Minulla 2 lasta tyttöja poika.
Minulla aikoinaan todettiin epilepsiaan sopiva käyrä joten tyttäreni on tullut yllätyksenä koska eräs lääke söi e-pillereitä.
Synnytin lapseni eli tyttäreni.
Myöhemmin sain pojan, kondoomi petti.
Tietty silloin ajattelin olisi ihana ollut joskus kokea toivoa lasta ja saada se.
Mutta en valita mitä eteeni tullut.
Kun aikaa meni minut tukittiin uudestaan ja sanottiin ettei minulla ole epilepsiaan sopivaa käyrää, lahjaksi sain paniikkihäiriön.
Olin yh-äiti silloin.
Juttelimme isän kanssa asiasta että haluan pojalleni yhtä paljon virikkeitä mitä tyttönikin saanut.
Ensiksi ehdotin jos hän ottaisi pojan sillä aikaa kun minut saadaan kuntoon.
Hänelle kävi se että mielummin kokonaan, senkin ymmärrän että lapsi ei joudu "heittopalloksi".
Mutta tämä koko sairauden hinta oli se sitten oikealta nimeltään mikä vain maksoi minulle poikani.
Kun aikaa meni hiukan isä ei pitänyt mitään yhteyttä eikä pidä.
Kun näen poikani ne ovat ainutkertaisia hetkiä meille.
Ikävintä on nähdä pojan suru ja itku kun eroamme tätä ei ollut kun isiltä tuli aikoinaan kun itse olin yh-äiti.
Poikani kohta menee ensimmäiselle luokalle ja ollut isällä reilun puolenvuoden.
Tuntuu kuin se kaikki haave ja oikein mielestäni tehty päätös olisi aivan väärä, koska olen hyvin rakastava äiti molemmille lapsilleni.
Ehkä exäni minua "viisaampi" joissain asioissa mutta se luonnollinen rakkauden tunne mitä osoitan lapsilleni sitä ei voita mikään se tulee sydämestäni.
Eli minua satuttaa hyvinkin paljon poikani itkut ja kun hän sanoo haluaisin äiti asua sinun luonasi....
Näin luotin exääni täydellisesti ja hän omi lpaseni, asuu äitinsä kanssa yhdessä, tiedän että he tekevät yhdeää myös paljon päätöksiä mutta en olisi uskonut että se totuus mitä "epäilin" mutta en halunnut olla ennakkoluuloinen että hänen äitinsä omisi poikansa ja NYT poikani oma siä tavallaan noudattaa samaa kaavaa äitinsä kanssa.
Lapsi ruokitaan, puetaan hyvin, ovat suht. varakkaita suhteessa minuun.
Mutta sitä rakkautta eh eivät osaa antaa, saa paljon poikani niellä asioita salaa.
Kun näemme en kysele häneltä mitään, ensimmäinen pvä menee halatessa (hän ei siis halaa ketään muuta kuin minua, en tiedä miksi)hänen kanssaan ja hän sanoo minulle ai että rakastan sinua olet ihana äiti, maailman paras ja lisänä se haluaisin asua täällä että isä kävisi täällä katsomassa minua.
Nyt itse toivon neuvoja todellakin asiallisia.
Ps. annoin lapseni isälle koska koin silloin että biologinen isä paras kun itse en ollut kunnossa (siis se ns. paniikkihäiriö mikä lie) eli lasta ajattelin ensin.
Ja tyttäreni ei kuitenkaan mielstäni uskalla kiintyä veljeensä koska näkevät harvoin että saa peittettyä tunteensa (oma arvio) koska hänellä elämä toki ollut "vaikeampaa" melkein "isättömänä" yllätysraskauden takia.
Ja minulle sama kuka uskoo yllätyraskauksiin kuka ei, minulle lääketide puhuu puolestaan kun olin aika vihainen aluksi tiedostani mutta lopullisen päätöksen teimme yhdessä silloisen poikaystävän kanssa, mutta koska olimme jo eronneet ja molemmat seurustelivat emme osanneet odottaa tuollaista yllätystä, MINUN onneni että en mennyt sänkyyn heti uuden miehen kanssa halusin tutustua..se tapanani ensin.
Tulipas tarinaa, jos joku jaksaa lukea ja VARSINKIN isät, toimisitteko noin?
Ja äitien ajatukset myös todella otan kiitollisena vastaan .
Minulla aikoinaan todettiin epilepsiaan sopiva käyrä joten tyttäreni on tullut yllätyksenä koska eräs lääke söi e-pillereitä.
Synnytin lapseni eli tyttäreni.
Myöhemmin sain pojan, kondoomi petti.
Tietty silloin ajattelin olisi ihana ollut joskus kokea toivoa lasta ja saada se.
Mutta en valita mitä eteeni tullut.
Kun aikaa meni minut tukittiin uudestaan ja sanottiin ettei minulla ole epilepsiaan sopivaa käyrää, lahjaksi sain paniikkihäiriön.
Olin yh-äiti silloin.
Juttelimme isän kanssa asiasta että haluan pojalleni yhtä paljon virikkeitä mitä tyttönikin saanut.
Ensiksi ehdotin jos hän ottaisi pojan sillä aikaa kun minut saadaan kuntoon.
Hänelle kävi se että mielummin kokonaan, senkin ymmärrän että lapsi ei joudu "heittopalloksi".
Mutta tämä koko sairauden hinta oli se sitten oikealta nimeltään mikä vain maksoi minulle poikani.
Kun aikaa meni hiukan isä ei pitänyt mitään yhteyttä eikä pidä.
Kun näen poikani ne ovat ainutkertaisia hetkiä meille.
Ikävintä on nähdä pojan suru ja itku kun eroamme tätä ei ollut kun isiltä tuli aikoinaan kun itse olin yh-äiti.
Poikani kohta menee ensimmäiselle luokalle ja ollut isällä reilun puolenvuoden.
Tuntuu kuin se kaikki haave ja oikein mielestäni tehty päätös olisi aivan väärä, koska olen hyvin rakastava äiti molemmille lapsilleni.
Ehkä exäni minua "viisaampi" joissain asioissa mutta se luonnollinen rakkauden tunne mitä osoitan lapsilleni sitä ei voita mikään se tulee sydämestäni.
Eli minua satuttaa hyvinkin paljon poikani itkut ja kun hän sanoo haluaisin äiti asua sinun luonasi....
Näin luotin exääni täydellisesti ja hän omi lpaseni, asuu äitinsä kanssa yhdessä, tiedän että he tekevät yhdeää myös paljon päätöksiä mutta en olisi uskonut että se totuus mitä "epäilin" mutta en halunnut olla ennakkoluuloinen että hänen äitinsä omisi poikansa ja NYT poikani oma siä tavallaan noudattaa samaa kaavaa äitinsä kanssa.
Lapsi ruokitaan, puetaan hyvin, ovat suht. varakkaita suhteessa minuun.
Mutta sitä rakkautta eh eivät osaa antaa, saa paljon poikani niellä asioita salaa.
Kun näemme en kysele häneltä mitään, ensimmäinen pvä menee halatessa (hän ei siis halaa ketään muuta kuin minua, en tiedä miksi)hänen kanssaan ja hän sanoo minulle ai että rakastan sinua olet ihana äiti, maailman paras ja lisänä se haluaisin asua täällä että isä kävisi täällä katsomassa minua.
Nyt itse toivon neuvoja todellakin asiallisia.
Ps. annoin lapseni isälle koska koin silloin että biologinen isä paras kun itse en ollut kunnossa (siis se ns. paniikkihäiriö mikä lie) eli lasta ajattelin ensin.
Ja tyttäreni ei kuitenkaan mielstäni uskalla kiintyä veljeensä koska näkevät harvoin että saa peittettyä tunteensa (oma arvio) koska hänellä elämä toki ollut "vaikeampaa" melkein "isättömänä" yllätysraskauden takia.
Ja minulle sama kuka uskoo yllätyraskauksiin kuka ei, minulle lääketide puhuu puolestaan kun olin aika vihainen aluksi tiedostani mutta lopullisen päätöksen teimme yhdessä silloisen poikaystävän kanssa, mutta koska olimme jo eronneet ja molemmat seurustelivat emme osanneet odottaa tuollaista yllätystä, MINUN onneni että en mennyt sänkyyn heti uuden miehen kanssa halusin tutustua..se tapanani ensin.
Tulipas tarinaa, jos joku jaksaa lukea ja VARSINKIN isät, toimisitteko noin?
Ja äitien ajatukset myös todella otan kiitollisena vastaan .
Vastaukset 1
Vanhimmat
tuli kirjoitettua, mutta ydin olisi se miten voisin toimia lapsen parhaaksi ? Tavallaan itsellänikin paljon ajatuksia toki, mitä en uskalla ääneen sanoa.
Hyvä joskus saada muitten ajatuksia ja siitä koota kokonaisuutta, toki siis itse teen sen todellisen siirtoni, ehkä kuitenkin rikkaampana jos täältä tulee kunnon palautetta ja rehellistä.
Täytyy myöntää että hiukan jännitti kirjoittaa tuo, kun tunne on, epäonnistunut äitinä ja päätöksestäni.