetutkiskeluun
- jos voi sietää edes itseään !
Monet eivät tiedä tietämättömyyttään ja muutamat luulevat tietävänsä vaikkeivat tiedä.
Tietämätön ei tiedä mitä häneltä puuttuu eikä siksi osaa hakea ja olisivat viisaita kun eivät luulisi sitä olevansa.
Neuvon pyytäminen ei vähennä viisautta ja suuruutta vaan päinvastoin hyvien neuvojen kuuleminen ja noudattaminen saattaa olla arvaamattomaksi hyödyksi.