Joka ainut aamu menen kouluun vittuuntuneissa tunnelmissa: Se kuva, jota olin lähtökiireessä ehtinyt peilistä vilkaisemaan, ei ollut miellyttänyt itseäni, eikä miellytä ketään muutakaan... No, yritän palauttaa mieleeni illan vakaat päätökset siitä, että jo tänään aloittaisin kuoritumisen ulos ujosta olemuksestani. Haluaisin niin kovasti näyttää muille, etten ole syvällä sisimmässäni se sama hiljainen toope, jona he minua pitävät. Mitä lähempänä koulua laahustan sitä taaemmas mieleni sokkeloihin illan lupaukset jäävät, ne tuntuvat mahdottomilta!
Noh, astuessani luokkaan yritän kuitenkin hieman kohottaa katsettani, hymyillä ja etsiä jonkun, joka mahdollisesti haluaisi toivottaa huomenia.. Enhän voi noin vain omasta alotteestani sanoja laukaista, sillä noudatan edelleen sitä samaa yläasteella luomaani kaavaa, etten tunkeudu kenenkään lähelle (sis. puhuminen ja tervehdykset), koska en halua, että he joutuvat sietämään laistani ihmistä pakosta. Jopa itse tilanteessa tiedän kyseisen ajatustavan olevan typerämpääkin tymperämpi!! Tiedän, kuinka paljon hyötyisin, jos uskaltaisin antaa itsestäni kaiken irti. Tällä matalan profiilin pitämisellä annan itsestäni vain tyhmän ihmisen kuvan. Silti jostain hämäräperäisestä syystä toimin mieleni vastaisesti, ehkä tottumuksesta.
Jos palataan aamun luokkatilanteeseen, saan usein ilokseni huomata jonkun nostavan katseensa ja tervehtivän... Suurimman osan näen kuitenkin jatkavan touhujaan kuin minua ei olisikaan. Hmmm, en todellakaan syytä heitä, itsehän olen tilanteeni luonut! Nämä ihmiset ovat lähes viiden vuoden tuntemiseni aikana nähneet, kuinka pysyn "mieluummin" hiljaisena syrjässä. Toki kysymys ei tuolloin yläasteellakaan ollut siitä, että olisin pitänyt yksinolosta. Kiusaamisesta ja olemuksestani johtuva huono itsetunto oli vain ajanut minut siihen tilanteeseen: Luulin tekeväni toisille palveluksen pysymällä sivussa, eikä rohkeutenikaan olisi riittänyt toisten seuraan hakeutumiseen, ujona kun ei alotteen tekeminen oikein luonnistu. Noh, lukioon siirtymisen myötä olen saanut poistettua itsestäni nuo kummalliet luulot, mutta ujouttani en!! Tällaisella pienellä paikkakunnalla ihmisten mieliin on yläasteaikojen perusteella painunut kuva ihmisestä, jonka annetaan olla sivummalla, minusta. Heidän ajatusmaailmansa on: "Turhahan tyyppiä on edes mennä jututtamaan, kun ei juttu kuitenkaan luonnistu".
Välillä olen jo jopa onnistunut tavoitteessani. Ihmiset huomasivat minun saavan hyviä arvosanoja, joten tyhmänä pitäminen hieman lakkasi, muutaman mukava tyyppi jopa otti minutkin mukaan keskusteluihin, esitti kysymyksiä ja sai näin oloni varmistumaan päivä päivältä. Miksi tänään kuitenkin kävelen katse maassa samalla mieleeni sisältyen toiveet kaveripiiriin pääsemisesestä. Enhän minä tällä meiningillä saavuta mitään, minun täytyisi poistaa ujouteni. Mutta itsetunnon pirulainen ei anna mahdollisuutta! Kaiken huonon tuurini lisäksi sain osakseni hikoilun, aivan tuosta vaan yllättäen jatkuvaksi ongelmaksi. Eli katseeni vaan vaipuu entistäkin enemmän alaspäin, ja ihmiset kaikkoavat ympäriltä jo srn takia, mutta myös hajuhaitan takia. Jopa häpeävät minua.... Toisena, hyvänä hetkenä, yritän saavuttaa ihmisten katseita, saada kontaktia, mutta olen jo maineeni ansainnut, kaiken lisäksi haisevana..........................
Siinä minun elämäntilanteeni lyhyesti kerrottuna. Koulussa pärjääminen olisi ainut itsetunnon kohottajani, mutta mitenkäs muiden ongelmien ohella pystysin keskittymään kouluun... Huonosti.
Kai mä tätä elämätilannetta tähän kirjottelin vain oman mieleni selvittämiseksi, mutta suuren kiitoksen osoitan sulle, joka olet tälle riville asti päässyt..
Noh, astuessani luokkaan yritän kuitenkin hieman kohottaa katsettani, hymyillä ja etsiä jonkun, joka mahdollisesti haluaisi toivottaa huomenia.. Enhän voi noin vain omasta alotteestani sanoja laukaista, sillä noudatan edelleen sitä samaa yläasteella luomaani kaavaa, etten tunkeudu kenenkään lähelle (sis. puhuminen ja tervehdykset), koska en halua, että he joutuvat sietämään laistani ihmistä pakosta. Jopa itse tilanteessa tiedän kyseisen ajatustavan olevan typerämpääkin tymperämpi!! Tiedän, kuinka paljon hyötyisin, jos uskaltaisin antaa itsestäni kaiken irti. Tällä matalan profiilin pitämisellä annan itsestäni vain tyhmän ihmisen kuvan. Silti jostain hämäräperäisestä syystä toimin mieleni vastaisesti, ehkä tottumuksesta.
Jos palataan aamun luokkatilanteeseen, saan usein ilokseni huomata jonkun nostavan katseensa ja tervehtivän... Suurimman osan näen kuitenkin jatkavan touhujaan kuin minua ei olisikaan. Hmmm, en todellakaan syytä heitä, itsehän olen tilanteeni luonut! Nämä ihmiset ovat lähes viiden vuoden tuntemiseni aikana nähneet, kuinka pysyn "mieluummin" hiljaisena syrjässä. Toki kysymys ei tuolloin yläasteellakaan ollut siitä, että olisin pitänyt yksinolosta. Kiusaamisesta ja olemuksestani johtuva huono itsetunto oli vain ajanut minut siihen tilanteeseen: Luulin tekeväni toisille palveluksen pysymällä sivussa, eikä rohkeutenikaan olisi riittänyt toisten seuraan hakeutumiseen, ujona kun ei alotteen tekeminen oikein luonnistu. Noh, lukioon siirtymisen myötä olen saanut poistettua itsestäni nuo kummalliet luulot, mutta ujouttani en!! Tällaisella pienellä paikkakunnalla ihmisten mieliin on yläasteaikojen perusteella painunut kuva ihmisestä, jonka annetaan olla sivummalla, minusta. Heidän ajatusmaailmansa on: "Turhahan tyyppiä on edes mennä jututtamaan, kun ei juttu kuitenkaan luonnistu".
Välillä olen jo jopa onnistunut tavoitteessani. Ihmiset huomasivat minun saavan hyviä arvosanoja, joten tyhmänä pitäminen hieman lakkasi, muutaman mukava tyyppi jopa otti minutkin mukaan keskusteluihin, esitti kysymyksiä ja sai näin oloni varmistumaan päivä päivältä. Miksi tänään kuitenkin kävelen katse maassa samalla mieleeni sisältyen toiveet kaveripiiriin pääsemisesestä. Enhän minä tällä meiningillä saavuta mitään, minun täytyisi poistaa ujouteni. Mutta itsetunnon pirulainen ei anna mahdollisuutta! Kaiken huonon tuurini lisäksi sain osakseni hikoilun, aivan tuosta vaan yllättäen jatkuvaksi ongelmaksi. Eli katseeni vaan vaipuu entistäkin enemmän alaspäin, ja ihmiset kaikkoavat ympäriltä jo srn takia, mutta myös hajuhaitan takia. Jopa häpeävät minua.... Toisena, hyvänä hetkenä, yritän saavuttaa ihmisten katseita, saada kontaktia, mutta olen jo maineeni ansainnut, kaiken lisäksi haisevana..........................
Siinä minun elämäntilanteeni lyhyesti kerrottuna. Koulussa pärjääminen olisi ainut itsetunnon kohottajani, mutta mitenkäs muiden ongelmien ohella pystysin keskittymään kouluun... Huonosti.
Kai mä tätä elämätilannetta tähän kirjottelin vain oman mieleni selvittämiseksi, mutta suuren kiitoksen osoitan sulle, joka olet tälle riville asti päässyt..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tuo on tuota nuoren elämää...ja kuka on muka sanonut että elämä olisi ruusuilla tanssimista?!? Ei se ole.
Ujouteen on vaikea antaa mitään helppoa neuvoa mutta pikkuhiljaa hivuttautumalla se voi helpottaa. Hikoilu johtuu jännittämisestä, mutta kunnon antiperspirantit (esim. Bats roll-on) auttavat juupelisti (kaupan mömmöt voit heittää romukoppaan, niistä ei ole mihinkään).
Tuollaisen ujouden syy kannattaisi kyllä selvittää mahdollisimman äkkiä jottei siitä tule loppuiäksi taakkaa. Hopihopi vaan terveydenhoitajan juttusille, hänellä on täysi vaitiolovelvollisuus ja voi ohjata eteenpäin esim. psykologille / psykiatrille jonka kanssa voitte sitten alkaa miettimään MIKSI olet niin ujo ja sitä kautta ratkaisua tilanteeseen.
Helppoa se ei varmasti ole.
Mutta kannattaa miettiä mitä oikeastaan pelkäät? Nauretuksi tulemista? Hylkäämistä? Mitä sinulla on menetettävää?
Tsemppiä sulle ja kehoitan käymään terkkarin juttusilla ihan vaan juttelemassa jne.
Kiva että on muitakin kaltaisiani olemassa. Olin aivan samassa tilanteessa kuin sinäkin n. 6kk sitten. En enää kestänyt "elämättömyyttäni" ja halusin 'hankkia elämän'. Ajattelin aluksi, että jos olemukseni ei heille kelpaa, he saavat puolestani painua v*****n. Itsetuntoni kohosi kun aloitin Taekwondon. Tunsin itseni vähitellen yhä enemmän varmemmaksi ja henkisesti kypsäksi. Ajattelin että muut ovat paljon yksinkertaisempia persoonia kuin minä, ja astuin vähitellen 'näyttämölle'. Nyt minulla on kavereita koulupiiristä sekä vähän muualtakin. On se ihme kuinka ihmiset alkavat tulemaan lähemmäs kun on avoimempi.
Iloitse nykyisestä tilanteestasi (varmasti asiat voisivat olla paljon huonommin) ja ajattele positiivisesti. Vaikka välillä tuntuisi yksinäiseltä, älä luovuta, sillä sinua rakastavat vanhempiesi lisäksi kyllä varmasti moni muukin ihminen.
Loppuun vielä neuvo, joka on itseänikin auttanut paljon :
Odota ja toivo
Kuulostaa pääpiirteittäin tutulta. Mulla on ollut paska itsetunto aina ala-asteelta lähtien viime syksyyn asti jolloin se alkoi nousta.
Mä tiedän kuinka vaikeaa on olla kun ei tykkää itestään.. kuvittelee kaikkea naurettavaa yms.
Maailmankuva on ns. vääristynyt , mun mutsilla on vieläkin ( sillä on ikää 40v. ) huono itseluottamus ja se ihana ihminen mikä se pohjimmiltaan on , peittyy sen epävarmuuden taakse ja saa äidin keskittymään aika ajoin pinnallisiin asioihin niin kuin minäkin tein
silloin.
Ja kokemuksesta voin sanoa että sieltä on vaikea nousta. Mullakin se oli suunnilleen puolen vuoden prosessi joka on jo onneksi ohi :) Never felt better. Kaikki lähtee itsestä. Mulla eka askel oli kun tajusin , että pikkuveli pitää musta vaikka mulla olis kuinka finnejä naamassa tai vaikken osais pelata lainkaan lentistä mikä oli sillon mulle niin tärkeä. Siitä kaikki alkoi vähitellen avautumaan.. Nyt ymmärrän ja tiedän elämästä aika paljon. Ja voin sanoa oikeasti olevani rakastunut sillä rakastan itseäni niin voin myös sanoa rakastavani toista ihmistä.
Sinulle voisin sanoa että mieti rauhassa asioita.
Miksi olisit ketään toista huonompi? Kaikki ovat samanarvoisia.. vain sillä mitä olet on merkitystä. Mitä väliä on sillä mitä joku muu sinusta ajattelee ? Jos se on erilainen ihminen kuin mitä sä arvostat niin sillähän ei todellakaan ole mitään merkitystä.
Mä toivotan sulle sydämestäni tsemppiä. Ja toivon että tunnelin päässä näkyy valoa sillä kun oppii arvostamaan itseään , on se kuin totaalisen eri maailma ja sitä sisäistä hehkua säteilee myös ympärilleen :)
Oikeesti teidän kaikkien kommentit auttoivat, kukin omalla tavallaan. Se on jostain syystä helpottavaa tietää, ettei ole ainut ihminen tässä maailmassa, joka painii tällaisten ongelmien parissa. Ja kaikkein parasta on huomata, että on mahdollista selviytyä!
Edellisen vastajan kommentissa tuli ilmi paljon asioita, joita itsekin oon vasta viime aikoina käsittänyt. Esimerkiksi sen, että kyllä läheiset, veljeni ja vanhempani, välittävät minusta olinpa ulkokuoreltani minkälainen tahansa. Ja pointti taitaa olla se, että he tuntevat oikean sisimpäni, silloin ei ulkoinen merkkaa mitään. Silti huomaan, että etsin koko ajan hyväksyntää. Jokin pieni katse, ele tai katsomattomuus (tilanteesta riippuen) voi saada minut vetäytymään kuoreeni, vaikka juuri olisin ollut reippaimillani. Sitä välittää liikaa, mitä muut minusta ajattelevat. Mutta jos tuon ajatuksen saisi kitkettyä pois, niin olisin jo voiton puolella.
Jospa vaikka ottaisin päämäräkseni huomenna, etten istu koulussa koko päivää tuupisuuna. Saas nähä, miten käy..
Oikein hyvät jatkot teille kaikille. Ihanaa oli myös huomata se, että noinkin hyväsydämisiä tyyppejä löytyy tästä välillä niin tylystä maailmasta. Tai ehkä olen vain peittänyt silmäni kaikelta hyvältä, ennakkoluulojeni alle... Noh kuitenkin, kiitos. :)