Tyhjyyden tunne ja ahdistus, apua!

Koin samaa varhaisnuorena ja teininä. Lähisukulaisia kuoli monia peräkkäin ja ei kaikki olleet edes nuoria. Myös neljä koulumme oppilasta (suuri peruskoulu) kuoli viiden vuoden aikana sairauksiin tai onnettomuudessa.
Sain rauhan ja kuoleman pelko hävisi tullessani uskoon. Olen aina tietänyt, ettei elämä pääty fyysisen olemassaolon lakatessa.
On se vain niin, että olemme täällä lyhyen hetken ja ajallinen elämä on kuin tähden lento iankaikkisuuden rinnalla.
Siis usko Jeesukseen Kristukseen auttoi ja antoi voiman elää ja jopa innon kulkea kohti tulevaisuutta.
Eiköhän meistä jokainen joskus joudu perimmäisten asioiden eteen.
Uskon että usein pelon taustalla on kysymys kuoleman pelosta: on tunne, ettei elämä kanna, tuhoudun ja en tästä selviä. Saattaa pelkosi liittyä myös maallisempiin vaikeuksiin. Onko sinulla ongelmia opiskelussa, ihmissuheissa, taloudellisia huolia?

Elämänmuutos, itsenäistyminen, tulevaisuus arveluttaa, ei kavereita, ei rakastettua, lapsuuden ajan ongelmatkin yhä jäsentämättä, joten niitä raahataan mukana aikuisuuteen, jne jne jne.
Joo, kyllä tässä maassa on vähemmästäkin ahdistuksesta päivät päätetty. Silti totuus on, että siellä omassa nupissa se jokaisen tärkein tuki ja kaveri olis, jos sitä vaan osais käyttää itsensä hyväksi, eikä vain automaattisena ahistuksen ylläpitäjänä.

Minulla sama kokemus kuin ensimmäisellä vastaajalla. Itselläni oli ahdistusta ja äärimmäistä merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunnetta ollut jo monia vuosia, vaikka kaikki olikin elämässäni päällisin puolin hyvin enkä muista mitään pahoja kokemuksia lapsuudesta, kukaan läheinen ei ole kuollut elämäni aikana (olen 23v). Tyhjyys oli todellakin mielettömän raastavaa.. Kunnes tulin monien vaiheiden; epäilyjen ja tiedonhaun, järkeilyn ja etsinnän kautta uskoon. Se oli pitkä prosessi, mutta sanoisin, että en ainakaan ole hypännyt vain summanmutikassa johonkin uskontoon ja sokeasti usko johonkin jumalaan. Usko tuli välttämättömyytenä järkeilyn ja tiedonhaun kautta, ei sokeana hyppynä pimeään. Annan sinulle neuvon. Ota itsenäisesti selvää näistä asioista ja hanki tietoa paljon, rohkaistu kyseenalaistamaan sinulle syötetyt "totuudet" elämästä. Jos sinulla on pienikin epäilys, että tässä ei voi olla kaikki, aloita totuuden etsintä. Voin sanoa, että matkassa on paljon mutkia, mutta kun sen löydät, maailmasi ei ole enää entisellään. Toivon todella, että et ajattele minun olevan joku hullu palstalainen kirjoittelemassa mielikuvituksensa tuotoksia.. Nämä asiat ovat todellisia. Toivon, että kuuntelet omaa sydäntäsi ja käytät omaa järkeäsi sen sijaan, että annat muiden vain kertoa sinulle ns. faktoja todellisuudesta. Sanon tämän sen takia, että olen huomannut, että ihmiset eivät jaksa kyseenalaistaa asioita ja pitävät yleisesti totena pidettyjä asioita itsestäänselvästi faktoina, ja mikä hulluinta, he eivät huomaa sitä. Itsekin kuuluin tuohon porukkaan. Ja kyllä, nykyisin uskon kristinuskon Jumalaan.

Kiitos näistä kommenteista! Uskon siis jumalaan ja olen koko ikäni uskonut. Opiskelu ja töissä menee ihan hyvin eikä suuremmin huoleta mikään, stressiä kyllä jonkin verran ollut kun niin paljon olen ollut töissä ja koulussa. Lapsuudesta ei oikein ole mitään kauheita muistoja tai jäänyt traumoja mistään, muistan vaan että vanhempani joivat usein todella paljon(mutta silti piti minusta aina huolta) Kylläkin veli joka on pari vuotta vanhempi niin on nuoruudesta asti ollut todella villi ja tehnyt kaikenlaisia rikoksia ja käyttää kamaa tälläkin hetkellä... joka päivä saan olla huolissani siitä, ja olen viimeiset 7 vuotta ollut... En yhtään tiedä mistä tämä kaikki alkoi, koska muistan aina pienenä ja vielä 2 vuotta sitten odotin innolla tulevaa ja osasin elää hetkessä ja nauttia siitä..enkä tiedä muuttuuko ajattelu tapani elämää kohtaan ajan myötä ja helpottaako "tuska" vai kantsiko mun vaan mennä ja puhua jollekkin ammattilaiselle :/

Hienoa, että sinulla on tuo perusluottamus usko ja turva Jumalassa. Olet varmaan joutunut lapsena ja vielä nytkin elämään alitajuisessa ristiriidassa. Olet saanut hoivaa, rakkautta ja turvaa vanhemmiltasi, mutta heidän juominen on ahdistanut ja pelottanut teitä lapsena. Kyllähän lapsen mieleen vaikuttaa kastella vanhempien sekavaa ja epätavallista käytöstä. Olen myös joutunut kantamaan ja vastaamaan jollakin tapaa veljesi hyvinvoinnista. Pitemmän päälle se kuormittaa psyykettä. Yleensä käy juuri näin, että jos joutuu lapsena kantamaan vastuuta ja huolta, joka ei ikäiselle kuulu, masentuu sitten aikuisena.
Kyllä sinun kannattaa hakeutua ammattilaisen juttusille. Ei kannata jäädä pitkäksi aikaan odottelemaan ja katsomaan, että ajallansa menee ohi.
On ymmärrettävää, että kannat huolta veljestä, mutta ei voi aikuisen ihmisen puolesta elää. Jospa hänkin ymmärtäisi hakea ajoissa apua.
Yritän kantaa teitä molempia Taivaallisen isän huomaan.

Yhdisty sieluusi joka on sisälläsi , se yleensä auttaa.

Kiva kuulla että uskot Jumalaan :) niin tarkoitukseni ei todellakaan ollut väittää, että usko veisi kaikki murheet mennessään.. Ei siinä todellakaan niin käy. Mutta se merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunne vain itselläni hävisi kokonaan. Ihmisessä on kuitenkin niin paljon muutakin kuin hengellinen puoli mikä voi särkyä, ja sinulla on ilmeisesti särkynyt jokin muu osa sinusta lapsena, enkä todella ihmettele viimeisimmän viestisi perusteella, jos on paha olla. Mene ihmeessä juttelemaan psykoterapeutille. Sieltä voit saada sellaisia työkaluja vaikeiden asioiden työstämiseen, joita sinulla ei välttämättä itselläsi vielä ole. Ei kannata odotella, ja sinne menemisessä ei ole mitään kummallista. Kyllä se taitaa niin olla, että suurin osa ihmisistä tarvitsee terapiaa jossakin elämänsä vaiheessa. Jos päätät hakea apua, suosittelisin etsimään uskovan terapeutin, jos sinulle Jumala on suuressa roolissa elämässäsi, koska silloin voit myös ottaa Jumalan keskustelussa esiin avoimesti pelkäämättä, että terapeutti ei ota sinua tosissaan.

Itse koen nyt sitä tyhjyyden tunnetta,ahdistusta ja masennusta. Selviääkö tästä ikinä,olen myös levoton ja tuskainen,kärsimätön. Haluaisin olla oma reipas itseni. Surettaa ja pahalta tuntuu enkä saa itkettyä edes. Mietin elämää ja maailmaa ja yhtä todella ristiriitaista ihmistä joka on myös vaikuttanut minuun. Haluaisin eroon siitä henkilöstä. :( on myös avuton ja turvaton olo.

Olen elämäni aikana tehnyt pesän kahdesta ystävästä, kun alkoi tuntumaan että tulen imetyksi loppuun, minua pompoteltiin. Alussa meni hyvin mutta sitten alkoi tökkimään. Otin asian rauhallisesti käsittelyyn ja ilmoitin kantani että aktiivinen yhteydenpito loppuu, mutta ollaan jatkossakin kavereita ja vaihdetaan kuulumisia kun törmäillään vastakkain. No toinen suuttui ihan totaalisesti mutta toinen ymmärsi asian ja ei ottanut nokkiinsa. Jos ristiriidan aiheuttaja on kumppani , perheen tai suvun jäsen, työkaveri niin asia on ongelmallisempi mutta järki-ihmiset puhetta ymmärtävät.
Mielestäni elämään välistä kuuluu laaksokausia ja silloin ei kannata väkisin runnoa mieltään aurinkoiseksi ja lisätä sillä stressiä. Kannattaa kyllä ihan järjellä miettiä mitä asialle voi tehdä. Vähentää tekemistä, selvittää ihmissuhdesotkuja, hakea apua, lähteä lenkille, rentoutua. Masis on tila joka menee monesti ohi niin kuin flunssa tai mahatauti, ym.

Tuskaista, mikä estää sinua pääsemästä siitä ristiriitaisesta henkilöstä eroon, jos koet hänen aiheuttaneen/pahentaneen tilannettasi?