Haluan lapsen mutta mietin sterilisaatiota

Olen jo pari vuotta miettinyt sterilisaatiota ja siihen liittyy dilemma: minussa on halu saada lapsi (ollut teinistä lähtien, en haluaisi tätä mutta se ei vaan poistu millään) ja on niin monta syytä miksi lasta ei kannata tehdä (opiskelut pahasti kesken, pelkään kuollakseni yksinhuoltajuutta tai sitä, että todella elämässä ei enää olisi muuta kuin lapsi, koska siltä näyttää perheellisten elämä, periytyvä vakava sairaus vanhemmillani, yleisesti huoli millaiseen maailmaan lapsen tekisikään, onhan meitä täällä pallolla jo enemmän kuin tää pallo jaksaa kantaa, erityisesti näillä elämän tavoilla, mitä jos hyvä suhde tuhoutuu lapseen jne. ) tai jos sen tekisi, niin se olisi niin kaukana tulevaisuudessa, että mahtaakohan olla edes biologisesti mahdollista enää silloin, joten sen puolesta lähes sama tekiskö sterin vai ei. Näyttää, että aika loppuu jo keksen, kun pitöisihän se ihminen tunteakin ennen lapsisuunnitelmia.

Olen siis nyt 29 eli kohta on todella mahdollistakin ja mietin tosissani keinoja selvittää, millä ihmeellä voisin tehdä päätöksen. Haluaisin niin olla haluamatta, koska sen haluaminenkin tuntuu niin surulliselta, sillä tuntuu paremmalta, jos lasta ei tule, koska se saattaisi hyvinkin olla lapselle ja maailmalle parempi. Inhottavaa haluta asiaa, mitä ei halua haluta. Tietysti tähän surullisuuteen vaikuttaa se, että miehet tuntuvat aina pettävän minua, ts. luottamus on koetuksella. Samaten ainoat kaverini, joilla on lapsia, ovat yksinhuoltajia, vaikka luulivat miestensä pysyvän mukana. Okei, yksi on raskaana, toivottavasti edes tää mies pysyy oikeasti mukana. Ihan kamalan ahdistavaa.

Tapasin tietysti muutama kuukaisi sitten ihanimman miehen koskaan (uskomatonta, hän tuntuu sielunkumppanilta, ei tällaista koskaan ole ollut mutta epäilen vahvasti järkeäni, koska rakastuminen sekoittaa pään täysin) mutta hän tuskin on halukas isäksi ylipäätään. Tai no, totesi että"en ole niin lapsivihainen kuin saattaa vaikuttaa, eri asia muiden lapset kuin jos ois oma". Toisaalta tää nyt varmaan oli jokin heitto, jos se jostain keksi, että minussa on tää typerä halu eikä halunnu, että häivyn tän takia.

Millaisia ajatuksia tämä herättää? Ja joo, en tee päätöstä tän keskustelun perusteella. Ystävät on sitä mieltä, että on aika iso mahdollisuus katumiseen mutta mielestäni on myös siihen, että kadun lasta juuri yksihuoltajuuden tai vastaavan vuoksi. Tuntuisi, että olen tuhonnut lapsen elämän alkuunsa ja sehän voisi olla tottakin, jos en yksin jaksaisi taakkaa ja surua hylkäyksestä. Mutta silti, niin kauheasti haluaisin tuon pienen syliini ja tiedän, että rakastaisin sitä olentoa uskomattoman paljon mutta...
Niin ja en pidä yksinhuoltajaa sinällään huonona äitinä, tiedän vain, että köyhyys todennäköisempää jne. eikä nykyiset hallituksen toimetkaan lupaile hyvää tulevaisuutta lapselliselle, huolestuttaa hirveästi.