Ahdistus, masennus, stressi, jatkuva itkeminen...

Cymbalta varmaan sopii hyvin. Mitä kauemmin jatkuu, niin sen vaikeampi..

Käynyt kerran psykologilla, eikä auttanut? No, mitäpä oletit, että psykologi voisi sulle sanoa, yhdellä käyntikerralla, että ajatuksesi yhtäkkiä vaan rauhoittuisivat ja sä alkaisit voimaan paremmin? Kaikenlainen terapia perustuu aikaan eli moniin käynteihin ja asioiden työstämiseen jatkumona, ei terpia ole mikään pika-apu ahistukseen.
Olet ilmeisen nuori. Epävarmuus ja siitä seuranneet tunteet ovat nyt jostain syystä päässeet niskasi päälle, olet eristänyt itsesi läheisistäsi ja jättäytynyt yhden ihmissuhteen varaan. Ja nyt olet herännyt tiedostamaan senkin ja pelottelet itseäsi vähän lisää ajattelemalla, että mitäs jos se viimeinenkin oljenkorsi murtuu....
Ei sinua uhkaa mikään ulkopuolinen, pikemminkin ne ovat sinun omat ajatuksesi, jotka nyt syystä tai toisesta ovat kääntyneet sinua itseäsi vastaan ja lannistavat tehokkaammin kuin tukevat sinua. Ajatuksilla kun on valtava voima.
Jos sinun on mahdollista hakeutua takaisin ammattilaisen puheille, se kannattaisi tehdä.

Yleensä psykologilta menee vuosia ennenkuin havaitsee persoonallisuushäiriöt, jos milloinkaan.

No en siis ole ihan täysin junnuenää, kolmikymppinen.

Olen vain jotenkin ihan hukassa, koska en tossiaan koe olevano ns. masentunut. En vain tiedä, mikä minua oikein vaivaa tai mikä siihen auttaisi. Ja toki tiedän, että terapia on pitkäaikainen prosessi, tarkoitukseni voli ilmaista, että en tiedä, voiko keskustelu auttaa, koska en halua viedä psykologin aikaa oikeasti masentuneilta ihmisiltä, joille se on varmasti tarpeellista (kun resursseista on muutenkin pulaa)

Eli ongelmani ydinkohta ei ole pelkästään se, että en tiedä, mikä avuksi, kun en ole varma mistä ongelmani oikeastaan on ja mistä se juontuu.

Mutta se ilmenee, kuten aloituksessa olen kirjoittanut (jonka itseasiassa kirjoitin, kun olin itkenyt koko päivän). Minulle normaaleiden ihmisten suoritukset ovat jotenkin saavutuksia: töissä käynti, siivoaminen, ruoan laitto ja niin edelleen. Eli jos teen päivässä pari tuntia jotain, niin se tuntuu jo saavutukselta ja siltä että päivät ovat täynnä. Saatan olla myös monta viikkoa tekemättä yhtikäs mitään, koska päivät ja tunnit vain katoavat jotenkin. Sitten taas päätän ottaa itseäni niskasta kiinni (ja siitä tuleekin ihan hyvä fiilis), kunnes taas huomaan, että sain yhtenä äivänä tehtyä jotakin (esimerkiksi siivottua kämpän katosta lattiaan) ja sitten on mennyt kuukaus, etten ole saanut mitään aikaiseksi.

Minulla kuitenkin on tulevaisuuden suunnitelmia (ja ihan realistista ne toteuttaakin), mutta olen vain todella saamaton ja tällä naurettavalla saamattomuudellani pilaan oman elämäni, kun vain kaikki valuu pois. Ja ratkaisukin on todella yksinkertainen, itsestään niskasta kiinni ottaminen, mutta sitten käy, kuten aikaisemmin kirjoitin. Siksi en tiedä, miten terapia voisi auttaa, miten puhuminen voisi auttaa. Siksi en usko, että lääkityskään voisi auttaa. Siksi minua itkettää, ahdistaa ja stressaa, koska en tiedä mitä tehdä (tai tiedä, mutta se ei vain onnistu). Siksi minua itkettää ja ahdistaa ja stressaa, koska pilaan tulevaisuuteni idioottimaisesta syystä.

Masennukseni on alkanut joteensakin noin. Sinulla on aivan yhtäläinen oikeus apuun, kuin muillakin, joten haepa sitä. Jo terveyskeskuksesta saa tiedot, miten mielenterveyskeskukseen pääsee- joihinkin ei tarvita edes lähetettä. Pidempiaikainen hoito tietenkin teettää jo kaikenlaista- ajattele tulevaisuuttasi, sanot itsekin, että sinulla on kyllä mahdollisuudet. Ethän hukkaa niitä, se ei ole laiskuutta vaan jotakin muuta.
Pystyt vielä itkemään; kuulostan varmasti kovalta, mutta kun sitä ei enää pysty tekemään, tuntuu vielä pahemmalta.

Ota itseäsi niskasta kiinni!
Älä lamaannu vaan suuntaa uusiin harrastuksiin tai matkusta lomalle ulkomaille!
Kokeile elämänmuutosta, vaihda asuinpaikkaa tai ala rakentamaan venettä tai omakotitaloa.
Elämässä on paljon kivoja asioita, jotka karkoittavat synkeät ajatukset.

Hei,
ahdistuksen hetkellä voisi keskustelu ulkopuolisen kanssa auttaa. Valtakunnallinen kriisipuhelin päivystää numerossa 010195202. http://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua

Se ainakin kannattaa muistaa, että vaikka itsellä ei olisi uskoa enää kovinkaan paljoa mihinkään, niin kaikki apu kannattaa ottaa vastaan. Ja jo se oikeesti auttaa paljon että on joku jonka kanssa jutella näistä asioista. Sun ja sun seurustelukumppanin kannalta tietenkin ois parasta jos löytäisit apua mahdollisimman nopeesti.

Tällaset asiat ei helpotu yhdellä psykologikäynnillä. Ei psykologikaan mikään taikuri ole. Mitä enemmän hoitoaikaa kertyy ja mitä enemmän saat kokemuksia, että susta huolehditaan, välitetään, oot turvassa, oot merkityksellinen ja että tunnet että tilanne on sun itses hallinnassa sen parempi. Näitä kokemuksia ei oikein voi saada riittävästi jatkamalla arkea normaalisti. Sen takii on tärkeää toimia. Tää ei tapahdu hetkessä, mutta jo pienellä pääsee pitkällä.

On normaalia ajatella, että jos saa vaikka suuren verenvuodon tai sairauden, niin haava paikataan tai sitten sairaus hoidetaan. Myös mieli on yhtä merkityksellinen asia ihmiskehossa. Sekään ei parannu hetkessä. Keholla menee oma aikansa siihen. Onneksi myös paha olo, ahdistus, stressi ja masennus voidaan hoitaa. Kukaan ei ole toivoton tapaus. Ei kukaan. Ongelma vain on siinä, että apu ei tavoita ketään ellei apua etsi. Ja onneksi sulla on sun seurustelukumppani niin voitte etsiä sitä apua yhdessä. Uskon siihen että sun tilanne helpottuu kunhan jaksatte etsiä apua.

Se on vaan niin absurdia että monilla on ajatus, että mieli ois jotenkin erilainen kuin muu keho. Kaikki ottaa lääkkeen kun pääsärkee ja menee lääkäriin kun jalka on murtunut. Mutta sitten kun tulee mieleen joku ongelma niin ei uskalleta kertoa siitä kellekään, odotetaan että paha olo menis ohi ja ei uskalleta mennä hoitoon koska luullaan että joku tuomitsee hulluks tai uskotaan että mikään hoito ei tehoa. Se että on paha olo, masennus, stressiä ja ahdistusta ja ne hoidetaan, ei ole yhtään sen ihmeellisempää kuin muukaan terveydenhoito. Se on yhtä normaalia. Valitettavasti pääasiassa ihmisten uskomusten takia mielenterveyden hoito aloitetaan vasta sitten kun ongelmat on ollut jo pidemmän aikaa. Sori kovat sanavalinnat mutta kun harmittaa niin paljon. En siis syytä ketään. Älkää ottako kukaan henkilökohtaisesti.

Kiitos kaikille vastanneille! Ehkä nyt sitten otan uudestaan yhteyttä terveydenhuolton ja yritän päästä juttelemnaan ammattilaiselle. Kuten (kai) jo jotenkin totesin, en vain tiedä, miten keskusteluapu auttaisi.

Minulla ei siis sinänsä ulkopuolelta katsottuna pitäisi olla ongelmia, minulla pitäisi olla kaikki ihan hyvin. Ja niin ne olisikin, jos toista kirjoittajaa lainatakseni, ottaisin itseäni niskasta kiinni. Mutta ongelmana onkin se, että en vain pysty. En tiedä miksi ja en tiedä. mikä siinä mättää. Se ei vain onnistu. Vaikka sen pitäisi olla hemmetin yksinkertaista ja niin kaikki tekevät. Ja koska en pysty niin tekemään, niin ongelmat kasautuvat entisestään ja se on loputon kierre.

Olen kumppanini kanssa keskustellut (vaikka siihenkin meni se puolisen vuotta, että sain suuni avattua..). Nyt en voi oikein edes kohdata niitä läheisiä, jotka minut tuntevat paremmin, koska en vain pysty kertoa "ongelmistani" Hävettää liikaa ja se alkaa ahdistamaan (koska eihän minulla sinänsä mitään ongelmaa edes ole...). Ja se jotenkin lisää ulkopuolisuuden tunnetta ja jotain..

Mutta ehkä nyt kuitenkin menen ammattilaisen puheille. Kiitos neuvoista!

Hei!

Suosittelisin ottamaan yhteyttä lääkäriin, joka voisi ensi alkuun antaa sinulle lähetteen joko masennuksen tai ahdistuksen nettiterapiaan. Se on ilmainen ja nopea tapa saada alkuun toipuminen. Tai sitten voi aloittaa B-lausunnon hakemisen jotta pääset Kelan tukemaan terapiaan:) Tai jos oireet viittaavaat muuhun sairauteen, saat neuvoja lisätutkimuksiin, kuten tuossa ADD-tarinassa..

Ja sitä ei koskaan tiedä, joskus yksikin keskustelu voi muuttaa elämän suuntaa ;) toisinaan pitkäkään psykoterapia ei vaikuta, mutta kokeilemalla vain selviää.

Itsekin kokemuksesta voin sanoa, että avun hakeminen (ja saaminen) voi olla hieman haastavaa jokaiselle eri syistä, mutta muista että se on myös sinun oikeutesi - jokainen on arvokas ja tärkeä saamaan apua - ja hoitoon pääsyn pidentyminen vain siirtää toipumista pidemmälle! On tyypillistä masennusajattelua myös ajatella olevansa vain laiska ja saamaton, vaikka tosiaan masennus on lamaantuisen takana eikä siinä tosiaan auta niskasta kiinni kehotukset, ne aiheuttavat vain lisäsyyllisyyttä omasta lamaantumisesta. Toiminnan lisääminen on kannattavaa kuitenkin masennuksessa ja kannattaa suunnitella itselle päiväkirja, johon merkitsee mitä esim. huomenna kokeilisi jaksaa tehdä (oman tilanteen huomioiden): esim. siivous ja myös suunnitella mielekkäitä asioita viikkoon . Mitä ennen tykkäsit tehdä? Esim. Käynti kirjastossa . ja näin voit alkaa seurata milta tuntuu toimintojen jälkeen.

Mulla joskus vain paperille ohjelman tekeminen auttaa tekemään päivässä jotain tärkeää ja saan siitä puhtia...

Minulla on ollut hieman samankaltaisia oireita, lähes puoli elämääni, terapia 2,5 v auttoi pysymään ja jaksamaan töissä ja arjessa, mutta kun se loppui, tajusin settei se ollut niin tehokasta kuin olisin toivonut. Nyt käynyt läpi masennuksen nettiterapian, jossa sain purkaa näitä tunteita ja alkaa näyttää jo valoisammalta, vaikkakin haastavalta toki tulevaisuus, koska täysin auki. Lääkitys minulla on ollut välillä 2 v ajan, jolloin sain aikoinaan tutkinnon tehtyä valmiiksi. Nyt tavoitteena on pysyä minimilääkityksellä ja onneksi tulevaisuudessa minulla on vielä mahdollisuus toiseen terapiajaksoon. Toisaalta harkitsen omakustanteista jo nyt koska tuntuu että tarvitsisin sellaista, sillä haluan jatkaa opiskeluja ja pystyä taas parempiin ihmissuhteisiin....
Minäkin lähestyn 30:tä:)



ainiin loppuun vielä: Hyvä mielenkiintoinen näkökulma väsymykseen englantia osaaville: https://www.lifehack.org/740953/i-m-exhaused-why?ref=content_bottom_related

Muksaa keskiviikkoa kaikille:))!