Sekundaarisen lapsettomuuden monet kasvot

Tarkoitukseni ei ole tällä keskustelun aloituksella millään tavalla loukata lapsettomia ja primaarisesta lapsettomuudesta kärsiviä. En voi edes kuvitella millaista tuskaa kannatte sisällänne ja millaista tunteiden vuoristorataa käytte läpi. Toivon sydämestäni, että jokainen lasta haluava ja lapsestaan huolta pitävä perhe saisi lapsen.

Asia josta nyt avaudun, ei vain mene jakeluuni ja ajattelin, että julkinen avautuminen toisi ajatuksiini edes hivenen järkeä.
Meillä on kaksi lasta, joista olen TODELLA onnellinen. Rakastan heitä yli kaiken, mutta haaveissamme on ollut aina iso perhe. Molemmat lapset saivat alkunsa "helpolla". No, kolmatta kun lähdettiin yrittämään, meni vuosi, enkä osannut edes ajatella, että se olisi ongelma, mietein vain että tämä on ihan normaalia, ja koin lähinnä huonoa omatuntoa ystävieni puolesta, jotka eivät raskautuneet edes sitä ensimmäistä kertaa. Tuntui pahalta, että olin kaksi kertaa jo raskautunut "helposti", vaikka tiesin, että ei minun raskautumiseni ollut heiltä pois. Raskaaksi tuleminen on kiinni niin monista tekijöistä, että sitä ei vain voi verrata keskenään, silti kuitenkin se on aika normaali puheenaihe äiti-piireissä, aivan kuin se kyvykyys tulla äidiksi määrittelisi äitiyttä.
Vuoden yrittämisen jälkeen, hakeuduin yksityiselle. Saimme clomit ja toteamuksen että tulet raskaaksi jo ennenkuin ehdit apteekkiin.
No, 6kk yritystä, eikä mitään. Vain minua oli tutkittu. Koska mieheen kohdistuvat tutkimukset päätyivät aina siihe, kun kysyttiin, onko isä sama.
Julkisella puolella meille tehtiin perustutkimukset ja lähete lapsettomuuspolille. Josta tyly vastaus: "Vuonna 2015 olemme tehneet päätöksen, että lapsettomuushoitoihin eivät pääse perheet joissa on jo kaksi yhteistä lasta."


Vastauksen kuultuani kävin läpi varmaankin koko tunteiden kirjon pettymyksestä ymmärrykseen jne.

Ensimmäinen ajatus oli, "Epäreilua! Siis MITÄ? Ensinnäkin JOS lähete olisi lähetetty 3kk sitten, olisiko se mennyt läpi?"
Seuraavaksi, ajattelin, että minun toiveeni tässä epäreiluja ovat, joku ei saa edes yhtä ja kehtaan valittaa kolmannesta. OLEN HIRVIÖ.
Kolmannesta ajatuksesta en pääse irti. Jos, vaihtaisin miestä ja haluaisin kolmannen lapsen, se olisi sallittua ja pääsisimme lapsettomuushoitoihin (vaikka syy ei siis ole todistettu olevan miehessäni) Koska se olisi ensimmäinen yhteinen lapsemme.
Eli suoraan sanottuna minua sieppaa ajatus, että yhteiskunnan mielestä uusioperhe, oli se sitten vaikka kahdeksan henkinen, on inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta se, että me oikein kansankynttilät, perus yhdinperhe kahdella lapsella haluamme kolmannen on turhanpäivästä, maksakaa itse jos niin paljon lasta haluatte.
Samoin yhteiskunta ei voi määrätä esimerkiksi huumeita käyttäviä naisia käyttämään ehkäisyä, mutta he voivat säädellä sen mikä on riittävä määrä lapsia.

Tämän nyt melkein 2-vuotisen matkan aikana olen saanut kuulla, että valitan turhasta ja olen välillä ollut itsekin sitä mieltä, että ehkä minun kuuluisi heittää hanskat tiskiin ja nauttia siitä mitä minulla on, mutta kun minähän nautinkin, ei siitä ole kyse. Syyllisyys omista tunteista on läsnä lähes aina.
Jos asiaa ajattelee järkevästi valitan turhasta, mutta kun näitä asioita harvemmin pystyy ajattelemaan järjellä vaan niitä käydään läpi tunteilla. Tästä syystä varmaankin tällainen virkamiesten järjellä tehty säädös saa minun vereni kiehumaan.

Järkiajattelu ja lapsettomuus eivät vain sovi yhteen.
Ei ole olemassa järkeviä selityksiä miksi joku saa ja joku ei, ne eivät vain perustu järkeen, ne ovat fatalistisia ja riippuvat useista eri tekijöistä, oli kyse sitten primaari- tai sekundaari lapsettomuuksista.

Toivottavasti tekstini ei loukannut ketään. Tämä oli vain yhden katkeroituneen, mutta onnellisen naisen avautuminen. :)