Olin viikon lomalla ja kun palasin oli poikaystäväni kentällä vastassa. Autossa hän kosi minua.
Olemme olleet yhdessä kuusi vuotta ja olen välillä miettinyt että olisi jo aika sitoutua. Kosinta ei kuitenkaan tuntunut miltään... Odotin että olisin ollut onnellinen. Miksi ei tuntunut missään?
Kerkesimme nähdä vain pari tuntia ennen kun poikaystäväni piti lähteä töihin toiselle puolelle Suomea.
Ajatus häistä ja etenkin kihlajaisista ahdistaa, enkä edes halua kertoa kenellekkään meidän olevan kihloissa. En ymmärrä mitä on tapahtunut.
Kerroin hänelle eilen puhelimessa että minua ahdistaa. Sanoi vain että kaikki järjestyy ja että jutellaan tänään lisää. Lupasi soittaa eikä soittanut, itse en saanut yhteyttä.
Sukulaiset yms ovat painostaneet ja tivanneet jo vuosia meidän kihloihin menemisestämme ja osa on jo sitä mieltä etten miestäni rakasta koska emme ole jo naimisissa. Plääh...
Tuntuu että jään aina yksin kaiken suunnittelemisen ja järjestelemisen kanssa. Ehkä se on yksi syy miksi ahdistaa.
Olen pahoillani tästä vuodatuksesta ja toivon ettei kukaan vaivaudu vastaamaan asiattomia. Ahdistaa vaan niin paljon...
Jos jollakin on ollut samanlaisia kokemuksia niin kuulisin niistä mielelläni. Ehkä pääsisin tällä tavalla oman pääni sisälle. ;p

Vastaukset 2
Vanhimmat
Parahin Lilli,
Ensinnäkin kun kirjoitit että
"Sukulaiset yms ovat painostaneet ja tivanneet..."
etc...
Sinun olisi hyvä muistaa sellainen perusasia että sukulaiset yms eivät elä sinun elämääsi, vaan sinä itse elät elämäsi, jossa SINÄ teet omat valintasi ja kannat sitten myöhemmin myös niiden valintojen seuraukset, olivat ne sitten millaisia hyvänsä. Se mitä valintoja sinä elämässäsi teet on loppuen lopuksi sinun asiasi, sukulaisten yms on vain nieltävä ne, tai olla nielemättä. Se on sitten heidän verenpaineensa. Ei kukaan järkevä ja sydämeltään viisas ihminen solmi parisuhdetta, varsinkaan AVIOLIITTOA vain miellyttääkseen joitain sukulaisia tai muita ja heidän sinertävän raikkaita kuvitelmiaan. Eivät he tiedä miltä sinusta OIKEASTI tuntuu, vaikka he mielellään saattavat sen kuvan antaa. Te yhdessä, siis sinä ja miehesi, tulette sitten kantamaan ne arjen harmaat ja raskaatkin hetket yhdessä, eivät sukulaiset, kaverit yms.
Tämä ajattelutapa on nykyään valitettavan yleistä kun kirjoitit jotenkin että
"minua kosittiin, mutta en muuttunut onnelliseksi".
Jos ihmissuhteessa on joitain kalvavia reikiä jotka vuotaa kenties ahdistuksena piilotajunnan tasolla, niin kihlasormukset ja papin aamenet eivät ole ne välineet joilla nuo kolot paikkaillaan. Se mitä te nyt tarvitsette, on nyt yhteistä aikaa, avointa ja rehellistä keskustelua siitä miltä sinusta tuntuu, miltä hänestä tuntuu ja mitä teidän suhteesta kenties puuttuu. Keskustelua, kysymyksiä ja lopulta toivottavasti vastauksia.
En tietenkään tunne sinua, ja kerron tässä vain oman mielipiteeni asioista ja ajatuksista joista vain hyvin lyhyesti kirjoitit. Rivien välistä jäi ainakin minulle maku että kaikki ei teillä/ tai sinussa tasapainossa, jossain on jokin sirpale syvällä sisälläsi jota yksinäisyyden tunne varjostaa...
Dieu vous bénisse.
Kiitos Julian kun vastasit!
Olet niin kovin oikeassa monessa asiassa!
Nyt otamme juttelutuokion aiheesta ja katsomme mihin se johtaa. Jos vielä ahdistaa niin otetaan aikalisä.
Oikein hauskaa vuotta 2005!