I Will Remember

Hyvää lauantai aamua ja huomenta.
.
Aloitetaan jokaiselle niin tutusta vieraasta, pelosta, joka linkittämäsi biisin sanojen tavoin (close-space) keksii verukkeita, rakentaa korkeita seiniä ja käperryttää elottomuuteen. Pelko elää kanssamme, mutta se ei ole todellisuutta. Se on mielentila, joka kuvaa suhtautumistamme tulevaisuuteen. Pelosta toipuminen alkaa aina tosiasioiden hyväksymisestä. Kun ihminen on paljaimmillaan totuutensa ääressä, hän tarvitsee ymmärrystä ja ennen kaikkea rakkautta nähdäkseen sen tosiasian, että jonkin päättyessä tai tapahtuessa voi jotain uutta alkaa. Yksinkertaisimmillaan voisi kuvitella jokaisen saavan sen mistä haluaa luopua. Meissä on ja taistelee aina ikuinen kaksijakoisuus, vahvuus huutaa heikkoutta ja silloin on erityisen tärkeää olla pettämättä sen enempää itseään kuin muita kanssa kulkijoitaan. Luopuminen tuo vapautuksen, tunteet myötätunnon riemusta syvimpään tuskaan asti ja tunteiden jakamisen ilman että kukaan säästää ilon inhimillistä kapasiteettia. Ei ole oikeaa ja täydellistä, on vain pyyteetöntä ymmärrystä jokaisessa hetkessä puhtaimmillaan, tässä ja nyt.
.
Toinen asia, joka pulpahti tuosta viestistäsi vastaa ja antoi ajatuksen siemenen. Lähdemmekö helposti liikkeelle makrosta vaikka meidän pitäisi lähestyä mikrotason muutosten maailmaa ja sen tuomaa efektiä muuttaa kokonaisuutta. Pienen pieni sisäinen värähdys positiiviseen suuntaan aloittaa jotain joka jatkuu ja jatkuu ja kasvaa. Meidän täytyy muistaa, että valtaosa ihmisistä on haavoittuvaisia ja tunnemaailmaltaan helposti tunnustavat sisäänpäin kääntyen takaraivoon jääneitä epävarmuuksia, negatiivisuutta. Aikojen saatossa vastaan tulleita vastoinkäymisiä ja niiden tuomia muistutuksia epämiellyttävistä tapahtumista ja näin ennakolta varaudumme jo aina pahimpaan, vaikkemme vielä ole aloittaneetkaan lähestymistä.
.
Hyväenteisyys ja tapa miten lähestymme kanssaihmisiämme luo positiivisyyttä vahvistavan ilmapiirin. Kiitollisuus jokaisen läsnäolosta ja kiinnostus lähimmäisemme todellisuudesta on lähde syvemmälle kanssakäymiselle. Rakennammeko seinää olettamalla ja lukitsemalla ennakkoluulojemme pelkotiloja vai annammeko jo alussa mahdollisuuden näyttää mikä toisen yhdistävyyden kyky voikaan parhaimmillaan olla. Ja siinä mahdollisuudessa on aina nähtävä jokaisessa ihmisessä olevaan hyvään. Emme pelkästään ajattele sitä hyvää vaan ilmaisemme miten se näkyy ja mahdollisesti kukoistaa. Ja ymmärrämme, ettemme koskaan anna katkeruudelle minkäänlaista mahdollisuutta ja elintilaa, koska se jos mikä rikkoo kaiken ihmisten välille syntyvän yhteyden ja saa orastavan virtauksen hiipumaan.
.
Alakanttiin ajattelevia ihmisiä lienee enemmistö tässäkin ainutlaatuisessa elämässä, mutta maailma ei tule koskaan valmiiksi, aina tarvitaan kiinnostusta ja tahtoa viedä asioita seuraavalle tasolle. Ratkaiseva näkökanta lienee meissä miten osaamme rakentaa väittävän ja kysyvän vuorovaikutuksen tuulen ja miten myönteisyyden ja negatiivisuuden kykyyn vaikuttaa ympäristöömme. Näillä elementeillä me rakennamme tien viedä toinen toisiamme ja asioitamme maaliin. Kokonaisuus, jossa sen osat ja pienen pienet käsitejärjestelmät saavat jokainen osansa ja ajatuksen voimalla pienestäkin muutoksesta syntyy lisää ajatuksia ja mahdollisia vuorovaikutuksen aiheuttamia yhdessä toteutettuja muutoksia. Tässä tarvitsemme vahvaa positiivisuutta, todellista kykyä ja halua kannatella toisiamme. Kokonaisuus ei voi koskaan olla pelkkää puhetta, kliinistä välinpitämättömyyttä. Oikea dynamiikka vaatii erilaisten tilanteiden oikeaa hallintaa, ymmärtää mitä kussakin kokonaisuudessa vaaditaan. Meidän suurempia ongelmia on olla kunkkuja osakokonaisuuksissa, mutta emme osaa viedä koko elämäämme oikeaan mittoihin. Virittyä kaikissa osa-alueissa kimmoisaksi, lähtien pienen pienistä osista ja tehdä siitä vuorovaikutus todellisiin elämäntilanteisiin 24/7.
.
Takaisin viestiisi, sinä lähestyit positiivisessa hengessä ja hymyilit. Hyväntuulisuus tarttuu ja luo mielleyhtymiä ja maalaa hyvällä sävyllä toiveikkuuden ilmapiiriä. Kaikkea ei tarvitse sanoa, syntyy yhteys joka kertoo sanoin tai sanomatta, että jotain meissä lähtee liikkeelle. Tietämättä millainen päivä minulla on ollut ja riippumatta siitä mitä olen seuraavaksi tekemässä, mikään ei voisi olla parempi lähestymistapa tuoda ja tarttua, luoda ympäristöön mielihyvää. Olemme tutkimuksen mukaan herkempiä kielteiselle kuin myönteiselle, jolloin mikromuutoksen verran hyvää voi avata tien valtavan suurelle motivaation kaiulle ja peilailulle ja osin jopa vielä tietämättämme. tässä on taas mahdollisuus synnyttää ehjä kokonaisuus tuntiin, päivään ja ehkä pidemmäksikin aikaan. Anna toiselle inhimillinen arvokkuus ja jokainen aistii elämän kauneuden, vaikkei varsinaista fyysistä kosketusta syntynytkään. Ajatelkaa rooliamme ja mahdollisuuksiamme olla positiivisten esimerkkien viitteistö, josta ammentaa sekä vahvistaa toinen toisiamme rajattomuuteen asti.
.

Kiitos vierailustasi hmp.f, oli mukava nähdä jälleen.

Merkkien määrä loppui äskeiseen eli laitan vielä linkkinä pari indicaa. Soittotaidosta voidaan olla mitä mieltä vaan, mutta sanat on hienoja. Niistä kytee hienoja ajatuksia...loistavaa lyriikkaa.
.
.
https://www.youtube.com/watch?v=MMbgsHmuigc
.
https://www.youtube.com/watch?v=bfqbNEIY_S0
.
.
Hyvää päivän jatkoa, aattelin kaivaa grillin tänään esiin ;)

Niin, mä muistan sen, kun sanoit että olisi hienoa olla vastaantulijan elämässä sellainen, joka tekee lähtemättömän hyvän vaikutuksen. Se tuli uudestaan mieleen sun kirjoituksesta. Silleen ei voi koskaan lakata olemasta. Josta taas tulee mieleen että ilman muita ihmisiä, "minä" on melko merkityksetön.
Merkityksetön merkitsee myös mielenrauhaa. Että sinänsä... suo siellä, kuokka ja Jussi hukassa :)
Onkohan rakkaus ainoa tunne, mistä ei ole koskaan paluuta. Kun sen matkan aloittaa, ei voi enää pakittaa. Se joko säilyy, muuttuu melankoliaksi tai vastenmielisyydeksi, mutta siltä reissulta ei palaa entisekseen enää. Ilmankos se pelottaa.

Rillaa sä, mä tuon jälkkärin :)) Suklaa(tietysti)fondantteja. Arvaa montako kananmunaa menee? 10. Siinä on kanaparka kovilla, että saa perheelle jälkkäriä. Ei niin että mulla olisi tipuja, mutta joku kana jossain lukee tilauksen ja miettii että "mä niin tarvitsen lomaa".
Sun sanoista kiittäen.

Kirposi lisää ajatuksia...

Katsoessani pinnallisuutta ja epäinhimillisyyden irvikuvaa, tuntuu selvemmältä, että jotta voisi mitenkään selviytyä, täytyy pystyä selvittämään omat lähtökohtamme. Mitä me olemme, mistä meidät on tehty. Tarkoituksena ei tietenkään ole tehdä pakomatkaa sielun perimmäisiin onkaloihin, korostamalla itseyttä tai piiloutua mitään pelkäämättömän egon taakse. Takaa ajajina pysymme aina pelkästään selviytyjinä ilman mitään pinnallisuutta syvempää perustaa.
.
Kumma juttu, mutta kun haluamme kehittä itseämme ammatillisesti tai haluamme vaikkapa rakentaa viimeisimmällä teknologialla varustetun ekologisen talon niin tiedämme kenen puoleen kääntyä saadaksemme luotettavaa ja kunnioitettavaa palvelua ja haluamme etsiä oikeaa totuutta. Mutta kun kyseessä on itsensä tiedostaminen, hilautuminen syvemmälle inhimillisyyteen tai muuten vaan olemme ajautuneet umpikujaan elämän pyörteissä aikuisuutemme kanssa, niin sitten ei olekaan tahtoa tai halua löytää ratkaisua ihmisenä olemiseen. Pelkkä suorittaminen tuntuu riittävän ihmisarvon mittaamiseen.
.
Olisiko meidän itse oivallettava? ja oivallettava mitä? Mikä meitä puhuttelee, mikä luo suurimmat vuorovaikutukset, vastavuoroisuuden olla omannäköisemme yksilö ainutlaatuisine persoonineen. Maailma on täynnä sanoja, jotka eivät puhuttele eivätkä nouse eloon, loihdi ja tue rakkaudellista vuorovaikutusta. Ymmärrämmekö vääryyden tai väärien tekojemme summan siten, että rakkaudellisuudella on aina mahdollisuus korjata tai meillä on mahdollisuus tukeutua rakkauteen, eikä pelkästään uskomme vaan ennen kaikkea tekojemme kautta. Jotta voisimme kohdata, meidän on nähtävä toinen toisemme ja se taas edellyttää ihmisyyden tunnistamista itsessämme, kaikkia tunteiden kirjoja, heikkouksia ja vajavuuksia vahvuuksineen samassa kokonaisuudessa.
.
Dalai sanoi aikoinaan, että meillä on kaksipäivää elämässämme, jolloin emme voi tehdä asioille mitään, toinen niistä on menneisyys ja toinen tulevaisuus. Ja heti kun astumme ulos tästä päivästä, rupeamme pelkäämään. Varustaudumme paiskimalla hirveästi työtä, hakemalla elämyksiä tai tekemällä muita merkittävyyksiä ja hakemalla itselleen rakastettavuuden merkityksiä. Ja itse asiassa kuljemme vaan kauemmas siitä tavoittelemastamme rakkaudesta. Astumalla ulos elämästä, tulemme ulos siitä ainoasta paikasta, jossa läsnäololla ja minän häviämisellä on jotain merkitystä.
.
Mistä se aito luottamus löytyy? Missä emme enää takerru menestyksiin ja niitä seuraaviin vastoinkäymisiin, jolloin normaali maailma tavallaan häviää. Ihmisen on silloin ymmärrettävä mitä rakkauden tarve, antaminen ja ottaminen tarkoittavat. Haluammeko olla luottavaisia rakkaudessamme vai yrittää epätoivoisesti hallita elämää ja pelätä, että epäonnistumme ja tässä kierteessä uuvutamme itsemme. Kun osaamme tiedostaa, tiedämme missä tuskan kipuraja menee, itsessämme ja kanssakulkijoissamme. Meidän on valittava uskommeko kuolemaan vai elämään, ajatustemme ja tekojemme harmoniaan, rakkauteen.
.
Vaikka asiat otetaan yleensä asioina ja varsinkaan koskaan sekoittamatta uskontoa asioihin, joka sekin on jokaisen oma ja henkilökohtainen suhtautuminen elämään, mutta en malta nyt olla jättämättä Johanneksen tekstiä ulos tästä yhteydestä, koska siinä vaan mielestäni värisee kauneutta.
.
”Minä heissä, ja sinä minussa - että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niin kuin sinä olet minua rakastanut. Ja minä olen tehnyt sinun nimesi heille tunnetuksi ja teen vastakin, että se rakkaus, jolla sinä olet minua rakastanut, olisi heissä ja minä olisin heissä."
.
.
Ja loppuun taas loistavaa musaa ja ajateltavaa laulun sanojen muodossa sekä hyvää alkavaa viikkoa.
.
.
https://www.youtube.com/watch?v=Z0TKTmlMCQ4

Sä puhut rakkauden puolesta niin kauniisti, niin kuin se olisi parantava aine. Ehkä se onkin. Ainakin tuo sitaatti oli äärettömän kaunis. Mutta rakkauden takana on aina ihminen, jolla on menneisyys ja suunta. Se ei siis voi olla muuta kuin säröistä, paikka paikkoin rikkinäistä. Jos luottamus on se, millä ihminen jaksaa kulkea, niin sen pitäisi olla luottamus siihen että elämä kantaa. No matter what. Koska toiseen ihmiseen ei voi luottaa.
Mä ymmärrän kyllä miksei kukaan ihminen ehdoin tahdoin "harrastaa" psykoterapiaa. Se asioiden vatvominen ja itsesäälissä rypeminen ei oo mun juttu ainakaan. Kosketa kuivunutta paskakasaa, kyl se vaan haisee :) Tuntuu että asioiden mittasuhteetkin skaalautuu ylimittaisiksi.
Oikeastaan, kun olen seurannut yhden nuoren terapia-edistystä, niin ihmisen hormoonit on metkat, ja jos ihminen niin haluaa hän voi käyttää sitä omaa elinkaartaan ja hormooniaaltoja hyväkseen :) Siis silleen, että elinkaari on yhtä suurta terapiaa.
Kun, jos ihminen menee rikki, se tapahtuu hän kasvaa, eikö? 30 vuotta menee niin ettei hän tiedosta olevansa rikki, hänelle se kaikki on normaalia. Kunnes rupee näkemään maailmaa ja muiden arvot normaalille, ja tajuaa rikkinäisyytensä. Hän rupeaa siinä nelikympin paikkeilla kaivamaan napaa ja miettimään että mitä tapahtui ja miksi mun normaali on erilainen - psykoterapiaa. Ja sen jälkeen olisi kognitiivisen terapian paikka, kuinka selvitä elämässä sillä normilla mitä on annettu.
Tähänhän homma yleensä jää, eiks jääkin. Kun tarpeeksi monta kertaa hakkaa päänsä, on helppoa antaa periksi. Näkee sen elinkaarensa hiipuvan, ja lyö hanskat tiskiin. Jää odottamaan loppua, joka toivon mukaan tulee armollisesti.
Piristävää tekstiä näin mustan kahvin äärellä ;)



https://www.youtube.com/watch?v=A0LyzOh3ya8
Hyvää alkanutta viikkoa sinullekin.

Olipas sinulla mustaa kahvia.

Minusta tuo mitä kuvaat kolmestakympistä eteenpäin on juuri sitä myötävirtaanetenemistä ja elämistä, jota vastaan olen yrittänut tässä kirjoittaa ja heittänyt ilmaan ajatuksia. Jokainen aina valitsee itse ja nyt puhun asioista joita voi valita (sairautta ei välttämättä voi ja muitakaan elämän isoja faktoja), mutta suurimpaan määrään ihmiseen liittyviä asioita voi tehdä monella tavalla ja muodolla, jos niin haluaa. Tuo lopun odottelu on luovuttamista ja silloin on valinnut kuoleman, ei elämää eikä rakkautta.

Me olemme joka päivä tienristeyksessä ja mahdollisuutemme ihmisinä ja inhimillisyyden keinoin ovat lähes rajattomat...

https://www.youtube.com/watch?v=oHO-CKfxvH0

Presenthasnorhythm kirjoitti:

Olipas sinulla mustaa kahvia.

Minusta tuo mitä kuvaat kolmestakympistä eteenpäin on juuri sitä myötävirtaanetenemistä ja elämistä, jota vastaan olen yrittänut tässä kirjoittaa ja heittänyt ilmaan ajatuksia. Jokainen aina valitsee itse ja nyt puhun asioista joita voi valita (sairautta ei välttämättä voi ja muitakaan elämän isoja faktoja), mutta suurimpaan määrään ihmiseen liittyviä asioita voi tehdä monella tavalla ja muodolla, jos niin haluaa. Tuo lopun odottelu on luovuttamista ja silloin on valinnut kuoleman, ei elämää eikä rakkautta.

Me olemme joka päivä tienristeyksessä ja mahdollisuutemme ihmisinä ja inhimillisyyden keinoin ovat lähes rajattomat...

https://www.youtube.com/watch?v=oHO-CKfxvH0

Lue lisää

Sanos, mr. Presid..eiku Present, mentorini ja terapeuttini. Onko ihminen joka valitsee yksinäisyyden lakannut elämästä? Vai onko ryhtynyt elämään ja lakannut unelmoimasta?

Ei tietenkään ole lakannut elämästä, jos on näin omasta tahdostaan ja viihtyy yksinäisyydessä niin silloinhan toteuttaa juuri sitä mitä haluaa ja saa siitä mielihyvää. Silti itsensä kehittäminen tässäkin valitsemassaan tilassa myönteisyyteen ja rakkaudellisuuteen ei ole keneltäkään pois ja lisää ympäristön mielihyvää ja rakkaudellisuutta ja päinvastoin. Säteilemme mitä olemme ja jokainen mitettiköön minkälaista vastakaikua ympäristöltään haluaa.

Se, että mä jotain kirjoitan ei tarkoita, että niitä pitää noudattaa tai ne ovat lakeja tai ainoita oikeita asioita, päinvastoin, haluaisin vain herätellä ja luoda mahdollisuuksien mielikuvia ja jokainen sitten tekee niin kuin tekee ja itselleen paremmin miettii. Puhun asioista, jotka minua kiinnostavat ja tuottavat minulle hyvää oloa. Minun mielestä menneisyydessä piehtaroiminen on aivan turhaa, mennyt on mennyttä ja nykyisyydestä voi alkaa muutos, joka pienin askelin vie jokaista lähemmäs sitä pistettä, jollaisena maailman ja elämänsä haluaisi olevan.

Eikös me kaikki olla toinen toistemme terapeutteja jollain tavalla ;)