Tarvittiinko ennen wanhaan buddhismia?

Kärsimys, lyhyesti. Buddhan tavoitteena ei ollut mielen treenaaminen rauhalliseksi vaan kärsimyksen ymmärtäminen. Ja sen ymmärtämisen kautta sen kärsimyksen lopettaminen. Kärsimys oli 2500 vuotta sitten samanlaista kuin se on nyt, muoto ja aiheet voivat olla muuttuneet, mutta kärsimys itsessään on sama. Kärsimys ei katso yhteiskuntaluokkaa, varallisuutta, ikää, sukupuolta tai rotua. Se on kaikissa ihmisissä (ja tuntevissa olioissa). Mielenrauha on seuraus, ei tavoite.

buddha oli prinsi joka jätti prnssin elämän taakseen ja lähti etsimään syytä kärsmykseen. kun hän kuoli nin hänen oppilaat (munkit) kasas yhteen opetukset ja syntyi buddhalaisuus. eliitillä ei asian kanssa ollut mitään tekemistä. kyllä mä uskon että mielenrauhaa on kaivattu kautta aikojen. maailma muuttunut, mutta mielen rauhattomuus varmaan nyky aikana on tosiaan erillaista. yritä tässä informaatio tulvassa pitää meles vileenä... en ole elittiä enkä varakas, mutta sanonta kuuluu että pankinjohtajalla on pankinjohtajan palkka ja panknjohtajan murheet. luulisin mielen rauhan maistuvan myös heille.

"Silloin elämä ei varmastikaan ollut niin hektistä kuin nykyään, että mielenrauhaa olisi erikseen tarvinnut kehittää."

Mielenrauha ei ole niinkään ulkoinen, vaan sisäinen tila. Ulkoinen hiljaisuus ei millään muotoa takaa mielenrauhaa.

Johtuuko kärsimys buddhalaisuuden mukaan tästä, että kaikki aistihavainnot ovat katoavaisia? Koska mieli on rauhaton koska se on mielen luonne. Eli ei voi estää pahan ajatuksen nousuja eikä toisaalta pitää hyvistä ajatuksista kiinni loputtomiin? Onko tämä kärsimyksen ydinajatus?

Minun on vaikea ottaa vastaan buddhismissa juuri tätä dukkha-ideaa, koska "kaikki on kärsimystä" kuulostaa jotenkin masentuneelta. Toisaalta se saattaa olla sittenkin totuus eli elän harhassa ja itsepetoksessa kun en voi myöntää sitä.

Esimerkiksi stoalaisillakin on tällainen rakentavan pessimismin idea, että jos ei toivo mitään, ei voi pettyä kun ei putoa korkealta. Mutta tämänkin pohtiminen on minua usein ahdistanut.

Hassunhauskaa sinänsä että olen hyvinkin masentunut ja toivoton ihminen aika usein. Mutta en kuitenkaan voi hyväksyä minkäänlaisia tällaisia kaikki on kärsimystä -väitteitä... Jotenkin haluan ylläpitää toivoa... Toisaalta buddhalaisiin liitetään usein eräänlainen syvällinen onni ja iloisuus; tämän täytyy siis kummuta joltain osin tästä kärsimys-teorian hyväksymisestä.

Itse olen tosiaan ollut kiinnostunut buddhalaisesta ja muunkinlaisesta mielenhallinnasta ja -muokkauksesta jo pitkään. Mutta toisaalta en ole oikein saanut säännöllistä meditaatiota ikinä aloitettua (en tosin säännöllistä kuntoiluakaan). Minun suurin ongelmani tässä yleisessä ahdistuksessani ja masentuneisuudessani on se, että aina yritän ns. parantaa ajatukset ajatuksillani. Jauhaa ja jauhaa samoja asioita joita omista päiväkirjoistani huomaan jauhaneeni ja "ratkaisseeni" monta kertaa vuosien aikana. Siksi olen päätynyt tähän johtopäätökseen, että ehkä ajattelu pitäisi lopettaa ja keskittyä nykyhetkeen ja läsnäoloon. Buddhan keinoin, tai sekulaarin tietoisen läsnäolon, tai Eckhart Tollen tai kenen lie opein... En tiedä saanko koskaan aikaiseksi ennen hautakuoppaa tätä projektia :).

"Se tietty fiilis, että jotain omassa itsessä on pahasti solmussa ja ajattelulla ei sitä pysty ratkaisemaan?"

Niin, ongelmani on ahdistuneisuus ilman mitään järkevää syytä. Olen melkein neljäkymmentä ja parikymmentä vuotta tämä ahdistuneisuus on ollut melkein jatkuvana seuralaisena.

Osittain ahdistukseni liittyy tunteiden toimimattomuuteen. Että joskus oli toimivat tunteet lapsena ja nuorena, ei ole enää. Että muistan sen kun olin ns. viaton ja epäitsetietoinen ja tunteet toimivat spontaanisti. Sitten jossain vaiheessa en enää nuorena pystynyt nauttimaan taiteesta vaikka olisin halunnut. Sitten yritin pakottaa sen tunteen siinä tilanteessa ja kun se ei noussut ja toiminut spontaanisti ja aidosti kuten ennen se aiheutti ahdistusta ja jopa epätoivoa.

Ihmettelen miten lapsena on niin helppoa. Lapset voivat leikkiä ja eräällä tavalla nauttia olostaan vaikka kuinka ankeissa oloissa. Ovatko lapset alunperin tässä takertumattomuuden tilassa? Mutta sitten aikuistumisen yhteydessä ladataan aivoihin sellainen uusi käsitejärjestelmä jossa lapsuuden helppous ja spontaanius syrjäytetään...

Ihmettelen usein miten lapsena kun oli huolia ja sitten kelasin niitä ja saavutin jonkinlaisen helpottavan näkökulman olin onnellinen ja huojentunut ja jatkoin sitten muuta tekemistäni. Että miten se noin saattoi olla. Koska nyt aikuisena jos saavutan jonkin huojennuksen ajatusjumpillani, niin siinä on kuitenkin läsnä myös pelko sen kaiken katoavaisuudesta.

Tähän yleiseen ahdistukseen ja takertumiseen liittyen, itse haluan ns. rauhaa ja en haluaisi tätä ahdistusta. Olen joskus onnistunut saamaan pitkiä parempia jaksoja tietoisen läsnäolon metodilla. Jossa mm. sanottiin että ajatuksesi eivät ole sinä itse, et ole ahdistunut vaan sinussa on ahdistuksen tunne. Mutta se nouseva ahdistuksen kokonaispaketti on todella pirullinen. Se iskee mieleen salamannopeasti ja lyö vyön alle ja sitä on todella vaikea olla vihaamatta. Mutta se vihaaminenkin ilmeisesti on jonkinlaista tarrautumista.

Kiitos neuvoista ja tilanteeni ajattelusta.

Se olenko mennyt ratkaisevan pisteen yli ja päättänyt todella tehdä asialle jotain... se on vaikea kysymys. Koska minusta tuntuu että olen muodostanut ahdistuksesta sellaisen kuvan, että sitä ei enää voi nujertaa. Jotenkin se on niin pirullisesti luonut monimutkaisia ja syvällisiä juuriaan sisääni. Siksi tällainen tietoisen läsnäolon (tai miksi sitä nyt kutsutaankaan) idea oli helpottava, koska siinä oli ajatuksena että loppujen lopuksi ahdistus on ikään kuin "pinnallista" eikä syväänjuurtunutta. Koska tietynlainen pinnallisuus ja ohimenevyys on kaikkien mielensisältöjen peruspiirre.

Olen siis luonut itselleni tästä todella pahasti elämänlaatuani heikentävän ongelman. Suoraan sanoen useasti suorastaan toivon kuolemaa. En ehkä kuitenkaan tosissani. En vain saa elämääni mitään iloa kun ahdistus vie kaiken sen pois. Toisaalta olen pohtinut, että tarkoituksellisesti piehtaroin tällaisessa synkässä itsesäälissä, koska siitä hullulla tavallaan saa jotain lohtua. Myös muille ihmisille usein synkästi avaudun, mutta siinäkin tunnistan sen motiivin että haluan heidän sääliään ja ylipäätään huomiotaan, jota ehkä saa jos oikein kuolemantoiveistaan meuhkaa :).

Olen ollut terapiassa ja siellä sanottiin että ongelmien pitäminen ratkaisemattomana on eräs ongelmien kieltämisen muoto. Tätä olen pohtinut, mutta mielestäni en sinänsä kiellä ongelmaani kun sen kanssa melkein joka päivä. Toisaalta ehkä kiellänkin, kun olen yrittänyt samalla tavalla turhan härkäpäisesti hyökätä sen kimppuun jo vuosia. Siis liiallisella ajattelulla ja analyyttisellä pohdinnalla, joka ei sitä hävitä.

Yleensä en myöskään ole kysynyt tähän asiaan neuvoja. Sekin on outoa kun asiaa tarkemmin miettii. Olen muutenkin niin tottunut yksinoloon etten juuri mitään muitakaan ongelmiani ikinä toisten kanssa pura yhtään mitenkään.

Luin joitakin aikoja sitten kirjan Mielekkäästi irti ahdistuksesta. Siinä oli juuri ehdottamasi kaltainen lähestymistapa esillä. Että toimi epäintuitiivisesti, käännä mielesi ahdistustasi kohti ja tutki sitä. Älä heti karkoita sitä, älä pelkää sitä. Kyseinen kirja sisälsi varmaan siis ihan hyviä neuvoja. En vain ole niitä aktiivisesti jaksanut noudattaa. Että tässä sitten valitan että ahdistaa mutten jaksa itseäni parantaa vaikka lääke-ehdotuskin olisi tiedossa :).

Eräs asia jonka olen huomannut, että kun joskus olen yrittänyt pakottaa ahdistuksen tunteen nousemista joissain tilanteissa jotka tavallisesti ahdistavat, se ei silloin nousekaan. Sen pakottaminen ei siis onnistu yhtään sen paremmin kuin niiden hyvien tunteiden joita en enää osaa lapsuuden ja varhaisnuoruuden tavoin spontaanisti tai muutenkaan oikein kokea. Tästä on tullut jotenkin hyvä mieli, koska se kertoo että ahdistus on jollain tavalla ehkä minun kontrollissani, tai ei ainakaan minusta ulkopuolinen voima.

Se on totta ei että ei se ahdistus tapa. Mutta kun ajattelen kuinka paljon se on potentiaalista onnea ja hyvää oloa elämästäni tuhonnut, niin siitä nousevat nämä suoranaiset kuolemantoiveet.

Ahdistuksen syynä on mielestäni jotenkin kaiken olemassaolevan maailmankaikkeuden laajuus ja sen ymmärtämisen vaikeus, ja siitä seuraava valinnanteon mahdottomuus, vaikka valinta on pakko tehdä. Jonkinlainen täydellisyydentavoittelu ja sen jatkuva epäonnistuminen ja tuomio siitä. Ihan tavallinen olemassaolo vaikka tuolilla istuen, sekin on mielestäni jotenkin "saastunut" kun en tiedä olenko siinäkään "oikein". En siis osaa olla edes olemassa oikealla tavalla.

Mutta on tässä toivoakin havaittavissa. Esimerkiksi kun tuota kirjaa luin oli pitkän aikaa parempi olo. Mutta jätin harjoitteet kesken. Aina välillä on pitkiä jaksoja jolloin parempi olo ilman kummempaa yrittämistä. Mutta jotenkin olen myös kai nöyrtynyt ja alistunut tämän edessä, että tämä on vamma jota ei voi sinänsä parantaa.

Tulin nyt uutena tähän viestiketjuun. ZenKivi tuntuu kirjoittavan ihan hyviä... Suosittelen lukemaan tai kuuntelemaan alkuperäisiä vanhimpia sutria ja myöskin oikeiden harjoittavien munkkien "dhamma talk":seja youtubesta, jos englanti sujuu. Itse en ole koskaan välittänyt mennä kyselemään foorumeille buddhalaisuudesta... Tällaisten forumi kirjoitusten lukeminen sekoittaa helposti pään, koska kuka tahansa voi kirjoittaa.

Buddhalaisuudessa keskeistä on kärsimyksen vähentäminen, mikä onnistuu erityisen tehokkaasti sillä tavalla, että poistetaan harhakäsitys siitä, millainen jokaisen "minä" oikeasti on. (ns. "anatta")

Jos ihmisellä on voimakas kiintymys asiaan (aiheuttaa haittoja), silloin hän vahvasti projisoi siihen asioita joita siinä ei oikeasti ole (kuin ihminen joka ei näe selvästi, tai kuin ihminen jolla on silmäsairaus) ja hänellä on myös mielessään kuvitteellinen henkilö jota varten se on olemassa (hän uneksii). Vasta kun sisäinen projektio ei ole toiminnan perustana, ei ole kiintymystäkään (samoin kuin jos kärrynpyörän keskiö irroitetaan, irtoavat puolatkin.)

Kso. esim. Dalai Lama: How to see yourself as you really are -kirja. Tai perehdy seikkaan muuta kautta.

PS: Uudet ajatukset, joka päivä.

Löydän tekstistä tuttuja asioita... Mutta en ole kokenut noin strukturoitunutta polkua, jossa olisin ajatellut 4 ahdistuksen lähdettä ja törmännyt muun maailman torjuntaan ja niin edelleen. Olen idealistinen, mutta toisaalta en koe että idealismini on epäonnistunut/alasammuttu. En siis ole kylläkään tehnyt mitään maailman hyväksi esim. vapaaehtoistyöllä/lahjoituksilla. Mutta uskon kyllä vahvasti ihmiskunnan tulevaisuuteen. Että teknologia ratkaisee monia ongelmia. Nälänhädät saadaan poistettua. Kaikkien ihmisten elintaso nousee, mutta luonnon tuhoutuminen vähenee. Nanokoneet laitetaan ihmisen elimistöön seilaamaan jolloin esim. sepelvaltimotaudit muuttuvat mahdottomiksi kun koneet tuhoavat rasvakertymät ennen kuin ne muodostuvat. Ylipäätään uskon että maapallo muuttuu rauhanomaiseksi ja kaikille ihmisille hienoksi paikaksi elää tulevaisuudessa ja ihmiskunnasta tulee vielä kosminen laji joka perustaa siirtokuntia maan ulkopuolelle.

Tästä eksistentialistisesta ahdistuksesta tulee mieleen tietyt filosofit. Sartre ajatteli että ihminen on vapaa ja ahdistus johtuu tästä vapaudesta ja valinnoista. Kierkegaard oli jotenkin myös kaikesta angstaava ja loppujen lopuksi päätyi siihen että pitää tehdä uskonhyppy ja uskoa hyvin selkeään yksinkertaiseen Kristukseen. Olen itse miettinyt että minun pitäisi tehdä tällainen uskonhyppy myös, mutta ei Kristukseen vaan jonkinlaiseen irrationaalisuuteen ja pyrrhonilaisuuteen (= kaikki mielipiteet yhtä oikeita). Koska olen ollut liian rationaalinen ja palvonut Apollonia ja pitäisi alkaa palvoa Dionysosta. Tämän takia olen lähiaikoina ollut kiinnostunut paranormaalista, vaikka vuosikausia halusin vain todistaa sen skeptisestä näkökulmasta humpuukiksi.

Tuosta vielä josta kirjoitit, että ihmisen pitää rakentaa maailma itse. Minua on aina kiehtonut eräänlainen kulttuurirelativismi. Että kaikki on vain eräänlaista teatteria. Että loppujen lopuksi esimerkiksi tällainen hyvin vahvalta vaikuttava ilmiö kuin Suomen demokraattinen tasavalta ei loppujen lopuksi saa olemassaoloaan ja oikeutustaan yhtään muualta kuin ihmisiltä, jotka päättävät uskoa siihen. Muistan häkeltyneeni tästä kun tajusin tämän joskus lapsena. Että eikö valtiojohtoa pelota, kun he tajuavat että kaikki ne lait ja rakenteet, ne voitaisiin pyyhkäistä koska tahansa pois jos vain päätettäisiin että niihin ei uskota.

Se ajatus että ihminen luo itse maailmansa ja sen rakenteet on vapauttava mutta toisaalta vaikeuksia se sitten vain tuottaa. Olen ymmärtänyt että tämä oli Nietzschen yli-ihmisidean pointti. Että kun kristinusko vetelee lännessä hänen mukaansa viimeisiään, niin sen varaan ei enää voi rakentaa. Mutta koska sen varaan oli rakennettu niin paljon joutui ihmiskunta lännessä aivan tuuliajolle, kun piti itse väkertää itselleen maailma eli tehdä itsestään yli-ihminen.

Minä oikeastaan nautin elämän merkityksettömyydestä. Olen ollut kiinnostunut jonkinlaisista kosmosta palvovista ateistisista uskonnollisuuden muodoista. Joissa allekirjoitetaan tieteellinen maailmankuva, mutta sen kautta sitten yritetään nähdä maailmassa kauniita ja yleviä ja huojentavia asioita. Vaikka se että kuoleman jälkeen atomit palaavat kiertoon ja muodostavat uusia eliöitä. Kaikkien meidän äiti on joskus kauan sitten kuollut tähti joka tuotti supernova-räjähdyksessä raskaimpia alkuaineita. Kaikki me täällä maan päälle olemme auringon lapsia koska loppujen lopuksi minäkin käyn tässä aurinkovoimalla. Maailmankaikkeuden koko ja aikasuhteet aiheuttavat rakentavan merkityksettömyyden tunteen.

Koen että olin typerä snobbailija kirjoittaessani tätä tekstiäni. Että halusin briljeerata tiedoillani, tai jotain. Ylipäätän tuomitsen itseni päivittäin typerästä pätemisen tarpeestani. Tietysti sekin että sanon nyt näin voi olla nöyryyden kautta huomion kerjäämistä, tai jotain.

Tuossa tekstissäsi mainittua eristyneisyyttä en myös osaa kokea kunnolla ongelmana. Ymmärrän ettei toisen ihmisen nahkoihin voi kunnolla mennä, tai siis että aina on lopulta itse yksin. Mutta... ei se ole minulle mikään ongelma.

Ylipäätään ehkä ongelmani ydin on että kuvittelen olevani jossain ihme metatasolla ja kulisseissa. Kuvittelen ettei kenelläkään ole ollut ikinä samanlaista ongelmaa kuin minulla. En suostu oikein mitenkään tunnustamaan mitään syy-seuraus -suhteita. Kaikki on kaoottista. Jos katson ulkona yöllä tähtiä ja ne aiheuttavat hienon olon kosmoksesta. Mutta tuomitsen itseni tästä ja ahdistus iskee, kun koen että minun pitäisi saada sama olo vaikka tuijottamalla valkoista seinää. Näin tapahtuisi jos hallitsisin itseni täydellisesti. Enkä halua myöntää että tähdet --> hyvä olo -kaltainen syy-seuraus -suhde voisi olla olemassa.

Okei, en tiedä sepostinko mitään ymmärrettävää. Mutta yhteenvetona, tunnistin itseni mutta toisaalta en koe asioita noin järkevinä mitä esitit. En ole pettynyt mihinkään, olen vain joutunut kaaokseen ilman syytä ja täällä sitä ollaan ja kärsitään. Hymiö loppuun :).

Kun katson tähtiä yöllä, niin koen (ainakin joskus) miellyttävän tunteen, joka liittyy tähtitaivaan yleiseen kauneuteen. Siihen tietoisuuteen että kaikki tähdet ovat muualla palavia aurinkoja. Siihen että maailmankaikkeus on suurempi kuin minä ja suuri mysteeri. Siihenkin että koen olevani osa maailmankaikkeutta koska koostun pyhistä atomeista kuten kaikki muukin. Tämä on siis suurinpiirtein tähtitaivaan aiheuttama positiivinen ajatus-tunne -setti.

Mutta sitten kuitenkin soimaan itteäni siitä, että jos tunnustan tähtitaivaan aiheuttavan minussa tämän kaiken, minä tunnustan syy-seuraus -suhteiden olemassaolon. Ja tämä on jonkinlaista heikkoutta. Koska jos hallitsisin mieltäni täysin ja voisin luoda maailmankokemukseni millaiseksi haluan, niin voisin saada saman kokemuksen ihan tuosta vaan vaikka seinää tuijottamalla.

Syy-seuraus-suhteet ovat paljon minua vainonnut asia. Kun olin lapsi/nuori en toki pohtinut koko asiaa juurikaan. Lukioikäisenä tämä ahdistus-homma sitten alkoi. Luulen sen alkuun liittyneen sen, että aloin pohtia mistä tietää mikä johtaa mihinkin. Ja että miten voin tehdä oikean päätöksen, kun en tiedä mikä johtaa mihinkin. Mistä voin tietää että teen oikean päätöksen jos haluan vaikka suojella lumileopardeja, mitkä teot johtavat siihen että kys. eläimet tulevat suojelluiksi.

Ratkaisin tämän silloin lukiolaisena aluksi siten, että päätin olla miettimättä liikoja. Päätin olla tekemättä asioista liian vaikeita ja vain päättää että tehdään näin ja toivotaan parasta että tulos on toivottu. Koska muuten ei voisi koskaan päättää mitään koska maailma on niin monimutkainen. Päätin siis asioista eräällä tavalla röyhkeästi tai vaikkapa jollain tasolla kierkegaardilaisen uskonhypyn kaltaisella prosessilla.

Mutta sitten myöhemmin kyseenalaistin tämän tällä lailla: jos haluan suojella lumileopardeja niin miksi tekisin teon A jonka tiedän johtavan lumileopardien suojeluun. Miksi en tekisi tekoa B joka ei johda lumileopardien suojeluun. Eli siis, miksi minä joka haluan suojella lumileopardeja en voisi yhtä hyvin valita B. Aloin ajatella että se on tässä hullussa maailmassa yhtä loogista.

Sitten loppujen lopuksi kyseenalaistin kaikki syy-seuraus -suhteet ja kaiken logiikan. Esimerkiksi mietin että miksi ihmiset jotka haluavat päästä puun latvaan tekevät puunlatvaanpäätymistoimenpiteitä. Toisin sanoen miksi he kiipeävät. Koska ehkä tämä kaikki on harhaa. Ehkä meidät on vain ehdollistettu pitämään kiipeämiseksi pidettyä toimenpidettä järkevänä tekona jos motiivi on päästä puun latvaan. Mutta oikeasti sillä ei pääse sinne. Miksi ihmiset jotka haluavat puun latvaan eivät osta Tiimarista paperimassakanarialintuja? Miksi se ei ole teko joka tehdään kun halutaan puun latvaan? Ehkä paperimassalinnun ostaneet päätyvät puun latvaan mutta meidät on ehdollistettu näkemään se harhaisesti toisin... Kyseenalaistin tällä tavalla kaikki mahdolliset asiat, vedin ne tämän myllyn läpi... Jopa nautin tästä filosofoinnista silloin. Mutta jotenkin se sitten loppuviimeksi kuitenkin räjähti omalle naamalle. Psykoterapeutti sanoi että olin hänen mielestään erittäin lähellä skitsofreniaan johtavaa psykoosia kun terapian aloitin. Mielestäni muuten buddhalaisuun itsettömyyden ideassa on aina ollut länsimaisittain nähtävissä voimakkaasti psykoottisia piirteitä. Mutta ihmeellisesti näemmä buddhalaisten keskuudessa ne on opittu kääntämään rakentavaksi ainekseksi...

Jälkikäteen ajatellen tuo kaiken kyseenalaistaminen oli oikeastaan tapani tehdä valinta. Olin tehnyt kaikista hulluista absurdeista valinnoistakin oikeita sen kautta. Koska jos jopa se paperimassalinnun osto kun haluaa puuhun on oikein, niin sitten kaikki on oikein. Minusta tämä ajattelu muistuttaa Nagarjunan tetralemmaa, ja eräästä kirjasta luin Nagarjunaa kutsuttavan absoluuttiseksi relativistiksi, joka oli myös oma nimitykseni teini-iän filosofialleni.

Jotenkin minulta puuttuu origo ja kivijalka. Tajuan että sen voisi saada kristinuskon jumalasta, mutta minulle se ei sovi koska olen päätynyt aivan totaaliseen ateismiin. Olen liikaa häivyttänyt kaikkia syy-seuraus -suhteita ja järkeä etten saa enää mistään kiinni. Siksi tuo tähtitaivaskin ahdistaa. Ehkä koen että jos myönnän sen tekevän vaikutuksen annan jotenkin periksi. Että olen kärsinyt niin paljon tässä kaiken kieltämisessä että siitä on pakko saada hedelmiä. Vertaa suomalaiset Venäjälle paenneet kommunistit joita Stalin tapatti mutta eloonjääneet silti yhä uskoivat kommunismiin koska sen edestä oli uhrattu niin paljon.

Tämä on kuitenkin olennaista: mikään mitä kerroin tässä yllä ei voi oikeastaan pitää paikkaansa koska missään ei ole mitään järkeä. Eikä minun ahdistuksessani ole mitään järkeä. Sitä ei voi järkeistää yhtään mitenkään eikä minua voi mitenkään parantaa. Koska tämä on niin ihmeellinen meta-tason kuvio.

Ajattelen että itsehallinnan lopettaminen johtaa sisällöttömään olemassaoloon. Tai jotenkin samaan kuin että peltoa ei viljeltäisi. Se kesannoituisi eikä olisi enää pelto.

Olen harrastanut tällaista perus-meditaatiota jossa olen istunut paikoillani esim. 20 minuuttia ja yrittänyt olla vaan. Kokea ruumiini, kokea hengityksen. Huomioida nousevat ajatukset mutta olla tuomitsematta itseäni niistä. Tämä ei kyllä hyvin onnistu, koska olen erittäin tuomitseva ihminen itseäni kohtaan. Mikä johtuu varmaan tosiaan jostain perfektionistisesta luonteesta. Mitä kyllä on vaikea itsessä myöntää koska pidän itseäni yleensä kaikin tavoin huonona ja tyhmänä ja siis kyseenalaistan miten minunkaltaiseni ihminen voisi edes täydellisyyttä tavoitella. Toisaalta kyseenalaistan koko täydellisyyden käsitteen. Ja kaikki muutkin käsitteet.

Sitä haluaisin kysyä, että onko mielestäsi koskaan jotenkin virheellistä/outoa keskustella täällä syvällisiä, jos buddhalaisuuden mukaan mitään todella tärkeää ei voi sanoin ilmaista ja sanat ovat oikeastaan harhaa todellisuuden edessä tai jotenki näin.

Myönnän kyllä heti etten ole saanut tätä meditaatiota kunnolla tavaksi, mutta osittain se johtuu siitä että siitä tulee niin umpipaskat fiilikset, kun koen ajatusten harhailun syvälliseksi epäonnistumiseksi, vaikka toisaalta tiedän ettei näin pitäisi tehdä.

Jotenkin toivoisin että tällainen mielen pohdiskelu johtaisi rauhaan. Niin että sitten kun se tyypillinen ahdistus-paketti iskee mielen täyteen itseään se vie myös usein samalla sekunnilla mukanaan syvään epätoivoon, koska koen tämän todistavan että mikään ei auta ja mitään toivoa ei ole.

Eli niinkuin että kun kirjoitit, että ahdistus ei tapa, niin oikeastaan se on tappanut minut sisältä ja usein tuntuu ettei minulla ole enää mitään elämää. Sitten sitäkin olen miettinyt että miksen voisi vain myöntää että olen eräänlainen aivo-invalidi sitten tässä tilanteessa jossa olen. Että näillä mennään hautaan, kun meneväthän jotkut pyörtätuolissa tai kaikenlaisissa vaivoissa eivätkä valita kaiken aikaa. Se onkin yksi tilaani pahentava tekijä, pohdin sitä kaiken aikaa joka itsessään varmaan itse asiassa luo koko tilan ja sitten myös vahvistaa sitä.

Niin ymmärrän lukemastani, että tämä mielen vapautus olisi todella tavoiteltava asia. Mutta itse tuntuu meditoidessa (en kyllä haluaisi edes käyttää niistä tuolilla istumisistani tätä sanaa) vain epätoivoiselta. Koska vaikka onnistuisin tyhjentämään mielen ja pitämään sen tyhjänä niin mitään ei kuitenkaan tapahdu. Mitään uutta ei ole tapahtunut.

En ole käyttänyt taiteellista kanavaa... En ole ajatellut asiaa. Minulle sopivin kanava olisi varmaankin kirjoittaminen. Ehkä voisin esim. kirjoittaa esseitä selventääkseni itselleni omia ajatuksiani. Päiväkirjaa tosin olen pitänyt jo vuosia. Itse asiassa olen kyllä huomannut että kirjoittaminen on ainuita hommia joihin pystyn syventymään niin kokonaisvaltaisesti että ahdistuskuviot pysyvät poissa.

Niin en tosiaan tiedä mitä tästä tulee. Toisaalta koen elämäni olevan huonossa jamassa mutta toisaalta en näköjään jaksa mitään sen korjaamiseksi aloittaa. Oikeastaan en usko sen korjaamiseen mahdollisuuteen. Siispä vain täällä verkossa valittelen. Tuo ettei saa odottaa/yrittää mitään on todella vaikea asia. Siihen se homma on oikeastaan aika usein kaatunutkin.