10-vuoden uhri kiusattuna.

Heii vain,
aattelin tässä kirjoittaa mun kokemuksista kiusattuna. Kaikki alko suuripiirtein kun menin esikouluun. Mä en oikein tiedä vieläkään, mistä se kaikki johtui, mitä mulle sanottiin, tehtiin jne.
Lets start.
Esikoulu: mä tykkäsin mennä sinne tosi paljon, mä tykkäsin kaikist leikeist mitä siel oli. Mä huomasin melko pian eskarin alottamisen jälkeen, et toiset tytöt tuijotti ja nauro miulle, aattelin tietty et ei se mitää ollu njäh. Mut sitä alko toistuu joka päivä, jonka jälkee mä en kelvannukkaa sit oikee kenenkää leikkeihi mukaa, mua syrjittii ja haukuttoi selän takana. En mä sillee pienen lapsen ymmärtän mitä se tarkotti, et miks miust ei tykätty tai et miks miulle haluttii tehä tollei.
Noh, elämä jatkuu sitten 1-3luokille. Se ykkösluokka oli aikalailla samanlaista, toisaalt mein eskari ryhmä hajotettiin eriluokille. Aattelin tietty et "jee, saan uusii kavereit" niiko ensimmäiseks, niinhä mä sain, "kavereita". Siin oli tyttöjä, keit en enne ollu tavannu. 1-3luokal kaikki oli samaa, mua syrjittii, jos pääsin esim. hippaan mukaan, ni mä jouduin ain oleen hippa, ja vaik saisin jonku kiinni ni ei se olen minä. Mut jos joku toine sattu oleen hippa, ni ne yritti ain ottaa mua kiinni, ja jos ne sai, ni ne repi mua vaa hiuksista. Ne ajat oli täysin ulkopuolelle jättämistä.
4luokkalla aattelin et vaihan kaveri porukkaa. Menin välitunnil käveleen ja kattoo oisko ktn. kivan näköst siel. Ja se oli mun pahin virhe, mitä ikinä tein. Sain "ystäväkseni" aivan täydellisen narsistin, joka kiusas mua silt luokalt 9luokalle asti. Tämä ihminen, oli 3 muun tytön hyvä ystävä, jotka hän manipuloi kaikenlaisiin tekoihin. Muistan, kuinka tämä tyttö itse selitti kaikista pahaa minulle, ja sitten väitti muille että minä olisin sanonut sitä ja tätä. Mitä pikkukyläs ny osaiskaan odottaa. Kaikki tuli huutamaan mulle päin naamaa, et "mitä vittuu" ja sit naureskeli seläntakana. Jälleen olin yksin.
5-6luokka... olin edelleen tämän diktaattori narsistin ja hänen "alaistensa" kaveri. Kunnes tuli ne päivät, et ko menin koulusta kotiin, ni miulle alettiin soittelemaan kaikenmaailman puheluita, joissa mua haukutaan, samaa tuki tekstiviestein jne. Mä olin niin peloissani, kokoajan, en halunnut mennä kouluun tai mitään. Joka kerta, kun puhelimeen tuli viesti, säikähdin, sydän alko hakkaamaan hullun lailla, kaikki äänet tuntu hiljenevän, kuulu vaa veren kohina. Ja se kamala, puristava tunne rinnassa, ko susta tuntu et sä halkeet siitä pelosta. Ja ne tytöt olivat päättäneet, että mä olisin puhunu jokaiselle niist eriksee pahaa toisistaa, jolloin ne keksi laittaa tekstareit ettei voi olla mun kavereit. Ko en reagoinu asiaa, vaik pahalt tuntuki, ni ne meni kuraattoreille valittaan. Ja tietenkin kuraattori uskoi niitä, näitä sanoja käyttäen: "tässä on kuule niin monta tyttöä, jotka sanoo susta tällästä, ja sit oot vaa sinä joka väität ihan toista. Mun on pakko uskoo näit tyttöi, sinä oot se kiusaaja."
6luokalla aloin saamaan paniikkikohtauksia, jolloin mulle vaa naurettiin ja sanottiin et kerään huomioo, mut se oli niitte aiheuttamaa... Siihe aikaa sain kuitenkin uuden "ystävän", josta en kertonut näille 4 tytölle. Kappas vaan, yläasteelle siirryttyä, eli 7luokalle, tästä tyyöstä tuli aivan samanalainen kuin ne 4 tyttöä. Siit lähtien mä olin yksin, ko ne alko olee porukassa. Mä en tiedä, tuunko ikinä näkeen ketään yhtä kauheeta, omahyvästä, ylimielistä kiusaajalaumaa. Ja vaik tää ny ei täs kuulosta pahalle, ni mä voin sanoo, et toi koko vitun peruskoulu, oli mulle yhtä henkilökohtasta helvettiä. Mä olin iha täynnä sitä kaikkee, kävin jatkuvast psykologeil jne. mä masennuin jokski aikaa, mä en enää jaksan välittää. Siihe aikaa must levitettii iha järjettömii juoruja, eikä mul ei ollu yhen yhtä ystävää. Se tunne ko et jaksa mennä kouluu, koska et jaksa sitä et kaikki kyylää ja nauraa sulle. Et vaa jaksa. Siit lähti aika, ko aloin viiltelemää, en keksiny muuta pakokeinoo. Jopa oma lähimmäine sano mulle, et "se kun sua kiusataan, on sun oma vika". must tuntu etten saanu apuu mistää.
8-9luokka oli aika samanlaista, nälvimistä, vittuilua, nauruu päin naamaa, tönimistä, mulkoiluu jne. Monissa keskusteluissa käytiin, minä, mun vanhemmat, kiusaajat, ja kiusaajan vanhemmat, mutta ikinä ne ei oppinut, tai lopettanut. Ne sai manipuloituu kaikki, paitsi mun vanhemmat niitte puolelle ja keskustelun jälkee meni itkee käytävää, ja porukka meni lohuttaa niit. Sit sielt aina joku oli valmis ja huus mulle et "en ois siust uskonu, tapa ittes, vitun huora". Kiusaaminen vaikutti olevan niille se niitten oma Dream Job.
En toivois kellekkää tällästä, mut samal ko aattelen ni en itte vaihtais päivääkää. Tää kaikki kasvatti miust sen verran vahvan, mitä nyky päivän oon. Oon noussu heidän yläpuolellee, jääköö he itte nuoleen haavojaan.

Kaikki ketkä näkee kiusaamist, kokee sitä, menkää kertoo jollekkin. Tai mikä parempi, menkää kiusatun puolelle! Olkaa kaveri kiusatuille! Se jos mikä, ei oo häpee, toisinko kiusaaminen.