Onko kokemuksia erosta, joka johtui kihloihin menemättömyydestä.
Itse pohdiskelen tässä, että kauanko jaksan vielä odottaa kihlasormusten vaihtoa. Ollaan seurusteltu 3 vuotta ja reilu 2 vuotta asuttu yhdessä. Poikaystäväni ei halua kihlohin.
Ihmettelee, että mikäs kiire meillä on. Hän totesi myös yksi päivä, että voisi elää loputtomiin tällaisessa parisuhteessa (ilman sitoutumista).
Itse haluaisin jo suunnitella meille yhteistä tulevaisuutta ja perheen perustamista. Mieheni mielestä tulevaisuutta ei voi suunnitella, eikä tulevaisuudelta voi haluta mitään.
Myös sukulaiseni ovat jo kyselleet kihlajaisista. Osittain syy on myös se, että eivät hyväksy tällaista suhdetta. Osa sukulaisistani eivät edes tiedä minun asuvan poikaystäväni kanssa.
Nyt olenkin miettinyt, että onko suhteellamme tulevaisuutta? Eikö mieheni halua sitoutua ollenkaan?
Itse pohdiskelen tässä, että kauanko jaksan vielä odottaa kihlasormusten vaihtoa. Ollaan seurusteltu 3 vuotta ja reilu 2 vuotta asuttu yhdessä. Poikaystäväni ei halua kihlohin.
Ihmettelee, että mikäs kiire meillä on. Hän totesi myös yksi päivä, että voisi elää loputtomiin tällaisessa parisuhteessa (ilman sitoutumista).
Itse haluaisin jo suunnitella meille yhteistä tulevaisuutta ja perheen perustamista. Mieheni mielestä tulevaisuutta ei voi suunnitella, eikä tulevaisuudelta voi haluta mitään.
Myös sukulaiseni ovat jo kyselleet kihlajaisista. Osittain syy on myös se, että eivät hyväksy tällaista suhdetta. Osa sukulaisistani eivät edes tiedä minun asuvan poikaystäväni kanssa.
Nyt olenkin miettinyt, että onko suhteellamme tulevaisuutta? Eikö mieheni halua sitoutua ollenkaan?
Vastaukset 84
Vanhimmat
Niin, elätkö vain mennäksesi naimisiin vai rakastatko tätä poikaystävääsi?
Jos elämäsi tarkoitus on mennä kihloihin ja naimisiin, varsinkin kun sukulaisesi se hyväksy avoliittoa, niin jätä heti poikakaverisi.
Jos taas haluat elää rakastamasi (?) ihmisen kanssa, niin mieti vielä...
Onko sinulle tärkeää saada lapset nuorina? En tosin tiedä minkä ikäinen on.
Jos ei ole vielä mikään kiire lasten kanssa, niin mielestäni voitte elää niin kuin elätte. Mutta siinä vaiheessa kun lapsia ruvetaan suunnittelemaan, niin kyllä ensin kihlat, sitten naimisiin ja sitten vasta lapset.
Miehethän voivat odottaa vaikka kymmeniä vuosia, koska heille ei ole koskaan liian myöhäistä hankkia lapsia. Tosin kuin meille naisille.
Niin ja tärkeä kysymys: Haluaako mies lapsia?
Rakastan poikaystävääni hyvin paljon. Sen vuoksi en haluaisi tehdä mitään hätiköityä.
Haluaisin elää tämän rakastamani ihmisen kanssa, mutta jossain vaiheessa toivon myös pääseväni naimisiin. Poikaystäväni on myös se mies, jonka haluaisin nähdä rinnallani yhteisiä vuosia viettämässä ja lapsia kasvattamassa.
Se mitä lapsiin tulee niin toivon saavani lapsia nuorena, mutta ennen kuin voin kuvitellakaan lasten hankintaa on papin eteen mentävä. Poikaystäväni haluaa myös lapsia, jossakin elämän vaiheessa. Hänestä tulisi aivan ihana isä.
Ikäni on nyt 22 ja poikaystäväni 25
on liian mustavalkoista sanoa, että "jos rakastat kumppaniasi, niin tottakai olette yhdessä, sormuksilla tai ilman!", koska jos seurustelua on jatkunut jo huomattavan kauan eikä toisella ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia, niin voidaan kysyä, että onko suhde jo melko yksipuolista? Ei olla samoilla linjoilla.
Toinen kysyy MIKSI naimisiin ja toinen kysyy MIKSEI? (oletko kysynyt suoraan miksei hän halua edetä suhteessanne, mikä häntä pelottaa, mitä hän vielä odottaa yms.?!)
Kyllä minusta ERO voi olla paikallaan kun ajatukset tulevaisuudesta ovat aivan erilaiset, halutaan eri asioita, ainakin eri aikaan. Ei ole reilua odotuttaa toista, varsinkin jos tietää ettei mitään kuitenkaan tapahdu..
Eli kun toiset sanoo että kaikesta huolimatta jos rakkautta riittää niin olette yhdessä. Minusta suhde olisi parempi lopettaa jos molemmat eivät ole onnellisia ja etsiä joku sellainen kumppani tilalle, jolla olisi samanlaisemmat ajatukset elämästä ja tulevaisuudesta (ja vielä kun ei ole liian "myöhäistä" etsiä uutta, esim. lasten teon kannalta).
Vaikeasti selitetty varmaankin, mutta tiedän että tilanne on vaikea ja jokaiselle yksilöllinen. Oletko sinä valmis elämään niin kuin poikaystäväsi haluaa, vai haluatko elämältäsi enemmän, rakkaudesta poikaystävääsi huolimatta?
Valinta on sinun, onnea!
"Huomattavan kauan"? Kolme vuottako se oli? Ei se mun mielestä ainakaan ole huomattavan kauan? Ja riippuu ehkä iästäkin. Harvalle esim. se eka pidempiaikainen poikaystävä on se "oikea". Huom! Tämä on mun mielipide ja joku voi olla tietenkin eri mieltä! Ja ajatukset näköjään on hyvin erilaisia tästä asiasta. En mä vähän päälle parikymppisenä ajatellutkaan naimisiin menoa esim. vuoden seurusteltuani. Musta vuosi on lyhyt aika.
Mun kaveri kaveri on eronnut jo pari kertaa. Ja ikää ei ole vielä 25 vuotta. No eka avioliitto oli jo ennen häitä "tuomittu epäonnistumaan", hänellä oli suhde toiseen... Mutta pakko oli päästä naimisiin!
Tottakai monella 1-2 vuotta yhdessä olleena ja avioliittoon astuvilla on hyvät mahdollisuudet. Mutta mun mielestä se on aika pikaista toimintaa. Ja en näkisi kolmea vuotta huomattavan pitkänä aikana. Jos 1-2 vuotta on normaali aika niin mikä on lyhyt... Musta 3-5 vuotta on vielä ihan sopiva ja normaali aika. En ainakaan 3 vuoden jälkeen heittäisi vielä toivoani.
Nyt kai keskusteltiin kihloista, mutta jos menee kihloihin niin silloin kai on valmis menemään naimisiinkin? (Miksi mennä kihloihin esim. 6 kk seurusteltuaan ja olla sen jälkeen vuosia yhdessä, jos ei ole aikomusta mennä naimisiin. Tietysti niin saa tehdä, jos kokee tarpeelliseksi)
Mutta ei sitä toiset voi päättää, kaikki ajattelee asioista eri tavalla. Joku haluaa esim. kihloihin ennen yhteen muuttamista meille se ei tullut mieleenkään. En tarkoita, että emme missään tapauksessa halunneet vaan, että se ei vaan tullut mieleen edes. Otimme silti yhteen muuttamisen vakavasti.
Se on tietysti pitkä aika, jos olette olleet noin kauan yhdessä etkä tiedä haluaako avomiehesi koskaan naimisiin. Tuo toteumus ” voisi elää loputtomiin tällaisessa parisuhteessa (ilman sitoutumista)” ei kuulosta lupaavalta. Ota nyt ainakin ensiksi selvää mitä hän sillä tarkoitti. Ja kerro, että sä et ajattele asiasta samalla tavalla vaan arvostat avioliittoa jne.
Moi, itse olin seurustellut kahdeksan vuotta, joista 6 asuttu yhdessä ennenkuin päätimme mennä naimisiin (kihlausta ei ollut ennen tätä päätöstä), ikää oli siinä vaiheessa 32 v.
Toki ymmärrän myös tuon lapset nuorena jutun, mutta anna nyt ihmeessä vielä aikaa kaverille, jos kerran muuten hyvä tyyppi.
Ei kenenkään vielä tuossa iässä ole "pakko" haluta sitoutua, muutamia poikkeuksia on.
vielä nuoria... Mikäs kiire teillä on? Ei rakkautta mitata sormuksilla. Onko sinulla vain haaveissasi saada "päivä prinsessana"? Mietihan vielä, jooko...
Onko sitoutuminen sama asia kuin kihlaus/avioliitto? Itse olen seurustellut nyt 5 vuotta, josta noin 3v asuttu yhdessä, 1 1/2 vuotta kihloissa, elokuussa häät. Minä olin kyllä sitoutunut elämään mieheni silloin ilman sormustakin. Eihän se sormus asiaa ratkaise, vaan oma asenne. Sormuksella on lähinnä symbolinen arvo. Korvien välissä sitoutuminen tapahtuu.
Avioliitolla on toki juridinen puolensa. Se onkin jo suurempi elämän muutos siinä mielessä. Ja juuri siitä syystä ei siihen ketään voi painostaa. Ainakaan se ei ole oikein. Ymmärrän toki että jos toiveet parisuhteessa ei kohtaa, niin täytyy miettiä mitä kumpikin suhteelta haluaa. Minun mielipide on ettei heti kannata miestä jättää, jos ei ole valmis avioliittoaikeisiin juuri yhtäaikaa. Ehkä alkuperäisen kirjoittajan kannattaa miettiä olisiko onnellisempi ilman kyseistä miestä? JOs suhteen lopettaa, niin kyllä siinäkin aikaa saattaa kulua ennen kuin uuden parisuhteen perustaa, ja ollaanko siinä sitten pian valmiita avioliittoon ihan tuoreeltaan? Ei kannata elää häitä varten vaan nauttia elämästä hyvässä parisuhteessa, jos siinä on onnellinen. Avioliiton aika tulee kun molemmat ovat siihen valmiita.
On kokemuksia erosta, joka johtui siitä, ettei toinen osapuoli halunnut sitoutua. Kirjoitinkin asiasta tuossa toisessa ketjussa. Kysyin exältä sitoutumisesta, eikä se exän mielestä ollut tarpeellista. Suhde loppui siihen. Olin hiukan sinua vanhempi.
Monet miehet voivat todellakin elää ilman sitoumuksia vaikka kuinka kauan. Miehesi asenne voi johtua siitä, että hän pitää sinua ja suhdettanne itsestäänselvyytenä.
Pelkkä kihlautuminen ei kuitenkaan tuo onnea. Ja kihlaushan tarkoittaa lupausta avioliitosta. Jospas ajatus siitä pelottaa poikaystävääsi? Oletteko keskustelleet asiasta?
Te syntiset rikotte Herran sanaa. Esiaviollinen seksi ja läheisyys on synneistä suurimpia. Kuinka sinä julkeat mainostaa tekojanne näin julkisella paikalla? Avioitukaa pian ja ottakaa vastaan Herran lahjat. Älkääkä tavoitelko maallisen pakanallista rakkautta.
"Annan hänen tulla puolisoksesi niin kuin mekin annamme hänen tulla seurakuntaamme."
Hätkähdin kun luin tekstisi. Ne olisivat hyvin voineet olla minun kirjoittamiani. Tosin minulla ja poikaystävälläni on ikää muutama vuosi enemmän.
Meillä on sama tilanne edessä. Ja pahoin pelkään että tästä ehkä ero tulee. Vaikka rakastankin suunnattomasti. Mutta aina sekään ei tunnu riittävän.
Minulla on vahva tunne että haluan perheen enkä halua odotella. Elämäntilanteen kannalta naimisiin meno ja lapsen hankinta sopisi hyvin. Mutta mies ei ole kai valmis vielä. Hän sanoo että haluaa kanssani naimisiin muuttei VIELÄ. En vaan pysty luottamaan siihen että hän sitten myöhemmin on valmis, jos kerran nyt vakuuttaa että haluaa elää koko loppuelämänsä kanssani ja haluaa perustaa kanssani perheen ja niin edelleen, mutta ei silti ole valmis vielä menemään naimisiin. Miten voin tietää että hän sitä tulevaisuudessa haluaa jos ei nyt?
Ajattelen täysin samoin kuin sinä, eli naimisiin haluan ehdottomasti mennä ennen kuin lapsia yritetään. Asiasta on puhuttu ja olen kertonut hänelle miten paljon asia minulle merkitsee ja miten paljon myös aikataulu minulle merkitsee, eli etten halua odotella enää. Minusta vaan tuntuu etten pysty jatkamaan suhteessa enää eteenpäin tämän torjumisen jälkeen. Tuntuu etten pysty enää olemaan rakkaani seurassa ilman että ajattelen hänen torjuneen minun pyyntöni naimisiinmenosta.
Jos haluat vaihtaa ajatuksia, meilaa minulle osoitteeseen: [email protected]
kyllä hän vielä sinua kosii, usko pois.
Kunhan et puhu koko asiasta vaan joskus ihan "ohi mennen" voit esim, kehua jotakin häihin liittyviä asioita.
Meillä ollaan oltu yhdessä lähes 4 vuotta, on lapsi ja kaikkea mutta vielä ei ole kosintaa kuulunut. Kyllä se sieltä tulee. (:
Jokaisella naisella on oikeus olla kerran elämässään prinsessa!! :)
Johanna
PS. Muutaman viikon päästä on ainakin helsingissä häämessut, nehän olisi oiva tilaisuus käydä yhdessä. Ehkä poikaystäväsi innostuu.
Ei ole (vielä ainakaan) kokemusta. Mutta suosittelisin, että otat selvää ainakin mikä miehen kanta on noin yleisesti ottaen avioliittoon ja teet selväksi, että sinä haluat joskus naimisiin. Myös miehen ajatukset lapsista on hyvä tietää! Eli haluaako hän koskaan lapsia.
En odottanut ollenkaan kosintaa vielä parina ensimmäisenä vuotena. Neljäntenäkään ei vielä ollut mitään hätää… vaikka ehkä olisin ollut kenties valmis. Olin saanut käsityksen, että miehellä ei ole "vakaumusta", että ei halua koskaan mennä naimisiin. En tyhmänä (?)kysynyt suoraan ja ehkä ymmärsin väärin. Mutta usein puhuttiin, että jos me mennään joskus naimisiin... Mies jopa puhui muille (kännissä kylläkin), että kai te tuutte sitten meidän häihin yms. Tunnen muutamia, jotka ovat olleet 12-25 vuotta yhdessä, eivätkä ole naimisissa. Mutta yleensä silloin ei ole aikomusta mennä koskaan.
Viimeiset kaksi vuotta olen odottanut kosintaa. Vajaan vuoden olen ollut ”varma”, että mies kosii lähiaikoina. Ajattelin tai kuvittelin, että häät olisi tänä vuonna. Mutta aika vaan kului… ja toivo on nyt hiipunut. On tullut (lahjaksi) kyllä sormus, mutta ei kihlasormusta… Olemme olleet yhdessä jo melkein 8 vuotta! En halunnut vuosien kihlausta, mutta en tälläistäkään. Avomieheni ei ole enää läheskään parikymppinen, joten siitäkään se ei johdu. Luulisi tietävän jo mitä elämältään haluaa. Eksyin tänne keskustelupalstalle joskus siksi, että etsin ystäväni polttareihin vinkkiä. Sitten aloin haaveilemaan omista häistä. En ole innostunut kauheasti lapsista, kun mietityttää että onko mies siihen kuitenkaan valmis, kun ei ole avioliittoon. Mies haluaisin lapsia. Minäkin toisaalta, mutta…
Ei kaikissa parisuhteissa haluta asioita samaan aikaan. Mutta on eri asia, jos ollaan jo kauan oltu yhdessä eikä vielä ole valmis. Minusta sinulla ei ole vielä hätää, vuoden ainakin voisit hyvin odotella. Mutta rajansa kaikessa (ja kuinka kauan olet sitä jo odottanut?). Itse olen tainnut odottaa vuoden liikaa… Ja se on niin henkilökohtaista. Sinun on mietittävä, että kuinka tärkeä asia on sinulle jne.
Täällä palstalla on monia, jotka ovat menossa/menneet naimisiin 1-3 vuoden yhdessäolon jälkeen. Itselläni on vain pari ystävää, jotka ovat menneet naimisiin, kun olivat olleet n. vuoden yhdessä. (he ovat useita vuosia vanhempia kuin sinä) Mutta moni tuttu ja ystävä on mennyt vasta vuosia (3-7) yhdessä olleena.
Mun mielestä on viel ok olla yhdessä 5-7 vuotta ennen häitä. Mutta jos ollaan oltu yhdessä 6-7 vuotta ja enemmän, eikä ole mitään toivoa kihlauksesta... Ei lohduta, että joku meni naimisiin 10-12 vuotta yhdessä oltuaan. Jos itse ei halua sellaista!
Sun pitää ajatella miltä susta tuntuu ja mitä sä itse haluat.
En ajatellut kommentoida tätä asiaa, enkä enää aiokkaan. Mutta kunhan halusin sanoa, että odottaminen ei aina ole paras ratkaisu. Varsinkin, jos kauan joutuu pyörittämään asiaa päässään ja lopuksi vielä pettyy kun odotusta ei "palkittu".
Edellinen kirjoittaja kehoitti odottamaan vielä ainakin vuoden. Mielestäni odottaminen on ok siinä tapauksessa, jos mies on sanonut haluavansa joskus naimisiin.
Mutta ongelma on siinä, että mitä pitempään ollaan oltu yhdessä, sitä läheisemmäksi toinen on tullut ja vuosi vuodelta eroaminen on vaikeampaa, kuin heti alussa. Siksi kannattaisikin olla parisuhteen alussa rehellinen toiselle, ja sanoa suoraan toiselle, että en luultavasti aio mennä naimisiin sinun kanssasi. Tälloin toisen olisi helpompi lähteä suhteesta vielä sen alussa, jolloin se on huomattavasti helpompaa kuin sanotaan vaikka viiden vuoden jälkeen.
En tiedä miksi miehet eivät sitten ole rehellisiä naiselleen? Jos he eivät kerran halua tämän kanssa naimisiin ja mahdolliseksi lastensa äidiksi, niin miksi yleensä ovat naistensa kanssa? Siksi, että pitää olla joku, joku jota ei välttämättä edes rakasteta tarpeeksi?
Ei pitänyt enää kommentoida, mutta mahdollisten väärinkäsityksten välttämiseksi... Siis kuten tuossa kirjoitukseni alussa totesin suosittelen, että hän ottaisi heti selvää mikä miehen kanta avioliittoon on. Haluaako hän koskaan naimisiin (siis ylipäätänsä) "Kehoituksellani" (tai siis en kehoita ketään vaan kaikki tekee niin kuin itsestä tuntuu) odottamaan vuoden tosiaan tarkoitin, että jos on tiedossa, että toinen haluaa joskus naimisiin.
Itse tosiaan olin saanut sellaisen käsityksen oman avomieheni puheista, että hän haluaa joskus naimisiin. Mutta en huomannut kysyä asiaa suoraan. Joten suosittelen sitä kokemuksesta. Ettei turhaan odota vuosia tai joudu miettimään asiaa. Minulla on nyt edessä se, että kysyn nyt vasta suoraan (liian myöhään) että mitä mies ajattelee naimisiin menosta. Että olenko ymmärtänyt väärin...
Eräs ystäväni kyllä meni naimisiin miehen kanssa joka aikoinaan sanoi, ettei mene koskaan naimisiin. Mutta ei kannata tuudittautua sen varaan, että kyllä se miehen mieli voi joskus muuttua... Ja on epäreilua vaatia tai odottaa miehen menemään naimisiin JOS tämä on rehellisesti kertonut, että ei koskaan aio mennä naimisiin. Ja nainen on sen hyväksynyt jatkamalla hänen kanssaan. Tai mies on ymmärtänyt sen hyväksymiseksi.
Kuka tietää heti uuden suhteen alussa haluaako tämän kanssa naimisiin?! En minä ainakaan! Eikä kyllä tulisi mieleenkään edes kysyä sellaista. Eiköhän ole parempi kuitenkin tutustua toiseen kunnolla, sitten ajatus avioiitostakin selkiintyy. Toki jos toinen on vakaasti päättänyt olla ikinä menemättä naimisiin, niin voi miettiä ja keskustella millaisen suhteen kukin haluaa. Mutta niin kuin joku jo totesikin, niin ihmisen mieli on muuttuvainen. Tuttavapariskunta, joka oli sitä mieltä ettei ehkä koskaan naimisiin viettivät häitään viime kesänä...
Ystäväni meni naimisiin oltuaan miehensä kanssa vähän yli vuoden yhdessä. Moni ihmetteli, että miksi he menevät niin pian naimisiin. Epäiltiin, että avioliitto ei kestä ja onko kenties nainen raskaana ja menevät siksi naimisiin… Toista taas ihmetellään, että miksi he eivät vieläkään ole menneet naimisiin tai edes kihloihin vaikka ovat olleet 5 vuotta yhdessä. Suhteessa on pakko olla jotain vikaa… Mikä on sopiva aika tosiaan…? Ei kai yleispätevää ohjetta ole ja kuka sen määrittelisi. Se on monesta asiasta kiinni. Ihanteellisinta tietysti olisi, että molemmat osapuolet suurin piirtein samoihin aikoihin olisivat valmiita ja haluaisivat elämältään samoja asioita. Tai että ne toiveet ei olisi ainakaan pahasti ristiriidassa. Jos toinen on todella onneton tilanteessa niin ei silloin kannata odottaa. Varsinkaan, jos ei yhtään tiedä kauanko pitää vielä odottaa. Vuoden, kaksi vai kolme…
Ehkä jotenkin kynnys mennä naimisiin kasvaa mitä kauemmin on oltu yhdessä. Ei ehkä siksi, että on kyllästynyt toiseen vaan, että on jotenkin tottunut siihen olotilaan. Ei koe enää tarpeelliseksi mennä naimisiin tms. Avoliitot on niin paljon yleistyneet, että ei ole ”yhteiskunnallista” painettakaan mennä naimisiin. Jos molemmat on tyytyväisiä tilanteeseen niin sillä ei ole kai väliä mennäänkö naimisiin vai ei. Mutta jos toinen ei ole tyytyväinen… Ja jos ei viitsi, ei ole rahaa tai halua järjestää isoja häitä tai kirkkohäitä niin ainahan voi mennä naimisiin maistraatissa tai muutoin järjestää pienet häät.
Mielelläni luen lisää mielipiteitänne ja kokemuksianne. Sillä ne ovat saaneet minut ajattelemaan tilannetta tarkemmin.
Tällähetkellä tuntuu siltä, että taas jaksaa odottaa. Monissa viesteissä oli, että kannattaa vielä odottaa. Niin aionkin tehdä, ainakin vuoden. En todellakaan aio luopua rakastamastani ihmisestä hetken mielijohteesta.
Avopuolisoni on sanonut haluavansa naimisiin, joskus. Samoin hän haluaa lapsia, joskus. Vielä ei aika tunnu olevan sopiva. Toivon vain hänen pian selvittävän mitä lopultakin haluaa ja milloin. Tällähetkellä avopuolisolleni tuntuu olevan "suuri juttu", että hän on muuttanut minun kanssa asumaan (reilu kaksi vuotta sitten).
Olemme/olen monesti halunnut puhua suunnitelmistamme. Joskus saan keskustelun aihetta, mutta toisinaan vastaukseksi tulee "älä painosta". Aikomukseni ei koskaan ole ollut painostaa.
Älä tyydy vastaukseen "joskus". Kysy mitä se tarkoittaa. Vuosi? Viisi vuotta? Kymmenen vuotta? Tämä ei mielestäni ole painostamista, vaan tosiasioiden hahmittamista. Pitää puhua asiat kunnolla halki että tietää kannattaako jatkaa yhdessä. Jos toinen tahtoo odottaa korkeintaan vuoden, ja toinen tahtoo naimisiin aikaisintaan 5 vuoden päästä, niin silloin ei ole asiat hyvin.
Itse kysyin 3 vuoden seurustelun jälkeen (saman ikäisenä kuin sinä), mieheltäni milloin kihloihin ja naimisiin. Molemmat ajateltiin että JOSKUS. Miehen "joskus" tarkoitti sitä, että hän tahtoisi pian kihloihin ja olla sitten useita vuosia kihloissa ennen avioliittoa. Minun "joskus" tarkoitti sitä, etten tahdo vielä pariin vuoteen kihloihin, mutta sitten kun kihlaudutaan niin mennään vuoden sisällä naimisiin. Onneksi kompromissi kuitenkin syntyi, päätettiin odottaa vielä jonkin aikaa niitä kihloja, ja olla sitten kuitenkin kihloissa pari buotta ennen avioliittoa. Molemmat kuitenkin tähtäsimme, joten kompromissin teko tuntui helpolta.:)
Asiasta voi keskustella ja muotoilee asiat niin, että toinen ei saa käsitystä että häntä painostetaan. Jotkut tietysti tuntee herkemmin, että heitä painostetaan ja eri tilanteissa... Mutta jos olet kertonut, että aikomuksesi ei ole painostaa niin eiköhän miehen pitäisi ymmärtää. Aluksi voisi esim. yleisesti puhua mitä mieltä toinen on avioliitosta, pitkästä/lyhyestä kihlauksesta, pitkästä seurustelusta avioliittoa ennen (ja kuinka pitkästä).
Sinulla ja avomiehelläsi on varmaan avoliitosta, kihlauksesta, avioliitosta, lapsista yms. asioista jotain ajatuksia. Esim. kuinka pitkä kihlausaika on ok, avioliitto ennen lapsia vai ei jne. Kyllä niistä voi ja oikeastaan tietyllä tasolla pitääkin puhua.
Odottaminen riippuu niin monesta asiasta. Ymmärrän, että jos joku on jo pitkään odottanut ja asia ahdistaa kovasti niin ei kannata odottaa enää vuotta. Ja jos tuntuu, että ei ole juuri toivoa. Tosiaan se ”joskus” on helppo sanoa. Eihän sitä tarkkaa aikaa kai tarvitse tietää, mutta osuuko ajatukset edes vähän yhteen. Jos toinen ajattelee vuotta ja toinen viittä vuotta…
Harkitseminen on ihan hyvä asia, mutta se riippuu syistä ja kuinka kauan asiaa harkitsee.
Mun tuttu mies, joka on 25 vuotias aloitti vasta ensimmäisen vakavamman seurustelun… Luulen, että hänellä avoliittokin olisi jo iso askel. Vaikea sanoa kaikille sopivaa ohjetta. Tärkeintä kai, että teidän kahden ajatukset asioista osuisi suurinpiirtein yhteen. Ja kumpikin olisitte onnellisia.
Toivottavasti päädytte naimisiin ja se ei siirry kovin pitkälle tulevaisuuteen.
Edellinen kirjoittaja kirjoitti, että tutulle miehelle avoliittokin olisi jo iso askel. Luulenpa, että tästä on kyse tässä meidän tilanteessamme.
Mies on aloittanut ensimmäisen vakavan suhteen vasta kolmekymppisenä. Hänen mielestään suhteemme on edistynyt huimasti, kun viiden vuoden aikana hän on nyt viimeisen vuoden ajan kuluttanut suurimman osan ajastaan minun kotonaan, ei kuitenkaan muuttanut vielä kirjojaan sinne. Tämä on hänen mielestään kai sitä "yhdessä asumista."
Täällä puhuttiin ajanmäärityksestä, ja miten jotkut ymmärtävät sanan "sitten joskus". Itselleni se on aina merkinnyt jotain ajanjaksoa korkeintaan 5 vuotta. Ehkä tämä tulee siitä ajatuksesta, että näin pitkä aika vaaditaan esimerkiksi korkeakoulututkintoon ja vaikka sillä ei ole mitään tekemistä parisuhteen kanssa, niin monethan lykkäävät esimerkiksi naimisiin menoa valmistumisen jälkeen.
Mies on ihmetellyt "pakkomiellettäni" kihlaukseen ja ehkä se johtuu juuri tästä, että aika on mennyt täyteen omalla kohdallani, eli se 5 vuotta on jo kulunut. Ajattelen aikaa siten, että kuinka suuresti kaikki muut asiat elämässäni ovat muuttuneet tämän viiden vuoden aikana, eli elämäni on kokenut täysremontin aina työpaikan ja asunnon vaihdosta läheisen menetykseen. Ainoastaan parisuhde on se, joka junnaa paikallaan.
Ihmisillä on kyllä erilaisia tilanteita… Eräs tuttuni oli yli 8 vuotta miesystävänsä kanssa ennen kun muuttivat yhteen. Mielestäni se oli omituista! (ja he muuttivat erilleen, kun olivat niin tottuneet asumaan yksin! Tai mies ainakin. Jatkoivat kuitenkin suhdettaan) Itse aloin hermostumaan, kun oma poikaystäväni epäröi yhteenmuuttamista vaikka olimme olleet melkein vuoden yhdessä. Tai asuimme "epävirallisesti" sitä ennen, joten siksikin ihmetytti miksi emme voisi muuttaa yhteen. Kysyin yhteen muuttamisesta kerran, jolloin mies ei osannut vastata. Myöhemmin hän ehdotti asiaa itse ja hänellä oli asuntokin tiedossa. En ole varma, että mikä oli hänen tärkein syy yhteen muuttamisessa... vuokran puolittaminenko...
Myöhemmin mies epäröi yhteisen asunnon ostoa (se kesti, mutta toteutui kyllä). Nyt kihlausta. Mies ei yleensä suunnittele mitään (asiat menee omalla painollaan), mutta asunto, lapsi ja kihlaus yms. asioita hän tavallaan tuntuu suunnittelevan. Että koska ajankohta olisi "täydellinen". Lapsia hän olisi valmis saamaan, kun iän puolesta sitä ei voi enää lykätä paljoa ja raha yms. tilanne on kohdallaan. Naimisiin voi mennä vaikka 70 vuotiaana… No eihän sanonut niin, mutta vaikuttaa siltä! Mulla on kanssa tunne, että parisuhde "junnaa paikallaan". Se liikahtaa välillä, mutta nyt se on taas pysähdyksissä.
Tilanteemme on erilainen sikäli, että mies on ollut aikaisemmin kihloissa. Ehkä hän pelkää, että käy samoin kuin ennen. Toisaalta loukkaa, että hän meni edellisen avovaimon kanssa kihloihin, mutta minun kanssani ei halua. Mies ei halua puhua menneistä ollenkaan. Tiedän vain sen kuinka kauan he olivat yhdessä ja kun kysyin sain vastauksen, että he olivat kihloissa.
En tunne itseäni hoppuilijaksi ja en ole painostanut miestä. Asunnon ostossa vähän hoputtelin. Kun se kesti ja kesti ja mies ei suoraan ollut sanonut, että ei halua ostaa asuntoa kanssani. Kihlauksesta en ole puhunut vielä mitään. Mutta nyt on varmaan pakko, muuten joudun odottamaan ikuisuuden!
"Hän totesi myös yksi päivä, että voisi elää loputtomiin tällaisessa parisuhteessa (ilman sitoutumista)."
Onko avomiehesi sanonut, että ei ole sitoutunut sinuun, koska ette ole naimisissa? Vai onko se vain sinun ajatuksesi, että ei olla sitoutuneita, ellei olla naimisissa?
Kaikki ihmiset eivät tarvitse virallista liittoa pystyäkseen sitoutumaan. Itse asiassa hyvin monet ihmiset pystyvät sitoutumaan jo seurusteluaikana ja varsinkin avoliitossa. Ehkä miehelläsi ei sen vuoksi ole kiire naimisiin, koska hän kokee olevansa jo nyt sitoutunut, joten avioliiton voi solmia sitten myöhemmin sopivalla hetkellä. Miehesi on varmaan tajunnut sen, että ei se avioliitto teidän suhdettanne yhtäkkiä muuta toisenlaiseksi, joten ei ole syytä kiirehtiä.
Mielestäni voit odotella kosintaa ihan rauhassa pari vuotta tai enemmänkin. Paitsi jos avomiehesi on sanonut, ettei _koskaan_ halua naimisiin, ja sinä ehdottomasti haluat. Ymmärsin kuitenkin, ettei miehelläsi ole mitään avioliittoa vastaan, hänellä vaan ei ole mikään kiire avioitua. Älä tee asiasta turhan suurta kriisiä itsellesi! Odottele kosintaa rauhassa, tai kosi itse parin vuoden päästä, jos et enää pysty odottamaan.
On hyvä tietää, että mies haluaa lapsia, mutta se että koska on myös tärkeää! Ja on helpompaa, jos tietää kuinka kauan pitää odottaa. Mieshän voi tietysti luvata jotain ja sitten kun aika tulee keksii tekosyitä. Mutta vaikeampaa on, jos ei siitä ole ollut edes puhetta! Koska ihmiset todellakin on erilaisia niin voi olla, että toinen haluaa naimisiin vuoden seurusteltuaan. Toinen haluaa ehkä 10 vuoden päästä jne. Kannattaa ottaa selvää mihin ”porukkaan” avomiehesi kuuluu. Eikä kannata siirtää asiaa loputtomiin. Pidä kiinni siitä haaveestasi. En mitenkään pelottele, minunkin mielestäni voit odottaa vuoden. Kunhan tiedät mikä se ”joskus” on. Ettei se heitä kovin monella vuodella siitä mitä itse ajattelit…
Mä en tiennyt koska se ”joskus” on. Aluksi oli helppoa, kun oli toivoa tai ainakin luuli niin. Me ei puhuttu siitä KOSKA, puhuttiin vaan, että JOSKUS… Ei kannata olettaa, että toisen ”joskus” on sama kuin oma! Ja kuinka vakavasti asiasta on keskusteltu, kaikkea ei kannata ottaa tosissaan. Elin kuvitelmissa, että silloin ja silloin menisimme naimisiin… no ei mies kosinut vielä, mutta talvihäät olisikin ihanat… suunnittelimme matkaa. Mietin, että mites se häämatka… no jos ehdimme sitä ennen naimisiin ja se on häämatka. Tai mies kosii siellä palmun alla… se olisi romanttista. Matkaopaskin kertoi kuinka eräs pari oli mennyt kihloihin siellä. Me emme menneet... Meni juhlapyhiä yms. sopivia tilaisuuksia jolloin olin ajatellut, että jospa mies kosisi. Asia vaan siirtyi ja siirtyi. Ajattelin, että odotan vielä kuukauden… ja sitten taas kuukauden… Ja lopulta harmitti miksi odotin niin kauan! Miksi en ottanut asiaa aikaisemmin esille.
Lähinnä asia harmittaa, kun halusin naimisiin ennen kun saan lapsia (tai olen raskaana). Eihän siinä mitään, jos olisin parikymppinen, mutta kun alkaa olemaan tuota ikää… Ja asiaa ei voi enää siirtää kovin kauaa.
(kirjoitan kohta vielä jatkoa…)
Sitä luopuu pikkuhiljaa unelmistaan. Tai on luovuttava. Ei tullut kesä- eikä talvihäitä, mutta jos keväthäät… Kun ei viime vuonna niin ehkä tänä vuonna. Jos ei isoja häitä (pitäs säästää…) niin pienet, maistraattikin kävisi… No jos sitten sen jälkeen, kun lapsi on syntynyt.
Asiat voi tehdä millä ”aikataululla” vaan tai ei mennä ollenkaan naimisiin. Mutta mitä itse haluaa, mistä unelmoi. Pitääkö vaan toivoa yllä ja huijaa itseään, että ei se ole niin tärkeätä? Ja kun rakastaa toista niin paljon… Lopulta ei tiedä itsekkään mitä haluaa. Halusin eniten, että mies kosisi oma-aloitteisesti. Se oli tyhmää. Tai tyhmää oli, että en ottanut asiaa millään tavalla esille. Tai siis kysynyt, koska se ”joskus” on. Vihjailin vain epäonnistuneesti… (Mä kirjoitin siitä joskus tänne keskustelupalstalle)
Mä olen kyllä sitoutunut ilman, että olisin naimisissa. Mutta ehkä olen vanhanaikainen ja haluan naimisiin. Ehkä epäilen miehen tunteita, miksi hän ei halua vielä naimisiin. Tiedän toisaalta, että hän on sitoutunut, mutta hän ei kuitenkaan ole varma suhteeni… Tai niin minusta tuntuu.
Aluksi en niin ajatellut asiaa, mutta sitten aloin miettimään esim. että häihin pitäisi säästää ja jos haluaa lapsia ja ikää tulee lisää jne. N. 1 ½ vuotta sitten aloin odottamaan kosintaa. Se ei ole ikuisuus, mutta kun siis olin siinä luulossa, että se kosinta tulisi ”kohtapuoliin”. Viimeisen puolen vuoden aikana aloin epäilemään. Ajattelin odottaa vielä Ystävänpäivään, mutta en odota enää. Koska nyt tiedän lähes 100 %:sti, että se on turha toivo. Tai ainakaan hän ei ole ajatellut, että häät olisi tänä vuonna. Jos vain odottaisin sanomatta mitään niin luultavasti ei moneen vuoteen… (mitä en aio enää tehdä) Vaihtoehdot on vähissä, kun asiaa tuli jahkailtua. Joko ”lapsen tekoa” on siirrettävä tai sitten häät on joskus kauempana tulevaisuudessa. Se aion ainakin selvittää tuleeko olemaan koskaan.
Olipa taas ankea kirjoitus! Toivotaan, että me samasta aiheesta kirjoittaneet siirrymme kihlaus-keskustelusta (ja toiveista) pian hää-keskusteluun… No olenpa ainakin nyt huomannut kuinka paljon tämä asia minua oikeasti on vaivannut! Jos tästä kirjoittamisesta ei muuta hyötyä ollut...
Ei kosittu ja muut, kirjoitan taas vaihteeksi tähän viestiketjuun, kun en viitsisi joka kerta aloittaa uutta keskustelua samasta asiasta.
Juttelin viikonloppuna asiasta miehen kanssa uudestaan, sanoin, että en aio odottaa taas vuotta, vaan edellisestä keskustelustamme on vain viikko aikaa! Jossain toisessa keskustelussa joku oli maininnut, että "teknisesti" olisimme miehen kanssa jo kihloissa, koska hän oli ehdottanut kihloihin menoa ensi kesänä. Kysyin asiaa suoraan häneltä,että ollaanko me kihloissa vai ei, ja hän sanoi, että ei tietenkään, koska hän ei ole kosinut minua. Ja että hän oli edelleen aikonut kosia minua ensi kesänä, vaikka olin sanonut jo hänelle aiemmin (ja toistin sen nyt), että en aio odottaa niin kauan. Sanoin hänelle myös, että koska yhteenmuutto ei ole mahdollista kuin korkeintaan vuoden sisällä, niin kihlaus olisi ainakin yksi askel eteenpäin.
Sanotaanko näin, että tämän asian lisäksi minua stressasi viikonloppuna monet muut tekemättömät asiat, jotka mainitsin miehelle myös saman keskustelun aikana. Kummastipa miehelle tuli vauhti hoitaa nuo muut asiat äkkiä kuntoon, joten jotain positiivista keskustelusta oli. Ehkä mies omalla tavalla ajattelee nyt, että kun "kodin remontit" tuli hoidettua, niin olen tyytyväinen ja kihlausasian voi taas unohtaa.
Niinpä niin, odottelua täälläkin. Tuntuu ettei keskustelut enää auta. Tai eivät ainakaan vie asiaa eteenpäin.
Meillä on jo sen verran yhteisiä vuosia takana ja sen verran ikääkin (kuitenkin vielä alle 30) että odottelu alkaa tuntua turhalta. Vaikka mies on sanonut että on valmis menemään naimisiin, en silti jostain syystä enää jaksa sitä uskoa.
Nimimerkki "Sama tilanne", meillä on käyty ihan samansuuntaiset keskustelut kuin teillä! Keskustelun/riidan aikana mies kertoi että oli aikonut kosia minua kesällä (seurustelumme vuosipäivänä), mutta jostain syystä minä en vaan enää halua odottaa. Asia tuntuu niin naurettavalta mutta jotenkin se on minulle niin tärkeä. Miten mies reagoi siihen että sanoit ettet halua odottaa kesään? Meillä mies kysyi että onko sitten vaihtoehtona ero, minä en oikein osannut sanoa. En halua erota mutta jatkaminen tuntuu jotenkin vaikealta, en tiedä miten pitäisi suhtautua siihen että tämä asia on muodostunut niin suureksi möröksi suhteessamme.
Haluaisin naimisiin mahdollisimman pian, ja perustaa perheen. Mies haluaisi mennä naimisiin aikaisintaan kesällä 2006. Kun kysyn syytä miksi vasta silloin, hän ei osaa sanoa. Sanoo kuitenkin olevansa valmis. En tiedä onko meillä vaan niin erilainen käsitys kihlauksesta, minulle se tarkoittaa sitä että todellakin on valmis menemään naimisiin vaikka samana päivänä, eikä mitään koeaikaa kuten joku täällä mainitsi. Minulle kihlaus on vain aika jona häitä järjestellään tms., mies sanoi suoraan että haluaisi olla kauemmin kihloissa.
Nyt tuntuu pahalta että tästä asiasta ollaan tapeltu niin pahasti. Jotenkin suhteen tulevaisuus epäilyttää. Tiedän että hän on se mies jonka kanssa haluan mennä naimisiin ja perustaa perheen ja jota rakastan äärettömän paljon, mutta tuntuu niin kipeältä odottaa enää pidempään, varsinkin kun mies ei osaa sanoa syytä miksi haluaa odottaa.
Mä en oo mikään asiantuntija ja kun omakin tilanne on mikä on... mutta ei mun mielestä tarvi kosia. Muutenkin voi mennä naimisiin. Kyllähän mä niin kuin moni muukin nainen haluaisi, että mies oikein kosisi.
Mutta siis kihloihin ja naimisiin voi mennä vaikka "perinteistä kosintaa" ei ole tapahtunut. On vain sovittu jotenkin muuten, että mennään naimisiin. Kihlaus on "lupaus avioliiton solmimisesta", "sopimus avioitumisesta". En mä itseasiassa tunne kovin montaa jotka ovat menneet kihloihin sen seurauksena, että toinen kosi.
En mä ymmärrä miksi sanoa, että kosin sinua ensi kesänä? Jos tietää sen varmaksi, että haluaa mennä toisen kanssa naimisiin tai kosia niin miksi odottaa niin kauan?
Mä en itse jaksa enää uskoa mihkään. Mä oon ennenkin ollut pessimisti, mutta nyt se vaan vahvistui. Keskustelin minäkin avomieheni kanssa... Mutta siitä myöhemmin.
En tiedä jaksanko enää kirjoittaakkaan.
Se selvisi, että petin itseäni. Elin omissa kuvitelmissani. Ehkä epäilinkin sitä, mutta toisaalta kuitenkin uskoin että asia olisi ajankohtainen avomiehellenikin. Hän kuitenkin meistä on enemmän ääneen puhunut millaiset häät haluaa yms. Hänen puheensa ovat niin ristiriitaisia! Ehkä hän sitten toisaalta haluaisi, mutta ei uskalla? Tai sitten ei halua… En elättele enää mitään turhaa toivoa! Ja miksi ei uskalla, jos olemme kuitenkin olleet kauan yhdessä… ja hän haluaa lapsen kanssani.
Rohkaisin vihdoin mieleni ja puhuin asiasta miehelle (se ei ollut helppoa mulle). Että mitä mieltä hän on naimisiin menosta, haluaako hän koskaan naimisiin. Kun hän mainitsi aiemmin esim. sen parin joka on ollut 20 vuotta yhdessä, eikä ole naimisissa. Ajatteleeko hän samoin, että ei halua mennä koskaan naimisiin? Kerroin, että haluan vain tietää, että olenko ymmärtänyt väärin hänen aikaisemmat puheensa jne. (kyllähän siitä tietysti arvasi mitä oikeasti ajoin takaa, että tarkoitin myös meitä) Mies sanoi, että kyllä hän haluaa mennä joskus naimisiin. Niinpä… sieltäkin tuli se ”joskus”. Mies oli hyvin vaivautunut ja yritti jopa vaihtaa puheenaihetta! Hän ei voinut olla minulle rehellinen, keksi tekosyyn, että meillä ei ole rahaa järjestää häitä! ”Voidaanhan me mennä naimisiin, mutta haluatko mennä naimisiin maistraatissa ja ilman mitään juhlia jne.” Mä sanoin, että eikä ole koskaan, jos ei aloiteta säästämään koskaan? (joskus hän vielä höpötteli, että jos ei ole rahaa niin voisimme ”karata vihille” niin kuin eräät ystävämme. Ota siis selvää miehen puheista!) Mies sanoi, että ei kai me nyt tänään mennä naimisiin, ei kai siitä tarvi nyt puhua… Joo en halunnutkaan enää puhua! Kyllä mä ymmärsin yskän vähemmästäkin… Olin niin pettynyt ja kun hänen vielä piti keksiä tekosyitä eikä voinut sanoa totuutta. Ja oli niin vaivautunut ja yritti vältellä kysymyksiäni. Luuleeko hän minua aivan tyhmäksi… kyllä mä nyt tajuan että se ei ole syy! Voitaishan me mennä kihloihin ja alkaa säästämään rahaa häihin?
Joo, että taidan unohtaa todellakin sen Ystävänpäivän...
Ihan samalla tavalla homma menee meilläkin. Itsellenikin tuli ihan sama fiilis kuin sulla, eli olin elänyt omissa harhakuvitelmissani. Olin mielessäni maalannut kuvan siitä miten asiat olisivat voineet mennä, ja kun harhakuvani särkyi niin se tuntuu kestämättömältä.
Kirjotan vielä sitten yritän ajatella välillä jotain muuta...
Mä en ole painostanut enkä edes puhunut asiasta ja nyt kun tein sen (siis en painostanut vaan halusin tietää missä mennään) ja aloitin keskustelun niin mies hymähti tyyliin, että ”mä arvasin sen”. Siis arvasi, että jossain vaiheessa puhun asiasta (eikä se siis ollut positiivinen asia). Se loukkasi, kun olemme kuitenkin näinkin kauan oltu yhdessä jne. Enkä ole siis painostanut. On kai se eri asia, jos olisimme olleet puoli vuotta yhdessä ja haluaisin naimisiin… ja en jaksaisi millään odottaa. Kyllä tässä on odoteltu! Mä halusin tietää haluaako mies koskaan naimisiin ja odotanko turhaan. Ja kuinka kauan pitää odottaa… Mies kai olisi valmis sitten kun olemme olleet yhdessä 12-15 vuotta! Ja mistä voin tietää, että puhuiko hän totta siinäkään, että ”joskus” haluaa naimisiin. Mies sanoi, että olemmehan me sitoutuneita toisiimme, kun me asumme yhdessä ja olemme ostaneet asunnon yhdessä jne. Pah… Mies sanoi, että voimme siirtää ”lapsen hankintaa”, jos et ole valmis. Olisinhan minä, mutta mies ei mielestäni ole, jos ei ole valmis menemään naimisiinkaan! En voi siirtää kovin kauaa enää asiaa. Ja kun ei ole mitään takeita… Järkytyin vaikka ehkä tiesinkin sen sisimmässäni, kun en meinannut uskaltaa ottaa asiaa puheeksi… En vain tiedä, että mitäs nyt sitten…
Omaa syytänihän tämä on, mutta kyllä mies oikeasti johti kyllä vähän harhaan. Olisi pitänyt tietysti varmistaa onko hän tosissaan, mutta itse yleensä tarkoitan sitä mitä sanon. Miksi höpötellä vaan ”lämpimikseen” ja "omiaan". En nyt jaksa luetella niitä kaikkia hänen häihin viittaavia puheita. Mutta voin sanoa, että kyllä ne ovat aika ristiriidassa siihen mitä hän oikeasti ajattelee. Ja miten saada toisesta ulos, se että mitä hän oikeasti ajattelee!? En todellakaan tiedä?
Kai tästä tietysti hyötyä oli, kun puhuin asiasta. En ainakaan elä enää harhakuvitelmissa. Ja tiedän nyt, että kosimattomuus ei johdu siitä, että mies ei uskalla kosia. Siis kun ei ole varma mitä vastaan. Sitäkin vaihtoehtoa kun olin siis miettinyt. Toisaalta olen vihainen, toisaalta vain masentunut ja pettynyt. Ei miehen tietenkään ole pakko kanssani mennä naimisiin, mutta olisi rehellinen…
Viikot menevät sujuvammin kun tekee töitä eikä ehdi näitä asioita niin paljon miettiä. Vaan viikonloput on aina niitä vaikeimpia. Taaskin pelottaa miten seuraavat pari päivää sujuvat. Olen päättänyt etten ota asiaa esille jos vaan suinkin pystyn olemaan ajattelematta sitä. Jos vaikka kaksi päivää pystyisin teeskentelemään ettei meillä on mitään ongelmaa. Saa nähdä miten käy.
Jotenkin nyt tuntuu että jotain ratkaisuja täytyy tehdä suuntaan tai toiseen. Ei tällaista jaksa kauaa. Erota en halua, mutta kumpa joku kertoisi että mikä sitten on ratkaisu.
Minulla oli viikko sitten täysin samanlainen tilanne kuin sinulla bambi. Perjantai-iltana sain harrastusten aikana ajatuksen hetkeksi pois, mutta kotiin tullessa asia rupesi todella vaivaamaan (mies oli yötöissä) ja juttelin erään ruotsalaisen tuttuni kanssa, joka rauhoitteli minua. Se helpotti, sinä iltana.
Lauantaina, miehen tullessa töistä asia alkoi taas uudelleen vaivata. Asia painoi mieltä koko lauantai-illan ja sunnuntain. No, sunnuntaina mies sitten huomasi, että jotain on vialla ja käytiin aiemmen kertomani keskustelu. Vaikka se tuntui silloin niin pahalta ja mieskin sanoi, että "kiitti, kun aiheutit HÄNELLEKIN pahan mielen", niin olen kuitenkin tyytyväinen että se käytiin, sillä jos ongelma on olemassa, niin se ei häivy itsestään maton alle lakaisemalla.
Jos täysin rehellisiä ollaan, mieluiten puhuisin näistä asioista hyvän ystäväni kanssa kuin miehen kanssa, koska silloin voisin saada uusia näkökantoja asiaan, jota me kaksi ei välttämättä saada, kun ollaan tässä tämän tilanteen keskellä.
Paras tapa oli kait keskustella miehen kanssa humoristiseen sävyyn, jos siihen vielä kykenee. :)
Kuulostaa enemmän kuin tutulta. Aina välillä löytyy hommia jotka vie ajatuksia pois asiasta, mutta sitten taas kaikki kasautuu.
Huumoria en enää tässä vaiheessa jaksa ottaa mukaan. Mies ottaa sen helposti kettuiluna.
Koitetaan kummatkin selvitä tästä viikonlopusta. Mä lupaan yrittää kovasti olla ottamatta asiaa esille... Teeskentelyä peliin, niin olen päättänyt!
Viikonloppu meni menojaan ja olin kiltisti, en ottanut asiaa puheeksi. Ajatukset vaan mylläsivät. En vaan enää osaa olla miehen seurassa luonnollisesti. Pelkään että seuraava tunne mikä esiin tulee ajan kanssa on viha. Kyllä sitä näköjään voi suuttua toiselle siitä että tämä ei ole "vielä" valmis. Enpä olisi tätäkään vuosi sitten uskonut.
Minä ja poikaystäväni ollaan seurusteltu vasta 2 vuotta. Minä haluaisin jo kihloihin, poikaystäväni ei. Kun kysyn no miks, niin sanoo vain ettei ole mikään kiire. Minua ahdistaa se etten tiedä missä mennään. Poikaystäväni ei osaa sanoa rakastavansa minua tai muuta vastaavaa. Ei ole kuulemma sen tyylistä. On hauska nähdä etten ole ainut joka pohdiskelee samoja asioita. Minäkin joskus mietin että jaksanko odottaa jos niin joudunko odottamaan koko ikäni. Minä kun tahtoisin myös joskus naimisiinkin ja perustaa perheen. Haluaisin tietää miten kysyä mieheltä kihloihin menemisestä ilman että se sitä painostaa ja kuinka usein siitä voi kysyä, viikottain, kuukauden välein vai harvemmin?
"Haluaisin tietää miten kysyä mieheltä kihloihin menemisestä ilman että se sitä painostaa ja kuinka usein siitä voi kysyä, viikottain, kuukauden välein vai harvemmin?"
No älä ihan viikoittain ala kosimaan, jos mies toistuvasti vastaa kieltävästi! Kaksi vuotta seurustelua on lyhyt aika. Et maininnut, asutteko yhdessä. Jos ette vielä edes asu yhdessä, niin en suosittele suunnittelemaan naimisiinmenoa vähään aikaan. En tarkoita, että avoliitto olisi jokin "kokeiluaika". Mutta kun asuu yhdessä, niin tulee paremmin esille se, miten suhde kestää arkipäivän ja pystytäänkö ylipäätään asumaan saman katon alla.
Minusta voisit ihan rauhassa seurustella ja asua yhdessä poikaystäväsi kanssa muutaman vuoden, ja kosia sitten, jos poikaystäväsi ei vielä ole kosinut. Sitoutua ja rakastaa voi muutenkin kuin antamalla avioliittolupauksen ja menemällä naimisiin. Tietysti avioliitto on monelle luonnollinen ratkaisu jossakin vaiheessa, mutta turha kiirehtiä!
Kiitos ohjeista. Niinku eräs kirjoittaja kirjoitti niin onhan se rakkautensa epäröinti kai jos ei ole valmis menemään kihloihin vaikka toinen haluaisi ja varsinkin jos ei ole oikein mitään syytä.
Mä luulen että meiän tapauksessa poikaystäväni epäröi koska on sanonut kaikille ettei mene kihloihin kun vasta monen vuoden seurustelun jälkeen ja vaikka tekisi mielikin ei voi kun on näin sanonut. Ja koska hän on valtion hommissa ja näkyvässä roolissa ei hän halua näyttää muille.. Näin hän on sanonut. Ehkä olen lovena väärään mieheen..
Olemme asuneet yhdessä vuoden verran. Ekan kerran kysyin kihlauksesta silloin ja viimeski tänään.. Enää en tiedä haluanko edes jos suostuisi.. Vaikeita nämä pari suhde onkelmat.
Minäkin olen seurustellut ennen tätä miestä psri vuotta ja silloin en todellakaan halunnut kihloihin. Nykyisen kanssa haluan ihan sikana ja rakastan tätä myös ihan eritavalla.
Kukaan ei varmaan ymmärtäny tekstistä yhtään mitään..
Onko sinulla jokin syy, miksi haluat pian naimisiin? Käsitin, että poikaystäväsi ei ole sanonut, ettei tahtoisi koskaan naimisiin, vaan että ei halua solmia avioliittoa vielä (olette seurustelleet vasta niin vähän aikaa).
Oletan siis, että olet puhunut poikaystävällesi nimenomaan avioliittolupauksen antamisesta ja naimisiinmenosta. Eikä mitään "mennäänkö kihloihin"-teinihömpötystä.
Minusta ei ole mitään rakkauden epäröintiä, jos ei ala suunnitella naimisiinmenoa parin vuoden seurustelun jälkeen. Ei avioliitto ole ainoa tapa kertoa, että rakastaa! Tuskinpa poikaystäväsi asuisi kanssasi, jos ei sinua rakastaisi. Ehkä hän haluaa odottaa, että olette hieman vanhempia, kun menette naimisiin? Minusta on ihan viisas päätös, ettei mene naimisiin eikä anna vielä edes "virallista" avioliittolupausta, kun seurustelua on takana vasta pari vuotta. Eihän se sitä tarkoita, ettei koskaan halua naimisiin.
Minkä ikäisiä olette? Ja tosiaan, miksi sinulla on niin kova kiire avioitua? Ajatteletko, että et pysty sitoutumaan ilman virallista liittoa?
Olet ihan oikeassa, kiitos siitä. Nyt ymmärrän enemmän myös poikaystävääni. Olemme 24 ja 27 vuotiaita, eli aikas nuoria. Lähinnä se mua jännittää kun asutaan yhdessä poikaystävän asunnossa ja mulla ei ole mitään omaa. Tarkotan siis jos tulee ero olen puilla paljaalla. Ja sit se kun ei hän osaa kertoa tunteistaan minulle ainekaan. Niinku joku toinenkin kirjoitti et ei kihlojen jälkeen ole kiire naimisiin sen mä ymmärrän. Mut se et kihlat on lupaus vaikka sen jälkeen menis 10 vuotta niin se tuntuis eriasialta. Sitä paitsi mä haluan isot kirkkohäät ja ne maksaa eikä niihin oo varmaan koskaan varaa.. :)
Se, että on epävarma toisen tunteista tai taloudellisesta tilanteesta ei ole parhain syy mennä mennä kihloihin tai naimisiin. Tai, että haluaisi prinsessahäät jne. Olet selvästi epävarma miehen tunteista, mitä en ihmettele, kun mies ei osaa sanoa, että rakastaa sinua. Kihlaus siis olisi mielestäsi todiste siitä, että mies rakastaa sinua? Jos ei sanoin niin teoin..
Joillekkin kihlaus tosiaan ”symbolisoi” tai tarkoittaa sitä, että ollaan sitoutuneempia jne. varsinkin naisella tuntuu olevan varmempi olo, kun mies on ”rengastettu”, ei ole edes väliä tuleeko häitä. Tai ainakin voi odottaa muutaman vuoden. Mun mielestä on helppo antaa lupaus mennä joskus naimisiin. Voisi luvata vaikka ensitreffeillä, jos sovitaan että mennään sitten vasta 10 vuoden päästä. Miksi ei mennä kihloihin silloin, kun on aivan varma, että haluaa elää toisen kanssa loppuelämänsä ja mennä naimisiin? Ei silloin olla varmoja, jos naimisiin menoa pitää odottaa 5-10 vuotta? Mulle sellanen kihlaus ei merkkaa mitään. Tai niin no voisihan sitten 10 vuoden päästä ”vaatia” miestä menemään naimisiin, koska on luvannut mennä 10 vuoden päästä. Eri tilannehan olisi, jos mies ei olisi luvannut
mitään? Mutta jos ei ollakkaan sovittu mitään aikaa… Hmm… Valitettavasti kaikille kihlaus ei aina merkitse lupausta avioliitosta, joku on voinut mennä ”kihloihin” kun poika tai tyttöystävä niin halusi ja sillä sai hänet tyytyväiseksi. Ja onneksi tyytyi vain ”pelkkään kihlaukseen”.
Miksi kaikki omaisuutenne on avomiehesi nimillä? Onko hän hankkinutkin ne? Jos asunto, auto tms. hankitaan yhdessä, ne ilman muuta kannattaa laittaa molempien nimille. Mutta ilmeisesti miehelläsi oli jo asunto kun muutitte yhteen? Tehän voisitte pistää asunnon myyntiin ja ostaa yhdessä uuden yhteisen asunnon? Jos asutaan toisen asunnossa kovinkin kauan, toiselle ei kerry omaisuutta (eikä asunto tunnu "omalta") että toinen voi tuntea kiusalliseksi sen, että joutuu maksamaan asuntolainaa ja toinen asuu ilmaiseksi (jos sitten ei ole sovittu, että toinen maksaa jotain ”vuokraa” tai yhteisiä kuluja enemmän).
Onko sulla esim. säästötiliä jolle säästät pahan päivän varalle? Mun miehellä on isommat tulot, mutta maksamme kaikki yhteiset menot suurinpiirtein puoliksi, lopuilla rahoilla mieheni saa tehdä mun puolesta mitä tykkää. Kaikki (arvokas) mikä ostetaan (maksetaan) yhdessä laitetaan molempien nimille. Jos eroaisimme haluaisin vain ottaa omani.
Avioerot ei ole mitenkään harvinaisia joten ei ole pahasta harkita ja odottaa naimisiinmenoa. Te ette ole vielä olleet kovin kauaa yhdessä. Minäkin ymmärrän, jos miehesi ei vielä ole valmis kihloihin tai naimisiin. Ei kannata ottaa liikaa paniikkia asiasta. Kerro miehellesi, että olet epävarma hänen tunteistaan (ei tarvitse kuitenkaan ottaa kihlausta tai naimisiin menoa puheeksi).
Ja kunhan tiedät avomiehesi suhtautumisen avioliittoon ja lapsiin yms. että hän haluaa niitä joskus.
Sinulle ja muille tähän ketjuun kirjoittaneille kerron oman tarinani. Muistakaa kuitenkin, että se on vain yksi kokemus.
Aloitin aikoinaan seurustelun hieman ennen opiskelujeni alkamista. Olimme yhdessä noin kahdeksan vuotta. Välillä oli aika, että olimme ns. virallisesti erossa, vaikka pidimme yhteyttä jonkin verran tuonakin aikana. Kihlauduimme reilun kuuden vuoden seurustelun jälkeen. Halusin pienet häät, eikä morsiameni sitä vastustellut. En halunnut mitään häsäämistä sukulaisten ja tuttavien kanssa. Häitämme juhlittiinkin kymmenen hengen porukalla kotipiirissä.
Se, että suhteemme keskelläkin meillä oli hetken ero, kertoo että olin enemmän tai vähemmän epävarma koko suhteemme ajan. Vitkuttelin kihlautumista ja häitä juuri niin kuin tässäkin ketjussa on kuvailtu. Ehdimmekin juuri ja juuri viettää toista hääpäiväämme ennen eroa. Minä lopulta hain eroa. En kestänyt enää elää suhteessa, jonka tulevaisuus oli minulle täysin epävarma.
Eron jälkeen elin jonkin aikaa sinkkuelämää, kunnes tapasin naisen, joka tuntui minulle täydelliseltä. Oikeastaan tunsin tämän naisen töiden kautta jo useamman vuoden ajan, mutta vasta tuolloin näin hänet täysin avoimin silmin. Olinhan ollut naimisissa silloin, kun häneen tutustuin, joten silloin en ajatellut mitään romanttisia ajatuksia. Sinkkuna kuitenkin tutustuin häneen eri tavalla.
Seurustelimme kaksi kuukautta, jonka jälkeen muutimme yhteen. Kosin häntä alle vuoden seurustelun jälkeen. Käytännön syistä pidimme häät n. 1½ vuotta kosinnasta. Ne olivat isot häät. Halusimme molemmat julistaa koko maailmalle onneamme. Halusimme näyttää, miten paljon rakastamme toisiamme.
Häistämme on nyt pari vuotta. Olen vieläkin rakastunut vaimooni tulisesti. Hän on nyt parin päivän työmatkalla ja ikävöin häntä koko ajan. Nukahdamme usein sylikkäin ja jos vaikka katsomme samaa leffaa, olemme yleensä samalla sohvalla lähekkäin - saman viltin alla.
Haluan kertoa tällä tarinallani sen, että ainakin minä tiesin varmasti, kun se oikea napsahti kohdalle. Minun ei tarvinnut miettiä sitoutumista tai kosintaa tai naimisiin menoa. Ne olivat minulle täysin selviä ratkaisuja. Jos ihminen tuntee niin kuin minä tunnen, hän ei ala arpomaan sitä, mitä tekee. Hän vain tekee.
Toki ikä vaikuttaa asiaan. 20-vuotiaalla on elämä edessä ja usein opiskelut kesken. Hän ei vielä tiedä, mitä elämältään haluaa. Miten hän siis voisi tietää, mitä puolisoltaan haluaa. Tästä huolimatta väitän, että monen vuoden miettiminen kertoo jostain. Selvittäkää mies- tai naisystävänne kanssa, mistä se kertoo.
Asia on nyt edennyt niin, että mies kertoi eilen minulle tavan, miten aikoo kosia. :) Joten ainakin eteenpäin mennään.
Ajankohta on edelleen avoin, mutta koska se liittyy erääseen hankintaan, niin nyt tyydyn sitten odottamaan.
Joku kysyi minulta, että miten suhtauduin siihen aiempaan ilmoitukseen, että mies aikoo kosia kesällä, että miksi en halunnut vain odottaa? Periaatekysymys. Ensinnäkin mies on heittänyt pari kertaa ilmaan, että menisimme kesällä mökillä naimisiin, ja tuntisin itseni petetyksi, jos naimisiin menon sijasta saisinkin kihlajaiset. Eli kosintapaikkana olisi toiminut paikka, jossa oli ajateltu mennä naimisiin, joten mielummin joku muu paikka ja aikaisemmin.
Minulla ei ole tässä vaiheessa mikään kiire naimisiin, siitä syystä, että yhteenmuuttomme ei ole mahdollinen, ennen kuin mies myy oman asuntonsa. Toisaalta olen heittänyt ilmaan ajatuksin, että olisimme moderni aviopari: Asuisimme kahta taloutta avioliitossa, asia, johon mies ei vain oikein lämmennyt. :)
Ihana lukea onnellisiakin tarinoita. Onnea teille tästä eteenpäinkin!
Oma suhteeni tuntuu aivan ihanteelliselta (tämänhetkisiä kihlautumisjuttuja lukuunottamatta). Mies on juuri se kenen kanssa haluan viettää loppuelämäni ja johon olen yhä edelleen yli 3 vuoden jälkeen vastarakastunut. Itsellänikin on takana 2 pitkää suhdetta, niistä kumpikaan ei tuntunut lainkaan näin varmalta vaikka silloinkin tosissani olinkin.
Mutta yksi kysymys sulle Tane K.: Kirjoitit että ensimmäisessä suhteessa tuntui siltä että tulevaisuus on epävarma. Oletko koskaan saanut selville mikä sen tunteen aiheutti? Olivatko lastenhankinta ym. suunnitelmat erilaisia, vai tuntuiko ettei rakkaus riitä? Ihan mielenkiinnosta kyselen. :)
Sorry, luin bambin viestin huolimattomasti. Hän olikin kysynyt, että miten MIES suhtautui siihen, etten halunnut odottaa kosintaa kesään?
Miehen suhtautuminen oli todellakin se, että on se kumma, että hän ei itse saa päättää kosimisajankohtaa ja minun ei pitäisi painostaa. Niin kuin täälläkin on painostamisesta puhuttu. Mutta kerroin hänelle sitten oman kantani, miten tunsin itseni "huijatuksi", kun on puhuttu naimisiin menosta kesällä ja kosimisesta uutena vuotena.
Pitää muistaa barbi, että meidän tilanne on hieman eri kuin teidän, eli kesällä olemme seurustelleet jo 6 vuotta, emmekä asu vielä yhdessä. Siksi olen mielestäni jo odottanut tarpeeksi. Mutta jos sinun tilanteessa mies haluaa kosia vuosipäivänänne, siis olette seurustelleet silloin vuoden, niin se kuullostaa mielestäni erittäin romanttiselta. :)
Olen viime aikoina miettinyt kovasti, että teinkö ison virheen kosiessani miestä, koska en olisi joutunut käsittelemään tätä asiaa koko ajan. Toisaalta miehen tuntien, ei kosintaa olisi tullut edes ensi kesänä, koska hän olisi kuvitellut, että olen tyytyväinen tilanteeseen sellaisena kuin se on.
Sarkastisesti ajateltuna: Elämässäni on ollut niin paljon isoja muutoksia viimeisen 6 vuoden ajan, että onhan se hyvä, että edes joku asia pysyy muuttumattomana. :)
Ensimmäisen avioliittoni epävarmuus johtui siitä, etten rakastanut häntä riittävästi. Hän oli minulle kumppani ja ystävä, muttei kuitenkaan se ihminen, jonka kanssa olisin voinut loppuelämäni viettää. Alitajunnassani tiesin tuon, mutta tietoisesti en halunnut asiaa tunnustaa. Sehän olisi merkinnyt suhteen lopettamista, jota pelkäsin. Sinun sanojasi käyttäen: rakkaus ei vain riittänyt minun puoleltani. Sitä ei ollut tarpeeksi.
Jälkeenpäin ajatellen epävarmuuttani on voinut perustella lapsien hankinnalla yms., joista olimme eri mieltä. Oikeasti syy oli kuitenkin se, etten ollut riittävän onnellinen hänen kanssaan. Kun lopulta erosimme lopullisesti, pystyin itsekin näkemään sen syyn.
Kyllä minäkin tosissani olin, mutta suhteesta puuttui se jokin. Nykyisessä se on. Siinä mielessä on hyvä, että minulla oli yksi pitkä suhde jo takana. Sen jälkeen tiesin paljon tarkemmin, mitä haluan ja miltä rakastumisen pitää tuntua.
En pidä avioliittoa mitenkään pakollisena sitoutumisena. Voihan sitä sitoutua muutenkin. Esimerkiksi lasten hankinta on mielestäni suurempi sitoutuminen. Kuitenkin jos suhteessa toinen haluaa naimisiin ja toinen ei, on kyseessä aika iso ristiriita mielipiteissä. Se kannattaa ratkaista aikaisin. Mitä kauemmin suhteessa on, sitä vaikeampi siitä on lopulta erota. Sama juttu on tietysti lasten kanssa. Juuri äskettäin eräs tuttavapariskuntani erosi siksi, että toinen heistä ei halua enää lapsia. Hänellä on niitä edellisestä liitosta. Jos tuonkin asian olisi selvittänyt aikaisemmin, ei ero nyt olisi niin vaikea. Toki tiedän, että tuntuu hölmöltä suhteen alussa jutella asioista, jotka tapahtuvat vasta vuosien päästä.
Niin, meillä on nyt seurustelua takana n 3,5 vuotta eli kesällä oltaisiin seurusteltu 4 vuotta. Yhdessä ollaan asuttu yli 2,5 vuotta. Onhan se totta ettei vielä pitäisi olla kiire, mutta jotenkin tunne vaan on niin voimakas, tahdon perustaa perheen miehen kanssa ja tahdon tietää varmasti että hän haluaa sitoutua minuun. Siis virallisesti. Koen kyllä seurustelunkin sitoutumisena, avioliitto ei sitä muuta.
Meillä on hiukan sama homma, mies haluaisi päättää ajankohdan koska mennään kihloihin ja minä myös haluaisin että asiat tapahtuisivat niin kuin itse olin niiden toivonut tapahtuvan. Eihän toista voi painostaa olemaan valmis, tiedän sen, mutta jotenkin se että toinen ei vielä ole valmis, saa minut epäilemään että onko sitten koskaan.
Te ette siis ole asuneet yhdessä koskaan 6-vuotisen seurustelunne aikana? Omassa elämässäni olen huomannut että yhdessä asuminen vasta tuo esiin kaikki puolet toisesta ihmisestä, mutta toisaalta jos seurustelua on jo 6 vuotta takana niin kyllä ne puolet varmaan alkaa jo tuttuja olemaan. Onko erillään asumiseenne ollut joki käytännön syy vai vain se ettei jompikumpi halua?
”Sama tilanne”, kiva kuulla että asiaa on tullut edistystä ! Toivotaan, että hän pitää lupauksensa! Mä en enää taida uskoa mihinkään mitä avomieheni puhuu. Ei hän kyllä ole noin suoraan tai tarkkaan sanonut eli, että kosisi tiettynä aikana, tietyllä tavalla jne. Mutta puhui muistaakseni 2-3 vuotta sitten, että ei siihen mene varmaan kauaa kun hän kosii (se on niin suhteellista!) Ja kun ystävämme meni naimisiin, hän kommentoi heidän häitänsä ja sanoi, että mitä jos menis naimisiin siellä matkoilla ja lähettäs kortit vaan muille. Olisi pitänyt silloin sanoa, että oletko nyt siis tosissasi…? Meidän tapauksessa ne todellakin taitaa olla vain ”heittoja”. En mä tiedä miksi tollasia pitää puhua, jos ei ole yhtään tosissaan? Mä en ole puhunut asiasta aiemmin eli mua ei ole tarvinnut ”pitää tyytyväisenä” antamalla turhia ”lupauksia”. Mutta ehkä hän jotenkin tiesi, että haluan naimisiin. Tai hän huijasi itseään. Olen ihan sekaisin.
Mies ei siis halua keskustella asiasta ja en halua painostaa jne. Mulle oli iso kynnys puhua asiasta ja sitten hän vain vaihtoi puheenaihetta, ei vastannut mitään ja kun vastasi kertoi tekosyitä. Mun olis pitänyt sanoa, että en usko tuohon, mutta jotenkin en jaksanut alkaa väittelemään. Ajattelin, että selvä unohdetaan koko juttu. Vaikka en voi sitä unohtaa ja antaa olla. En mä halua tietää tarkkaa päivää tai kuukautta koska mies kosii, haluan tai halusin, että se olisi ”yllätys”. Mutta kun ei tiedä vuottakaan tai kosiiko mies koskaan... Nyt tuntuu, että on vielä isompi kynnys ottaa asia uudestaan esille. Vaikka pakko kai se on, ei kai näinkään voi jatkaa.
Ain niin mun piti unohtaa vähäks aikaa koko juttu ja täällä vaan kirjoittelen!
Olimme seurustelleet noin vuoden, kun mies rupesi puhumaan yhteenmuutosta. Hän on unelmoijatyyppi ja suunnitteli jo asunnon huonekalun paikkoja ym. Itse en ollut ihan niin aikaisessa vaiheessa vielä valmis muuttamaan yhteen, mutta olihan kuitenkin kiva silloin itsestänikin unelmoida.
Pari vuotta meni, yhteenmuuton suhteen ei tapahtunut mitään edistystä. Kun vuosia kului, minulle tuli ainakin sellainen tunne, että "hei se juna meni jo", että kannattaisikohan seuraavaksi harkita suoraan naimisiin menoa, kun emme kerran ehtineet muuttaa yhteen.
Kun otin ensimmäisen kerran puheeksi haluni mennä naimisiin (huom! en kosinut silloin) ja syksyyn mennessä mies kirjaimellisesti asui luonani, paitsi kirjoja ei ollut vielä siirtänyt, niin hänen mielestään suhteessa oli tapahtunut iso edistys, tämä tapahtui siis vuosi sitten.
Koska olemme nyt vähän yli vuoden asuneet epävirallisesti yhdessä, en jaksaisi enää mitään koeliittopelleilyjä, koska tunnustan olevani vanhanaikainen eli avoliitto on itselleni kokeilu ennen avioliittoon menemistä, ei missään nimessä sen korvike.
Miehen pitäisi teettää pieni remontti asuntoonsa ennen kuin hän voi myydä sen. Siksi emme voi muuttaa yhteen kuin korkeintaan vuoden päästä.
Sama kokemus minulla, ja myös kuulemma vanhemmillani siitä, että kun se oikea napsahtaa kohdalle, sen vain tietää.
Eikä siihen vaikuta ikä millään tavalla. Äitini oli yhdeksäntoista mennessään naimisiin, ja avioliitto on kestänyt nyt jo runsaat kaksikymmentä vuotta, ja yhä edelleen ovat onnellisia keskenään.
Minä ja tuleva mieheni olimme seurustelleet neljä kuukautta kun hän viime marraskuussa kosi minua. Häät ovat ensi elokuussa. Monet ovat ihmetelleet että mikä kiire, on kuulunut ihmettelyjä ja kysymyksiä, josko olen raskaana tai muuta.
Mutta ei. Meillä se vain meni niin, että sen vain tietää. Ajattelimme, että koska kuitenkin joskus naimisiin mennään, niin mitäpä sitä venyttämään. Tiedän, että TAHDON rakastaa ja olla hänen kanssaan lopun elämääni.
Mutta niin. Voihan se olla, että toista vain pelottaa sitoutua tai ei ole valmis. Tai muuta. Mutta näistä kannattaa keskustella vakavasti. Painostamatta, mutta vakavasti. Ja jos vain tuntuu sitä, että edistystä ei tule tapahtumaan ja suhde tuntuu epävarmalta, niin ehkä on parempi päästää irti ennenkuin se muuttuu entistä vaikeammaksi.
Tsemppiä!
Meillä mies on ollut kahdesti aiemmin naimisissa (ensimmäinen vaimo petti häntä ja toinen olikin sitten järkiavioliitto).
Tutustuimme yhteisen harrastuksen merkeissä, olemme nyt olleet 2 vuotta yhdessä.
Minun kanssani mies ei halua mennä koskaan naimisiin, vaikka sanookin minun olevan hänen elämänsä rakkaus.
Tuntuuko sinusta sitten ihan mahdottomalta ajatus, että ette koskaan menisi naimisiin? Naimisissaolohan ei juuri eroa avoliitosta, avioliitossa on lisäksi vain se juridinen puoli. Avoliitossa kannattaa siis laittaa testamenttiasiat kuntoon, ellei aio avioitua.
Jos sinusta tuntuu, että avioliitto jonkun kanssa on parempi vaihtoehto kuin avoliitto juuri tämän miehen kanssa, niin sitten sinun kannattaa ihan tosissaan miettiä eroamista.
Piti vielä vastata, mutta sitten nettiyhteyteni pätki ja asia jäi… (olen yrittänyt ajatella muuta) viesti oli vielä tallessa joten laitan sen nyt!
Hienoa ”Tane k”, että sinä löysit ihanan ihmisen, jonka kanssa olet onnellinen! Ja hyvä kuulla näkemyksiä ihmiseltä, joka on joskus epäröinyt avioliittoa. Kaikki kirjoittajat ovat olleet sillä ”toisella puolella”. Haaveilin ja toivoin juuri tuollaisesta, että mies kosisi ”oma-aloitteisesti”. Ei se enää tunnu samalta, kun on odottanut ja pettynyt ja joutunut kyselemään mieheltä asiaa. Ja kun olemme olleet näin kauan yhdessä.
Kaikki ei rakastu ”ensisilmäyksellä” ja tulisesti, rakkaus voi kasvaa vähitellen ja olla yhtä suurta ja kestävää. Mutta ei kai se voi vuosia kestää, että tietää onko varma. Ja ei olla ihan nuoria ja kokemattomia. Mies on minua vielä vanhempi. Ja ei ole varmuutta kestääkö avioliitto solmi sen pikaisesti tai jahkailemalla, eroja sattuu molemmissa tapauksissa. Mutta melko varma olen, että jotenkin mies on epävarma. Kun vaan kertoisi miksi. Ei ole tarkoitus jankuttaa asiasta avomiehelleni joka päivä. Mutta en voi jättää tätä tähänkään, kun en saanut kunnon vastausta!
Jokin aika sitten eräs ihminen sanoi, että ”miksi pitäs mennä naimisiin”? Hän oli kihloissa ja teki mieli kysyä, että miks pitäs mennä kihloihin? Mitäs merkitystä sillä on, jos se ei ole lupaus avioliiton solmimisesta joskus?
Olisinhan voinut painostaa miestä tai jopa ”koukuttaa” miehen jättämällä pillerit pois ajat sitten. Kaikennäköisiä keinojahan niitä löytyy ja jotkut niitä käyttävätkin... Mutta en olisi silloin onnellinen (enkä voisi ikinä tehdä sitä toiselle!). Mä haluan, että meidän suhteemme perustuu rakkauteen. Ja siis molemminpuoliseen.
Minäkin olen sitä mieltä, että monen vuoden miettiminen kertoo jostakin. Sanoinkin sen avomiehelleni. Kun on sanonut, että haluaa JOSKUS naimisiin (eri asia, jos ei halua koskaan) niin miksi sitä venyttää. Mä olen sitoutunut ilman avioliittoakin, mutta se on eri asia, koska haluan ja olen valmis menemään naimisiin. Paitsi, jos en ole miehen mielestä se oikea. Ja se on erityisen tärkeä asia lapsia ajatellen. En halua lapsia vain siksi, että ”biologinen kello tikittää”. Mielestäni lapset on isompi sitoumus. Mutta silti monet jostain syystä ei pidä sitä sellaisena. Toisaalta onhan niitä joille lapsi on niin tärkeä, että he haluavat lapsen vaikkei olisi vakituista kumppania. Ainahan se jotenkin onnistuu…
En halua, että menemme naimisiin ”lounastauolla”, jonka jälkeen palaamme töihin. Johon ratkaisuun jotkut ovat päätyneet. Suuret häätkään ei ole mun juttuni, haluan kutsua vaan läheisimmät ihmiset ja niitä ei ole paljon. (Haluaisin kuitenkin kirkkohäät ja järjestää hääjuhlan) MUTTA kihloihin voi mennä vaikkei olisi rahaa?? Ja rahaa ei saada kokoon, jos ei säästetä (tai tule lottovoittoa). Jos alamme säästämisenkin vasta 5 vuoden päästä ja säästämme vuosia niin piakkoin tässä onkin eläkkeellä! No ei nyt sentään, mutta… Ja tekosyyhän se olikin.
Ei ole kysymys siitä, että avioliitto olisi jotenkin tavoitteeni. Haluan olla tämän miehen kanssa joka tapauksessa. Ja jos naimisiin mentäisiin, avioehto olisi selviö.
Kyse on siitä, että tunnen että minua hän ei rakasta sitten kuitenkaan oikeasti kun juuri minun kanssa hän ei ole valmis sitoutumaan niin että haluaisi naimisiin kanssani.
Ei meidän edes tarvitsisi mennä naimisiin, jo tietoisuus siitä että hän haluaisi, riittäisi.
Väkisinkin tulee tunne että minä olen vain joku "satunnainen" naisystävä...
Ne aikaisemmat vaimot ovat hänen "perhettään" ja sukuaan -mikä minä olen?
Ehkäpä miehestäsi tuntuisi nololta mennä kolmannen kerran naimisiin, kun kaksi liittoa on jo päättynyt eroon? Onko hän sanonut syyn, miksei enää koskaan halua naimisiin?
Olisiko muuta tapaa, jolla miehesi voisi todistaa sinulle, että hän rakastaa sinua ja on sitoutunut sinuun? Oletteko keskustelleet asiasta? Oletko kertonut, että avioliitto on sinulle tärkeä asia?
Jospa miehesi suostuisi menemään "salaa" naimisiin? Vihkiminen maistraatissa ei varmaan tuntuisi kolmatta kertaa naimisiin menevästäkään typerältä. Eihän siitä naimisiinmenosta tarvitse muille edes kertoa, pääasia, että sinä tiedät olevasi naimisissa.
Puhu miehesi kanssa vielä asiasta! Jomman kumman täytyy tehdä myönnytys: joko miehesi suostuu avioliittoon tai sinä suostut avoliittoon. Eroaminen noin käytännössä merkityksettömän asian vuoksi tuntuisi turhalta, jos parisuhteenne muuten toimii hyvin.
Itseasiassa ihan suhteen alkuhuumassa mies puhui (leikkisästi) aina meidän naimisiinmenostamme.
Mutta kun tästä puhuttiin nyt vasta, hän sanoi ettei ole ajatellutkaan naimisiinmenoa (minun kanssani).
Hän ei ole sen tyyppinen että häntä häiritsisi mitenkään mitä muut ajattelevat hänen kolmannesta liitostaan. Kyse ei ole siitä vaan näköjään juuri siitä, että minä sitten kaikesta huolimatta en ole sellainen jonka kanssa hän haluaisi sitoutua.
Eihän tätä muuten voi tulkita.
Sinällään kestän sen kyllä että vain asumme yhdessä. Mutta täytyy myöntää että kun hän tuon sanoi, täytyi minun nieleskellä etteivät kyyneleet tulisi...
"--en ole sellainen jonka kanssa hän haluaisi sitoutua. Eihän tätä muuten voi tulkita."
Oletko kysynyt asiaa mieheltäsi? Kysy ihmeessä, että eikö hän halua sitoutua sinuun vai miksi ei tahdo naimisiin! Miksi ihmeessä hän sitten elää kanssasi, jos ei rakasta ja ole sitoutunut?
Selitä miehellesi, että sinulle sitoutuminen on yhtä kuin avioliitto. Jos hän sitten suoraan sanoo, että ei halua _sitoutua_, niin sitten ei varmaan kannata tuhlata enempää aikaa häneen?
Älä enää pohdi omia tulkintojasi, vaan kysy mieheltäsi, miten asiat on! PUHUKAA!
Itse kyllä kysyisin mieheltä suoraan, että mikä minusta puuttuu, mikä noilla kahdella naisella oli, koska veit heidät avioon asti?
Olemme aiemmin puhuneet täällä sitoutumiskammoisista miehistä, joihin minunkin miesystäväni lukeutuu. Sitoutumiskammoinen mies ei ole ollut koskaan naimisissa.
Sen sijaan sinun tapaus on eri, koska miehesi on ollut jo aiemmin naimisissa (2 kertaa) eli hän on todistettavasti osoittanut olevansa kykenevä vakavaan suhteeseen. Miksi hän ei halua sitä sinun kanssasi?
Jos hän olisi päättänyt, että nuo 2 kertaa riittää, eikä hän halua enää ikinä naimisiin, miksi hän ei sanonut sitä sinulle suoraan suhteen alussa? Miksi vitsaili sinulle "tulevasta aviovaimosta"? Julmaa pilaa.
Ehkä mies haluaakin naimisiin, mutta ei sinun kanssasi. Mutta tässä olisi nyt keskustelun paikka. Eli itse vaatisin selityksen, mistä kiikastaa?
Oma miesystäväni sanoi noin vuoden seurustelun jälkeen, ettei hän rakasta minua tarpeeksi, että hän menisi kanssani naimisiin. Hänhän oli alussa todella hullaantunut. Mutta sen jälkeen, kun hän sanoi, ettei rakasta minua tarpeeksi, hänen mielensä on ilmeisesti muuttunut, koska sanoo rakastavansa minua "omalla tavallaan" . En itse ikinä ole kokenut sellaista KESTÄVÄÄ ensi silmäyksellä rakastumista, ja ehkä sellaista on olemassa, mutta vain harvalle. Jos sellaista jää odottamaan, elämä kulkee ohi. En minäkään ole rakastunut mieheen, mutta rakastan häntä erittäin paljon. Iso ero.
Ehkä mies on jo kahden avioliiton jälkeen huomannut, että papin aamen ei oikeasti tuo yhtään mitään lisää suhteeseen. Ehkä on hän oppinut, ettei hänen sitoutumistaan yhtään lisää se, että hän menee naimisiin. Tai ehkä häntä hävettää aikaisemmat erot niin paljon, että hän haluaa olla idioottivarma ennen kuin menee kolmannen kerran naimisiin.
Niin vaikkei aikaisemmin ole ollut "sitoutumiskammoinen" niin sitä voi tulla myöhemmin sellaiseksi...
Monelle varmasti aikaisemmat epäonnistuneet avioliitot tai muut suhteet vaikuttaa niin, että on varautuneempi. Kaikkiin ei tietysti, mutta joihinkin. Tai ainakin niin, että jos aiemmin solmi avioliiton nopeasti niin nyt harkitsee sitä pidempään.
Pelkää, että käy niin kuin aikaisemmin tai on menettänyt uskonsa avioliittoon ja siis sen merkitykseen.
Vaikka avioerot on "yleisiä" niin kyllä silti kaksi tai kolme tai useammin naimisissa ollutta ihmetellään. Kyllä se voi tosiaan jotenkin myös siis hävettää.
Niin en tainnut mainita ettei mies olisi halunnut sitä toista avioliittoa, mutta kun lapsi oli ollut tulossa ja nainen halunnut ehdottomasti.
Ehkä se ensimmäisen avioliiton pettymys oli rankka... ja sitten toinen perään.
Hän kyllä on sanonut ja osoittanutkin että minä olen jotain aivan poikkeuksellisen ihanaa hänen elämässään. Ja yhteenmuutto (ilmeisesti myös lapset) on sellaisia joita vastaan hänellä ei ole ollut mitään.
"Ehkä mies on jo kahden avioliiton jälkeen huomannut, että papin aamen ei oikeasti tuo yhtään mitään lisää suhteeseen."
Totta, niin voi olla. Niin minäkin ajattelen, mutta nyt se on muuttunut ajatuksissani niin, että koska hän ei halua kanssani naimisiin, en ole niin tärkeä hänelle kuin hänen "aikaisemmat vaimonsa".
Pelkkä tietoisuus että hän haluaisi, riittäisi. Ei meidän tarvitsisi mennä naimisiin...
Ei häntä häiritse ne aikaisemmat liitot, hän on niin itsevarma ettei hän ajattele mitä muut hänestä ajattelevat.
Hän ei ole varmasti varautunut eikä häntä hävetä.
Itseasiassa kun joskus sanoin että haluaisin hänen kanssa naimisiin muutamien vuosien päästä, hän kysyi (leikkisästi jälleen) ettenkö voisi mennä aikaisemmin naimisiin hänen kanssaan kuin vasta sitten?
Minä en vastannut suoraan, sanoin vain että sitten olisimme ainakin varmempia ettei meidän tarvitse ainakaan erota...
Sitten samassa keskustelussa hän sanoi sen ettei ole ajatellutkaan naimisiinmenoa.
'Niin minäkin ajattelen, mutta nyt se on muuttunut ajatuksissani niin, että koska hän ei halua kanssani naimisiin, en ole niin tärkeä hänelle kuin hänen "aikaisemmat vaimonsa".'
Voisin melkein lyödä vetoa, että tuo sinun pelkosi on väärä. Ennemmin luulen, että hänelle on tullut avioliitosta jotenkin arvoton kuva. Sinähän kerroit, että hänen toinen avioliittonsa oli käytännössä pakkoliitto. Eli ehkä miehellesi avioliitto ei enää nykyään merkitse sitä, mitä se aikaisemmin merkitsi. Hän on päättänyt, ettei lupailu mitään vaan näyttää teoillaan, mitä ajattelee?
"Vaikka avioerot on "yleisiä" niin kyllä silti kaksi tai kolme tai useammin naimisissa ollutta ihmetellään. Kyllä se voi tosiaan jotenkin myös siis hävettää."
Tämä on asia, jota en ihan oikeasti ymmärrä. Entäs ne, jotka ovat olleet pitkässä seurustelusuhteessa/avoliitossa? Eikö niitä lasketa?
Mielestäni on todellakin kaksinaismoralismia arvostella henkilöä, joka on ollut kaksi kertaa naimisissa ja eronnut esimerkiksi hänestä riippumattomista syistä. Ja henkilö, joka ei ole ollut naimisissa, mutta on ollut avoliitossa vaikka viiden eri naisen/miehen kanssa, on muka parempi?
Joten näin ajatellen, perustelu, että mies ei "kehtaa" mennä kolmannnen kerran avioon ja kuitenkin samalla elää jo uudessa suhteessa kolmannen naisen kanssa, on erittäin huono!
Menee nyt hieman asian vierestä, mutta monessa yhteydessä ihmetellään juuri naisen halua PÄÄSTÄ naimisiin, koska avoliitossa oloa verrataan avioliittoon ja mikään ei kuulemma muutu, jos menee naimisiin. Miksi sitten avoliittoja ei lasketa esimerkiksi avoerotilastoissa? Uskallan väittää, että eroprosentti avoliitoissa on korkeampi kuin avioliitoissa.
Kerroit, että mies ei halunnut naimisiin nainen numero 2 kanssa, mutta pakko mennä, kun lapsi oli tulossa.
Ilmeisesti pakkoliitto ei kuitenkaan ollut niin paha asia, kun ei sitten huolehtinut siitä, että lapsia ei tule?
Ja nyt hän haluaa lapsia sinun kanssasi, mutta ei naimisiin?
Mieti vielä!
Viime aikoina olen ajatellut, että mies ei halua naimisiin kanssani, eikä olisi halunnut edellisen vaimonkaan kanssa, siksi että se ensimmäinen liitto oli hänen mielestään "se ainoa oikea". Eli hän oli päättänyt ettei enää mene naimisiin sen jälkeen kun ero tuli. Sehän oli sellainen nuoruuden (rakkaus?)liitto, joka päättyi vaimon pettämiseen.
No, joka tapauksessa olen päättänyt etten painosta enkä enää ota puheeksi koko naimisiinmenoa enkä lapsiaa. Jos hän todella rakastaa minua, emme tarvitse mitään "sitoutumisen merkkejä" ollaksemme yhdessä koko loppuelämämme.
Tossa aikaisemmin kirjoitin, että jos on aikaisemmin ollut avioliitossa niin on ehkä isompi kynnys mennä uudestaan naimisiin. Lisään vain sen verran, että tietysti se johtuu eron syistäkin. Esim. jos toinen on pettänyt ja jättänyt niin sitä voi olla todella pettynyt ja pelätä, että uusi kumppani tekee myös niin. En tiedä onko sinun miehesi kohdalla näin.
En tiedä tarkoititko kirjoituksessasi minua, mutta en tarkoittanut että itse ajattelen niin! Enkä todellakaan arvostele ketään. Ja erokaan ei aina johdu vain itsestä! Kyllähän tottakai avoliitot ja seurustelusuhteetkin lasketaan. Mutta ”yhteiskunta” pitää kuitenkin vielä avioliittoa (ja hyvä niin) eräänlaisen instituutiona. Ihan lain ym. etuisuuksienkin suhteen. Avioero on isompi asia kuin avoero. Ja eikös sellainen siviilisääty ole kuin ”eronnut”? Jos tulee avoero olet edelleen naimaton.
Niin miksi juuri nainen on yleensä se joka haluaa enemmän naimisiin? Ainahan ei näin ole, mutta usein. Ajatellaanko vieläkin, että nainen on vanhapiika, jos ei ole naimisissa? Ja se on jotenkin häpeällistä, ettei ole onnistunut pääsemään naimisiin? Tai ainakaan miehellä ei ole niin kiire, mies voi hyvin olla ainakin 40 vuotiaaksi naimaton…? Ja jotkut miehet tuntuvat oikein ajattelevan, että jos suostuu naisen kanssa naimisiin, on tossun alla (eli silloinkin ajatellaan, että vain nainen on se joka haluaa ja vaatii päästä naimisiin?). Vai onko se jotain romantiikan kaipuuta naiset unelmoi naimisiin menosta jo pikkutytöstä? Vai se, että nainen haluaa ensiksi naimisiin ja sitten lapset ja lapsia ei saa enää kovin vanhana joten naimisiin menolla on kiire?
Viimeinen lauseesi selittää, miksi naiset haluavat naimisiin: "Vai se, että nainen haluaa ensiksi naimisiin ja sitten lapset ja lapsia ei saa enää kovin vanhana joten naimisiin menolla on kiire?"
Suomessa lapset hankitaan nykyisin yhä vanhempana, mikä välttämättä ei ole hyvä trendi. Miehellähän tällaista kiirettä ei ole, ja siksi haluttomuus mennä naimisiin. Vai voisiko johtua siitä, että miehet eivät ihan oikeasti haluakaan lapsia, eivätkä siksi halua mennä naimisiin?
Ehkä jonkun harvan kohdalla saattaa olla, mutta naimisiin kun voi mennä vaikkei halua "hankkia" lapsia? Vai pelkääkö mies sitten, että vaikka nainen on hyväksynyt sen että mies ei halua lapsia hän alkaa vaatia niitä sitten, kun on päästy naimisiin? Tai mies ei uskalla sanoa naiselle, että ei halua lapsia ja kun tietää että nainen ei halua lapsia muuta kuin avioliitossa niin se on keino vältellä asiaa…? Vaikuttas oudolta, mutta vois vaikka jonkun kohdalla olla totta…
Mutta sitten taas toisaalta monet "hankkivat" lapsia vaikka he eivät ole naimisissa. Eikä ne kaikki ole ”vahinkoja”. Joillekin ei tunnu olevan tärkeää olla naimisissa sitä ennen. Ehkä se naisille on tärkeämpää? En tiedä, mutta tuntuu siltä. Mutta miksi...? Vaikka mitä sitten, jos se on naiselle tärkeämpää? On eri asia, että miehelle se ei ole niin tärkeää, mutta hänellä ei ole sitä mitään vastaankaan (hienointa tietysti olisi, että se olisi miehelle yhtä tärkeä asia) kun se että hänelle on tärkeää olla menemättä naimisiin…
Ainakin jos on kovasti avioliittoa vastaan niin kyllähän siihen on joku muu syy kuin se, että ”avioliitto ei muuta mitään”.
Vielä siitä aiheesta, että joku voi hävetä erojaan. Ehkä mä voin sittenkin myös olla kaksinaismoralisti, en tiedä oikein, mutta… Tarkoitin lähinnä, jos liitot ovat olleet lyhyitä (ja riippuu siis eron syistä). Jos on vaikka 30 vuotias ja on eronnut 3 kertaa niin todennäköisesti henkilö on mennyt aika pian naimisiin ja avioliitotkaan ei ole olleet pitkiä. Kyllä varmasti moni harkitsee tollasen jälkeen avioliittoa vähän pidempään. Ja valitettavasti se vaan on niin, että jos joku on ollut useasti avoliitossa niin se ei paljon ketään kiinnosta, toisin kuin se että joku on ollut useasti naimisissa. Eräs tuntemani nainen on ollut viisi kertaa avoliitossa ja tämän viidennen kanssa on nyt naimisissa. En väitä, että häntä ja muita ei ”vaivaisi” nämä avoliitot, mutta olen melko varma että muut ja hän itse suhtautuisi asiaan eri tavalla kun jos hän olisi ollut 5 kertaa naimisissa. Jos Elizabeth Taylor olisi ollut avoliitossa kaikkien niiden miesten kanssa (no joo ”hyvä” esimerkki, heh) se ei kiinnostaisi läheskään niin paljon kun se, että hän on ollut heidän kanssaan naimisissa. Kuka muistaa kenenkään julkkiksen avoliittoja…? (Jos totta puhutaan niin en kyllä muista montako kertaa Taylor on ollut naimisissa, muuta kun että monta kertaa) Eri asia on tietysti se, että tarvitseeko välittää muiden mielipiteistä!
Yleinen suhtautuminen vaikuttaa myös avioliittoon menemiseen sillä tavalla, että kun avoliitot on nykyään ”sallittuja” niin ei ole ”pakko” mennä naimisiin niin kuin ennen. Mikä toisaalta on tietysti hyvä asia, mutta toisaalta huono. Avioliiton arvostus on kyllä laskenut.
Innostuin nyt kirjoittamaan, mutta...
Mä luulen, että suurinosa niistä jotka eivät halua naimisiin ja sanovat syyksi, että avioliitto ei muuta mitään puhuvat potaskaa. En oikein usko, että kovin moni todella on sitä mieltä, että avoliitto ei eroa mitenkään avioliitosta. Kai se on vaan tämä kuuluisa ”sitoutumiskammo”. Jota jostain syystä ilmenee enemmän miehillä. Ja sellainen henkilö jonka mielestä avioliitto ei muuta mitään, ei ole ajatellut menevänsä koskaan naimisiin? Tuntuu ainakin vähän pöhköltä lausahdukselta sellaisen suusta joka on sanonut, että haluaa joskus naimisiin!
Avoliittoonhan mennään usein paljon lyhyemmän yhdessäolon jälkeen kuin avioliittoon. Harva seurustelee ensiksi vuosia toisen kanssa. Ja jos avoliitto olisi ihan sama kuin avioliitto, miksi ihmiset ei mene yhtä nopeasti avioliittoon? Tai miksi olisi olemassa molempia yhdessäolo -tapoja? Naimisiin pääsee aika helposti esim. maistraatissa, joten häiden järjestely tai muu vaivannäkö ei varmaan ole esteenä naimisiin menolle?
Mä olen ”avioliitto-myönteinen” ja en usko, että avoliittoa voi täysin rinnastaa avioliittoon. En mä tosta noin vaan muuttaisi kenenkään kanssa yhteen, mutta kyllä mä harkitsen avioliittoa vielä enemmän. Eikä se ole mun mielestä huono asia, mutta jossain se rajakin menee. Ei ole hyvä viivyttää asiaa liiankaan kauan.
Koska avoliittoon mennään helpommin niin kai niitä päättyy eroonkin aika paljon. Ja kuinka paljon avoliittoja ”solmitaan” avioliittoihin nähden? Mutta jos taas ajatellaan vaan niitä, jotka ovat olleet PITKÄÄN avoliitossa, niin voi olla että heidänkin joukossa erotaan helpommin verrattuna siihen, että he olisivat naimisissa. Vaikka toisaalta tietysti on vuosikymmeniä kestäviä avoliittoja.
Olet oikeassa siinä, että jos joku 30 v. on eronnut kolme kertaa (ja kaikki liitot ovat olleet siis ihan oikeita ja eri miehen kanssa, ei mitään kulissiliittoja esim.ulkomaalaisten kanssa, jotta he pääsevät Suomeen), niin kyllä se pikkuisen herättää ihmetystä.
Mutta yleensä ottaen ajattelen suhteita niiden keston mukaan, enkä niinkään että oliko kyseessä avo-vai avioliitto.
Otetaan julkisuudesta taas yksi esimerkki. Jaana Pelkonen, joka erosi viime syksynä, oli seurustellut miesystävänsä kanssa useita vuosia, eikös seurustelu ollut alkanut jo teini-ikäisenä?
Itse pidän tällaista suhdetta paljon "oikeampana" kuin vaikka alle vuoden kestänyttä avioliittoa.
Elikä jos samalla lähtöviivalla olisi kaksi naista, jotka kummatkin olisivat eronneet kumppaneistaan parin kuukauden sisällä, niin ajattelisin asian niin, että sillä, joka on ollut esim.10 vuotta saman miehen kanssa avoliitossa, olisi paljon suurempi kynnys aloittaa uusi suhde, kuin sillä, joka on eronnut alle vuoden kestäneestä avioliitosta, jossa pariskunta oli mennyt naimisiinkin ihan parin kuukauden tuntemisen jälkeen.
Kirjoitetaan nyt tänne vielä vaikka viestiketju on jo pitkä!
Kyllä miehelläkin on tavallaan yhtä kiire lapsien kanssa kun naisellakin? Eihän mies voi saada lapsia yksinään tai toisen miehen kanssa… Kyllä siinä naista tarvitaan. Jos mies haluaa lapsen ja hänen vaimo/tyttöystävä on jo liian vanha saamaan lasta niin mieskään ei niitä saa. Paitsi, jos vaihtaa naisen nuorempaan (siksiköhän usein mies on naista nuorempi eikä toisinpäin…?). Mutta jos mies aina venyttää asiaa kovin pitkään niin naisen pitää olla aika paljon nuorempi. Mutta merkitseekö lapsi sitten miehelle vain ”suvunjatkajaa” ja sillä ei ole niin väliä kenen kanssa lapsen saa…? Että haluaako mies todella vaihtaa naista, jos hän ei enää voi saada lasta… varsinkin jos mies itse on hidastellut asian kanssa?
Oma avomieheni on nyt jo siinä iässä, että jos hän olisi nainen niin ”viimeiset hetket olisi jo käsillä”. (Hän kyllä haluaisikin lapsen, mutta ei halua vielä naimisiin ja minä haluaisin) Hänen onnensa on, että minä olen häntä useita vuosia nuorempi. Mutta itsellänikin alkaa jo mahdollisuudet pikkuhiljaa heikkenemään.
Päädyin tänne taas kirjoittamaan vaikka asiaan ei ole tullut mitään muutosta. Ajattelin siis antaa asian olla jonkin aikaa, mutta taas tajusin että ei sen voi antaa olla. Jos haluamme niitä lapsiakin. Täytyy puhua taas hänen kanssaan. Pitää lähestyä asiaa vaan niiden lasten kannalta eikä vain puhua avioliitosta.
Usko tai älä ei kosittu, minä kyselin miehen mielipidettä lapsiasiaan juuri tällä viikolla. Itse olen ollut vähän 50/50 lapsiasian suhteen. Olen ajatellut myös, että jos asia on niin tärkeä miehelle, niin mikä ettei.
Hän ei ollut lapsiasian suhteen myöskään 100% varma. Totesi kyllä, että mikäli minä haluan niitä, kannattaisi pian alkaa sitten "yrittämään", ennen kuin ikä on esteenä. Sanoin hänelle, että en voi alkaa "yrittämään" lapsia naimattomana, koska olen sen verran vanhanaikainen, että lapset hankitaan avioliitossa, ei avoliitossa, tai meidän tapauksessamme seurustelusuhteessa.
Siihen mies tokaisi, että jos sinä olisit raskaana, niin ei olisi mikään este käydä esim.maistaatissa vihkityttämässä itsensä, jotta lapsi syntyisi sitten avioliitossa.
Joten ei-kosittu, kannattaa selvittää miehen kanta tähän asiaan. Itse luulen kuitenkin, että en ala lapsia hankkimaan siksi, että "pääsisin" naimisiin, se on täysin väärä syy.
Mä oon kanssa ihan samaa mieltä. Vaikka avioliitto on minulle tärkeä niin en ymmärrä joidenkin ajattelutapaa, että aina avioliitossa ollaan sitoutuneempia tai suhde on "tärkeämpi" tai "oikeampi" kuin avoliitto. Miten esim. jos joku on ollut toisen kanssa 2 vuotta josta puolet naimisissa niin hänen eronsa on rankempi kuin sellaisen, joka on ollut esim. 10 vuotta avoliitossa? Joillakin voi olla lapsiakin.
Tälläsiin asioihin vaikuttaa niin monet muutkin asiat kuin se, että ollaanko naimisissa vai ei. Kaikki ei mene naimisiin samasta syystä tai samassa tilanteessa eikä heidän avioliittonsa ole samanlainen. Niin kun ei avoliitotkaan ole.
Se, että avioliitto ei muuta mitään ei pidä mielestäni paikkaansa. Mutta ei avioliitto myöskään kaikkea muuta. Jotain asioita kyllä.
(olen varmaan kirjoittanutkin tästä, mutta...) Avomieheni on kertonut haluavansa lapsia. Aikaisemmin olin ymmärtänyt, että asia olisi ehkä ajankohtainen syksyllä tai ensi vuoden keväällä viimeistään. Sen takia kuvittelinkin että mies kosisi ja häät olisi olleet nyt talvella tai tulevana kesänä. Kun mies jokin aika sitten puhui, että lapsia voisi kohtapuoliin alkaa yrittämään niin tajusin, että ei se mies aiokkaan kosia... Sitä ennen olin maininnut haluavani naimisiin ennen lapsien "hankintaa", mutta ehkä mies ei sitten tajunnut, että se on minulle todella tärkeätä.
En halua mennä ainakaan raskaana naimisiin, mutta en myöskään mielellään lasten synnyttyä. Vaan sitä ennen. Ensiksi naimisiin sitten lapset.
Laitoimme lapsi-asian toistaiseksi jäihin, kun minä en ole vielä valmis. (Mies sanoi, että no jos sä et ole vielä valmis niin...) Olisinhan minä muuten, mutta kun emme ole naimisissa. Ja mielestäni mies ei ole valmis, jos ei ole valmis naimisiinkaan. Ja minä en halua lapsia vain siksi, että kun ikä alkaa kohta olemaan esteenä. Ja en tietenkään senkään takia, että pääsisin naimisiin. Olen miettinyt kovasti viimeaikoina, että olenko valmis äidiksi ja haluanko lapsia (ollenkaan). Olemme tottuneet olemaan kahdestaan. Mutta nyt olemme olleet vaan muutaman vuoden, takana olisi paljon enemmän... Päädyin siihen, että haluan lapsen tai kaksi.
Mutta tästä tarvitsee nyt puhua uudestaan. En voi odottaa, että mies ottaisi sen puheeksi. Ties kuinka kauan siihen menisi. Miehen (ja minunkin tietysti) pitäisi nyt vakavasti miettiä asiaa ennen kun on liian myöhäistä.
Ihmeellistä, että mies voisi sitten mennä naimisiin kun toinen on raskaana, mutta ei sitä ennen? Vai sanooko vaan, menisikö silloinkaan...?
Mä en tiedä koska mun avomieheni on ajatellut, että menisimme naimisiin. Varmaan sitten kun olemme olleet 15-20 vuotta yhdessä ja on 1 tai 2 lasta.
Kyse ei ole pelkästään siitä, että menisimme naimisiin ennen kun alamme yrittämään lasta. Me emme ole edes kihloissa. Mieheni ei siis voi antaa edes lupausta siitä, että menee kanssani naimisiin. Ja jos ei voi, niin hän ei tiedä silloin sitä haluaako mennä? En haluaisi silloin lastakaan vielä. Ei ole kovin varma olo, jos mies ei tiedä haluaako kanssani naimisiin joskus. Haluaa mennä kyllä joskus naimisiin, mutta ei ole kosinut eikä muutoinkaan kuvannut mennä minun kanssani.
olemme olleet kohta yhdessä 4 vuotta, meillä on 2-vuotias lapsi. Olen puhunut moneen otteeseen kihlautumisesta/naimisiinmenosta. Mieheni sanoi alkuun että älä painosta. myöhemmin väitti ettei niin sanonut.. kun puhuimme n. puoli vuotta sitten uudestaan asiasta, hän sanoi ettei ole vielä valmis. mihin? eikö se lapsi ole tärkeempi? ensin syynä oli raha, kun sanoin ettei kihlat paljoo maksa, niin sit se sano ettei voi mennä kihloihin, koska se on lupaus naimisiin menosta! ei munkaan tartteis heti naimisiin sännätä, riittäis jos hän vaikka sanos et : joo, mennään 1.7.2050. sekin olisi lupaus, ja kaunis sellainen!tottakai mä rakastan miestäni, mutta kyllä se loukkaa kun toinen ei halua naimisiin. ja mun mielestä on aivan älytöntä rueta erolla uhkailee, tälläsen asian takia. jo pelkästään kun ajattelee naimisiin menoa "lakipykälien" takia, niin jos toiselle jotain sattuu, niin on edes jonkun verran turvattua puolison ja lasten elämä. (mm. lesken eläke.) eihän se oo kiva tollasia ajatella, mutta elämässähän voi tapahtua ihan mitä vaan.
Tilanteemme on tosiaan muuttunut. Siitä suuri kiitos teille!!
Uskalsin vihdoin ottaa kihlauksen jälleen puheeksi. Avopuolisoni asenne oli aivan eri. Nyt vaikuttaisi siltä, että häitä vietettäisiin muutaman vuoden (viimeistään viiden vuoden) sisällä. Kihloja emme vielä ole vaihtaneet, mutta tulevaisuudesta ollaan puhuttu paljon.
On helpottava tunne, kun avopuolisoni uskaltaa ottaa jälleen askelia yhteisen tulevaisuuden suuntaan. Suhteemme tuntuu vahvistuvan päivä päivältä enemmän, samoin rakkautemme toisiamme kohtaan voimistuu.
Nyt voin vaan toivoa, että teille muille kävisi yhtä onnellisesti. Omalta kohdaltani voin sanoa, että toivoa ei turhan helposti kannata heittää hukkaan. Ja huumori auttoi omaa miestäni käsittelemään asioita.
Ihana kuulla että tilanne on liikkunut johonkin suuntaan. Omasta mielestäni pahinta on juuri se jos tilanne juuttuu johonkin eikä kumpikaan (?) saa selkoa minne suuntaan ollaan menossa.
Uskon ihan täysin tuon mitä sanoit että rakkaus vahvistuu kun tulevaisuudesta puhutaan. Vaikka se jonkun mielestä kuulostaakin tyhmältä, joku voisi sanoa että rakkauden pitää olla voimakas silloin kun kihloihin menee, tottakai, mutta itse olen kyllä sitä mieltä että se, että toinen on epävarma ja toinen odottaa jonkinnäköistä käännettä parempaa, laittaa kyllä rakkauden koetukselle. Helpotus siitä että tulevaisuudennäkymät on samat varmaankin saa aikaan sen että omaa rakkauttaan ei enää "pidättele" niin kuin huomaan itse tekeväni. Jotenkin en uskalla tuntea täysillä jos toinenkaan ei ole varma. Hölmöä, mutta niin se vaan voi näköjään mennä.
Yritän haudata asian maton alle, mutta vaikeaa se on. En halua vähään aikaan ottaa asia puheeksi miehen kanssa, olen kyllä valmis keskustelemaan jos keskustelu alkaa miehen aloitteesta. Ehkä kuukauden parin päästä otan asian uudestaan puheeksi. Ehkä. Koitan sinnitellä.
Kannustavaa kuulla että asiat voivat muuttua, ehkä niin käy omalla kohdallanikin!
Onnea teille tästä eteenpäin!
Olen iloinen puolestasi! Hyvä jos voitte puhua tulevaisuudesta, sekin on paljon. Joissakin parisuhteissa siitä ei voi ollenkaan keskustella (vaikka pitäisi). Hyvä kun voi puhua edes jonkun muun häistä tai mistään häihin liittyvästä… tai edes vilkaista hääpukuliikkeen näyteikkunaa ettei toinen hypi seinille.
Parina ekana vuotena me ei puhuttu mitään häistä. Jos sanoin jotakin niin mies kysyi pelästyneenä, että ”et kai sä vaan halua naimisiin?”. Jos joku ystäväni meni naimisiin, niin ei pitänyt innostua liikaa, että ei mies vaan saa vääriä käsityksiä… Aiheesta ei voinut edes vitsailla... Tuntui pahalta, väkisinkin tuntui että ajatus naimisiin menosta kanssani on miehelle ilmeisesti vastenmielinen! Myöhemmin mies kuitenkin itse alkoi puhumaan häistä, intoutui esim. kun joku oli mennyt naimisiin miettimään, että jos me joskus mennään naimisiin niin meidän häissä sitten… Mutta ns. tosissaan emme asiasta puhuneet. Kuten olen tässä selittänyt…
Mä oon niin pöhkö (ja reppana), että en ole voinut ottaa kihlausta puheeksi. Kun olen siis toivonut sitä, että mies kosisi ilmankin ja en halunnut painostaa jne. Ja kuvitellutkin, että niin tapahtuu. Kun kerta olemme puhuneet lapsista ja mies höpissyt hääjuttuja (lapset ei siis ole ollut vaan höpinää, siitä olemme puhuneet tosissaan). Sitten huomasin odottaneeni liian kauan. Ja vihdoin puhuin asiasta ja nyt en haluaisi puhua enää, kun petyin niin ja mies tuntui olevan vastahakoinen! Vaikka olemme olleet kauan yhdessä. Jos olisimme olleet yhdessä ”vain” 3 vuotta, en olisi niin huolissani. Ja en ottaisi niin raskaasti sitä, jos mies ei olisi valmis. Olin hetken masentunut sen ns. keskustelun jälkeen. Avomies huomasi sen, mutta en kertonut syytä. Ei hän viimeksikään halunnut puhua. Vaihtoi puheenaihetta ja valehteli, että voisi mennä naimisiin vaikka heti, mutta kun ei ole rahaa.
Vaikka kuinka hoen itselleni, että mies ei varmasti kosi 1-6 kk aikana ainakaan niin silti väkisinkin joku pieni toive/odotus on sisälläni, että jos hän kosii esim. Ystävänpäivänä. Miksi piinaan itseäni….?! Olen varmaan hullu! Miksen voi uskoa, että hän ei kosi ja petyn taas… En saa odottaa mitään, että en pety. Mies nyt varmasti jo tietää, että haluan naimisiin, joten hän kosii jos on valmis. Hän ei ole valmis, jos ei kosi. Ei ole järkeä eikä halua ottaa asiaa uudestaan puheeksi. Toisaalta pitäisi. Pitäisi kysyä, että mitkä hänen tunteensa minua kohtaan oikein on. Hänen pitäisi miettiä sitä tosissaan. En halua tuhlata hänen aikaansa enkä omaani tähän suhteeseen, jos meillä ei ole tulevaisuutta.
Kuulin juuri kuinka ystäväni miehensä kanssa yrittää lasta. Niin meidänkin piti yrittää… mutta se siis siirtyi. En halua lasta vielä, jos mies ei halua kanssani naimisiin. Aika menee vain kokoajan eteenpäin… Joulusta on kohta kuukausi… Tiedän, että asialle pitäisi tehdä jotain. Eikä vain voivotella.
No joo mulla ei taida olla mitään uutta sanottavaa joten taidan pysytellä palstalta pois... Palaan takaisin, jos asiaan on tullut isompi muutos!
Niin siis korjaus vielä, että pelkästään se että mies ei ole valmis ei masentanut. Vaan se että asiasta keskustelu oli mitä oli ja hän ei ollut rehellinen.
En haluaisi erota avomiehestäni ja olisi kamalaa kuulla, että hän ei halua kanssani naimisiin jne. mutta pahimmalta tuntuu, jos ei tiedä onko meillä tulevaisuutta vai ei! Kuinka kauan joudun odottamaan, miksi ja odotanko turhaan...
On tosi hyvä, että jos puhutte asiasta tässä vaiheessa, mitä kauemmaksi sitä lykkää sen vaikeammaksi se muuttuu!