Olen viime aikoina fundeerannut tasaseen semmoista ilmiötä kuin minäkokemus. Sitä ollaan semmoisia "miniä" täällä mualimassa. Mutta eihän meitä ollut ennen kuin synnyttiin, ja kun kuollaan, niin meitähän ei ole jatkossakaan. Oltiin vaan jonkin aikaa "miniä". Noh, kun kuallaan, niin eikös tilanne ole ikään kuin nollaantunut ? Tapahtuu hedelmöitys ja taas on uusi minä syntynyt, joka on sitten minä, vai mitä. Ihan samalla tavalla kuin ennen kuin tultiin tänne maailmaan.
Buddhisteille kysymys
Markus
6711
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Buddhan mukaan kun sitä minää tukii tarkemmin niin se ei ole edes kahta perättäistä hetkeä sama vaan muuttuu koko ajan, meille vaan muodostuu muisoihin ja oletuksiin perustuva illuusio minästä ja se alkaa muodostua syntymästä lähtien. Joten minä ei ole mikään kiinteä ilmiö edes yhden elämän ajan.
On kuitenkin jokin olennainen joka pysyy syntymästä toiseen samana. Usein käytetään vertausta kynttilästä toiseen siirtyvästä liekistä, se ei ole sama liekki kuin se jolla kynttilä sytytettiin mutta ei se ole täysin erikään, tjunnanvirta siirtyy elämästä toiseen.
Mutta kyllä joka syntymässä jonkinlainen nollaus tapahtuu, ja kaikki ympärillä tapahtuva ja koettu vaikuttaa tuohon muodostuvaan illuusioon, näin olen asian käsittänyt.
Samaa mieltä, paitsi tartun nyt silti tähän lauseeseen: "On kuitenkin jokin olennainen joka pysyy syntymästä toiseen samana."
Tuossa tapauksessa 'samana pysyminen' pitäisi kai tulkita vain kuvainnollisesti? Buddha painotti tiukkaan, että mitään pysyvää 'itseä' tai 'sielua' ei ole olemassa. Hän jopa kehitti oman terminsä, 'anatman' vastineeksi hindujen käsitteelle muuttumattomasta sielusta, 'atman'.
Buddhan opettamat olemassaolon tunnusmerkit ovat anicca, anatta ja dukkha eli pysymättömyys, itsettömyys ja 'kärsimys'. Ne asiat joihin samaistamme itsemme, joiden virheellisesti kuvittelemme olevan 'minä', paljastuvat lähemmässä tarkastelussa pysymättömiksi ja ei-itseksi. Minua ei löydy mistään... Kynttilänliekki-esimerkki nimenomaan on tapa havainnollistaa, että vaikka _mikään_ ei pysykään samana, perättäisillä asioilla on kausaalinen yhteys* toisiinsa.
Toinen tapa on verrata perättäisten elämien tajuntaa/tietoisuutta jokeen, joka virtaa jatkuvasti, mutta joka voidaan kauempaa katsoen tunnistaa tietyn virran jatkumoksi. Sille voidaan antaa nimi, kuten joella yleensä on nimi, mutta itse joki on kuitenkin joka hetki eri. Tämä ymmärrys kaiken pysymättömyydestä ei ole lainkaan vieras länsimaisellekaan filosofialle: http://web.ukonline.co.uk/buddhism/page6.htm
Mitä ylipäätään tiedämme tästä niin kutsutusta 'minästä'? Kuinka vauva voi ajatella, jos se ei vielä osaa kieltä? :-) Taidamme huiputtaa itseämme oikein olan takaa, kun mielemme kokee edelleen kaiken samsarana.
*) tämänkin jotkut buddhalaiset filosofit lienevät kiistäneen, mutta oletan että lähinnä 'taitavana keinona', tarkoitushakuisesti...
Hyvä kun korjasit, tuo kausaalinen yhteys on korrekti tapa ilmaista asia. kiitos.
mutta minä uskon niin, että kaikki loppuu kuolemaan. On vain materialistinen todellisuus, jossa fysikaaliset oliot syntyvät uudelleen minäksi.
Siksi minusta tuntuukin siltä, että kahta kertaa ei voi astua samaan virtaan, mutta en ole varma, koska olen olemassa. Mutta buddhalaisuus, varsnkin zen-buiddhalaisuus on alkanut viehättää vanhaa ateistia yhä enemmän. Eli veikkaan, että minäkokemukseni onkin ainutkertainen koko ikuisuudessa.
"Tapahtuu hedelmöitys ja taas on uusi minä syntynyt, joka on sitten minä, vai mitä."
Vajrayana-buddhalaisten mielestä kuoleman ja syntymän välissä on nk. bardo, 'välitila'. Sen sanotaan kestävän maksimissaan n. seitsemän viikkoa. Sinäkin aikana olento edelleen samaistaa itsensä joihinkin kokemiinsa asioihin, kuvittelee olevansa 'minä'. Aivan kuten tässäkin elämässä. Vähitellen entisen elämän vaikutus vähenee, joten 'minäkin' lienee voimakkaassa muutoksessa.
Näin ollen uutta 'minää' ei oikeastaan synny hedelmöityksessä, vaan bardossa haahuileva 'minä' samaistaa itsensä tuohon alkavaan sikiöön, ja on näin hankkinut itselleen uuden fyysisen ruumiin. Mutta kuten aiemmin on tullut ilmi, uusi 'minä' syntyy oikeastaan joka hetki.
Kenties bardossa olevan olennon tajunta muistuttaa pahasti dementoituneen ihmisen mieltä? Ollan ja koetaan, mutta ei oikein muisteta kuka ollaan, mistä tullaan ja minne mennään. Muisti on kadonnut, mutta on säilynyt tapa kuvitella olevansa ajatuksensa, tunteensa, aistihavaintonsa jne.
metafysiikkaa mun nykyiselle inkarnaatiolle, kenties ainoalleni ja viimeiselle. Uskon, että kuolema on näköharha, muta en ole sitä todistamassa.