sossu helvetti

Hmm en tiedä mitä sanoa, kun varmaan ajatukset kiertää kehää. Tarvitsisit ehkä jotain rempseää humoristista ihmistä tai asianajajaa. Jotenkin kai sun on hyväksyttävä ne osaksi arkea tai sitten koitettava asianajajan kautta saada apua. Jos saat oikeusavun voit ottaa myös yksityisen asianajajan.Tosin en tiedä Saatko jos he vain " kyttää". Yritä olla ystävä itsellesi ja ajatella että kaikenlaista on ja tulee olemaan, ei ole hätää jos et ole vaaraksi lapsille. Vaikutat tervepäiseltä. Pyri pitämään itsetuntosi jotenkin kasassa.

kiitos tuosta. osuit asian ytimeen mutta alan olla aika loppu. se rempseä seura ei kuulosta ollenkaan pahalta, se se onkin kun on niin yksin vielä näitten kanssa että....

Tuomioistuin kopioi sanasta sanaa sosiaaliviranomaisen, "lastensuojeluviranomaisen" perättömän lausuman, selvi-tyksen tuomioistuimessa lapsen olosuhteista, toiveista ja lausunnoista omaksi päätöksekseen. Raision kaupungin perhepalvelut, perheneuvola vaati isää aikoinaan psykolo-gille saadakseen isänä asua myös lapsensa kanssa eron jälkeen ja olla yhteishuoltaja lapsellensa. Isän mennessä vaatimuksesta psykologille avohoitoon, keskustelemaan sossun perusteettomasta menettelystä isä leimattiin ky-vyttömäksi vanhemmaksi ja huoltajuuteen, vanhemmuu teen, tapaamisoikeuteen soveltumattomaksi perättömin lausumin, selvityksin mitä oikeasti tapahtunut; lasten-valvojalla oikeasti yhdessä sovittu, lapsen ja viranomai-
set oikeasti selvitystyössä lausuneet eli yhteishuolto ja lapsen laajat tapaamisoikeudet, vuoroasuminen van-hemillaan..poliisi ja kukaan mukaan ei suostu selvittä-
mään asiaa ja lasten vieraannuttaminen, manipulaatio,
vainoaminen omaa isää vastaan jatkuu jo 9 vuotta äidin
ja viranomaisten toimesta..

Omassa elämässäni on tapahtunut joitain samoja asioita kuin sinulla.
Olen ollut psykiatrisella osastolla masennuksen vuoksi, johon johtivat krooniset kivut. Olin narkomaani ennen tuloani raskaaksi, lapsi ei tietenkään ollut suunniteltu sellaiseen elämäntilanteeseen. Mutta tämä lapsi todennäköisesti pelasti henkeni, ilman häntä olisin enää tuskin hengissä.
Kun sain tietää olevani raskaana, otin kaiken mahdollisen avun vastaan, ja voit ehkä kuvitella mikä sossu/avohoito/tukiryhmä/huumeseula/perhetyörumba siitä alkoi. Silloin oli nöyrryttävä ja myönnettävä että yksin en pärjää. Muutaman vuoden kävin huumeseuloissa joka viikko, perhetyö kävi joka viikko, äitien tukiryhmä joka viikko, avohoitokeskustelut joka viikko... joka päivälle oli järjestetty jotain. Välillä se oli tooodella uuvuttavaa, mutta jos olisin kieltäytynyt tästä kaikesta, ei lapseni todennäköisesti olisi syntynyt terveenä ja täysiaikaisena.
Mutta meidät se kaikki pelasti. Olen ollut vanhempi lapselleni ja kantanut vastuuni siitä päätöksestä, että pidän lapsen. Sinä varmasti teet myös samoin, eli parhaasi.

Jaksaisitko käydä lapsesi kanssa jossain kerhossa tms. missä tapaisit (kenties samassa tilanteessa olevia) vanhempia ja ehkä tutustuisit toisiin vanhempiin?
Pystytkö harkitsemaan jotain omaa harrastusta? Sossut yleensä tukevat vanhemman jaksamista esim. lastenhoitoavun järjestämisessä ja/tai ehkä jopa harrastukseen, jos hyvin käy. Riippuu kyllä vähän paikasta missä asuu ja sossuista mihin tukea antavat.

En tiedä minkä ikäinen lapsesi on, mutta jos jaksaminen vanhempana on ongelmallista, entä jos lapsi olisi (perhe)päivähoidossa päivisin, edes joitain tunteja? Jossain vaiheessa kuitenkin hän alkaa kaipaamaan leikkikavereita.
Mutta jos ongelma on enemmän yleinen jaksamattomuus ja ylikuormitus kaikkien asioiden kanssa, kannattaa miettiä todella tarkkaan että oletko valmis (osaatko ja jaksatko) huolehtimaan hänestä, ja kasvattamaan hänestä tasapainoisen ja arjen hallitsevan aikuisen parhaasi mukaan.
Ei ole helppoa, kuten itsekin tiedät. Eikä se lopu siihen että lapsi on täysi-ikäinen, kyllä lapsestaan huolta kantaa läpi elämän.

Mutta.....jos sinä kadut äidiksi ryhtymistäsi (vanhemmuuden vaikeutta kun ei valitettavasti voi käsittää ennen kuin on jo lapsia) harkitse vakavasti mitä aiot tehdä lapsesi (ja omasi) tulevaisuudella.

Jos todella epäilet omaa jaksamistasi monien tulevien vuosien aikana (useimmat vanhemmat varmasti epäilevät!) sinulla on vaihtoehtoja:
Adoptio: on paljon perheitä jotka toivovat lasta mutta eivät voi saada biologista lasta.
Yksi vaihtoehto on myös sijaisperhe.
Molemmat näistä vaihtoehdoista ovat rankkoja päätöksiä huoltajalle. Tiedän sen.
MUTTA...jos ajatellaan lasta: kummassakin tapauksessa perhe on käynyt tiukan seulan sekä koulutuksen (pitäisi muuten olla pakollinen kaikille lasta harkitseville), jossa on todettu heidän olevan sopivia vanhemmiksi, molempia valvotaan sossujen taholta, molemmat vaihtoehdot tukevat lapsen yhteyttä biologisiin vanhempiin. Käsittääkseni myös sinulla on sanasi sanottavana näistä perhe-ehdokkaista.

Jos itse olisin ollut epävarma omasta jaksamisestani ja kuivilla pysymisestäni, olisin luovuttanut lapseni sellaiseen kotiin josta voin olla varma että hän saa parhaan mahdollisen kodin, arjen, turvan ja tuen mitä hän tarvitsee. Mielestäni se on miljoona kertaa parempi kuin huonosti jaksava vanhempi/vanhemmat jotka yrittävät kyllä parhaansa, mutta joskus asiat ovat ylivoimaisen uuvuttavia ja lapsi jää fyysisellä ja/tai tunnetasolla vaille vaatimaansa huomiota.

Tämä ei todellakaan tarkoita että vanhempi hylkäisi lapsensa, päinvastoin! Hänhän ajattelee nimenomaan lapsen parasta. Täytyy vain myöntää itselleen että ei jaksa/osaa/mitä tahansa, ja ajatella lasta. Ei se tarkoita lapsen menettämistä tai luovuttamista. Se on vahvuutta myöntää että tarvitsee apua.
Ja sitten kun hän on vanhempi, voit kertoa hänelle avoimesti miksi päädyit tällaiseen ratkaisuun.

Tosin sossuista näillä konsteilla ei eroon pääse, mutta jos ihan oikeasti epäilet jaksamistasi, harkitse tarkoin. Jokainen päätös vaikuttaa lapsesi elämään ja tulevaisuuteen. Varsinkin jos teillä on suvussa psyykkisiä vaikeuksia, tai kuten kerroit, sinulla itselläsi, saattaa olla että lapsesi tarvitsee joskus myös erityistukea. Oletko valmis siihen? Osaatko auttaa ja tukea lapsen vaatimalla tavalla?

Suomessa on vallalla kulttuuri, jossa kaikkien pitää, ja oletetaan, jaksavan kaiken yksin, apua ei haeta eikä pyydetä eikä tarjota. Sehän olisi häpeällistä!
Monissa muissa kulttuureissa koko suku/naapurusto/kylä/heimo auttaa lapsen kasvattamisesssa eikä edes kuvitella että joku tekisi kaiken yksin.

Meidän perheessämme on monenlaista taustaa, ja se on varmasti muokannut mielipiteitäni. Mutta aina lapsen paras ensin, vaikka se sattuisi omaan itseen ja ylpeyteen kuinka paljon.

Anteeksi jos kuulostan siltä että et olisi hyvä vanhempi tai haluaisi lapsesi parasta, se ei todellakaan ole tarkoitukseni.

Hei, minkä ikäisiä olette/olitte ja minä vuonna nuo tapahtui?
Minä jouduin eroamaan aikanaan jo v. 1987 lasteni pyynnöstä kun ukkoni (valtion virkamies jopa) pieksi mua ja lapsia, eikä koskaan sossut olleet silloin kimpussa, vain yhden ainoan kerran oltiin juttusilla kun sovittiin heidän kanssa miehen maksuista meille sekä tapaamisista, mutta poikani eivät halunneet tavata edes isäänsä heti silloin ja se jäi siihen!
Pieni paikkakunta ja lähes kaikki tunsi toisensa silloin.
Sanon kyllä että on mennyt kaikki tuo sossun touhu ns. yliannostukseen jo nykyaikana!
Auttamisia tarvitaan toki muttei jatkuvaa kyttäystä ihmisiä/lapsia kohtaan!
Joka rissaus pkele tutkitaan menipä suuntaan tai toiseen vaikkei olisi edes tarvetta kytätä mutta nää niin ihanat naapurit ym. uskotaan tosissaan jos lapsi sattuu vaikka itkeen tms jossain vaiheessa elämässään enempi kuin olisi muka tarvetta itkeä!!

Oletteko samaa vai eri mieltä nykyajan kyttäyksistä???